Apu Terveys

Vatsahaava puhkesi Marjalla yllättäen: "Heräsin teholla hengityskoneessa – olen varoittava esimerkki tulehduskipulääkkeiden käytöstä"

Vatsahaava puhkesi Marjalla yllättäen: "Heräsin teholla hengityskoneessa – olen varoittava esimerkki tulehduskipulääkkeiden käytöstä"
Marja Hongisto söi tulehduskipulääkkeitä olkapääkipuun. Seurauksena oli vatsahaava, joka oli viedä häneltä hengen. Se ei oirehtinut mitenkään.
Julkaistu: 10.5.2021

Marja Hongisto, 63, Helsinki:

"Viime syyskuun alussa heräsin ­jumalattomaan mahan poltteeseen. Ihan kuin vatsaani oli tuikkinut sata puukkoa. Sanoin miehelleni, että nyt on kyllä meneillään jotain outoa.

Otin ensiavuksi pari närästyslääkettä ja kaksi lasia maitoa. Toivoin, että ne rauhoittaisivat kivun. Apua ei kuitenkaan tullut, joten soitin terveyskeskukseen. Kun sieltä ei kuulunut takaisinsoittoa, otin yhteyttä Helsingin Meilahden sairaalan päivystykseen. Minua neuvottiin ­tilaamaan ­ambulanssi.

Ensihoitajat tutkivat minut tarkasti ja lähtivät sitten viemään Malmin sairaalaan. Matkalla mietin, että voi kauheaa, oliko haimani pettänyt. Vai oliko minulla sappikiviä? Vatsasyöpäkin pyöri ajatuksissa. Kipu oli kerta kaikkiaan kauhea ja pistävä.

Malmilla mahani kuvattiin röntgenissä ja ultraäänellä. Yöksi pääsin kotiin, mutta seuraavana aamuna piti palata TT-­kuvaukseen.

Hoitaja tuli sanomaan, että ”kuulkaa rouva, nyt tuli äkkilähtö Meilahteen”.

Vietin osastolla yhden yön. Sitten minut kiidätettiin leikkaussaliin. En tiennyt, mitä leikattaisiin ja miksi. Kyselin, oliko mahassa jotain vakavaa, mutta kukaan ei kertonut mitään. Taisin olla vähän sokissakin.

Kun heräsin nukutuksesta, olin hengityskoneessa teho-osastolla. Vieressäni oli hoitaja, joka kyseli jatkuvasti, tiesinkö missä olin. Vasta viikkoa myöhemmin sain kuulla, mitä oli tapahtunut. Silloin minut oli jo siirretty tavalliselle osastolle.

Minulla oli ollut vatsahaava, joka oli puhjennut ja aiheuttanut hengenvaarallisen vatsakalvon tulehduksen. Sen vuoksi olin ollut suuressa avoleikkauksessa.

Olin hyvin hämmentynyt. En ollut tiennyt vatsahaavasta, eikä se ollut oirehtinut mitenkään. Puhkeamisesta johtuva polte oli ollut sen ensimmäinen merkki. Jos en olisi hakeutunut hoitoon, olisin voinut kuolla. Läheltä liippasi.

Marja Hongisto haluaa kertoa tarinansa, jottei kenellekään toiselle ­kävisi samalla tavalla. – Muistakaa vatsansuojaus, jos käytätte tulehduskipulääkkeitä, hän painottaa.

Kukaan ei ollut kertonut

Vatsahaavani johtui tulehduskipulääkkeistä. Olin syönyt niitä monta vuotta olka­pääkipujen vuoksi. Kivut johtuivat ­ravintolatyöstä, jota tein viisikymppiseksi asti. Olkapäitä särki jatkuvasti. Lisäksi molemmista käsistäni oli leikattu hermopinne.

Sairaalassa kuulin, että tulehduskipulääkkeiden kanssa olisi pitänyt käyttää vatsansuojalääkkeitä. En tiennyt tätä, koska kukaan ei ollut asiasta kertonut.

Jälkikäteen on ollut vaikea ymmärtää, miksi lääkärit eivät siitä maininneet.

­Yhdysvalloissa olisin jo miljonääri, kun olisin haastanut lääkärit oikeuteen.

Vitsi vitsinä, mutta kyllä harmittaa. Toivottavasti kenellekään toiselle ei käy näin. Minua voi pitää varoittavana esimerkkinä.

Koskaan aiemmin vatsasta ei ollut riesaa. Sen sijaan olin kärsinyt pitkään muista vaivoista. Olen sairastanut verenpainetautia nelikymppisestä, ja tyypin 2 diabetes puhkesi viisikymppisenä. Lisäksi minulla on kihti ja korkea kolesteroli.

Kun lopetin ravintolatyöt, kouluttauduin merkonomiksi ja siirryin toimistotöihin. Niitä riitti 60-vuotiaaksi asti. Silloin työt loppuivat kuin seinään: sen ikäistä ei enää tarvittu. Vuonna 2018 jäin käsieni vuoksi sairauslomalle ja viime vuoden alussa työkyvyttömyyseläkkeelle.

Vaivat johtuvat varmasti pitkälti siitä, että alan vaihdon jälkeen liikkumiseni ­väheni dramaattisesti. Ravintolatyötä tehdessäni kuljin usein työmatkat jalan tai pyörällä ja kävin uimassa. Työ itsessään oli fyysistä ja liikkuvaista.

Kaikki lösähti, kun täytin viisikymmentä. Istuin toimistotöissä enkä voinut enää uida, koska en päässyt kipeillä käsilläni altaasta ylös. Painoni nousi, kuntoni huononi ja liikkumisesta tuli vaikeaa.

Jalkani olivatkin leikkauksen jälkeen kuin makaronia. Ne tutisivat ja vapisivat, koska lihaskunto oli hävinnyt tehohoidossa tyystin. En pysynyt pystyssä, kun hoitajat yrittivät nostaa minua ylös.

Minulla ei ollut myöskään ruokahalua. En saanut alas kuin proteiinia sisältävää täydennysravintojuomaa. Kiloja karisi sairaala-aikana kymmenen. Laihdutuskuuri tuli, mutta vaikeimman kautta.

Marja treenaa jalkapolkulaitteella.

Uusi leikkaus ja tähystys

Vietin sairaalassa kaikkiaan kahdeksan viikkoa. Seilasin Meilahden ja Suursuon akuuttikuntoutussairaalaan väliä.

Syyskuun puolivälissä vatsani leikattiin ­uudestaan, koska tulehdusarvot olivat hälyttävän korkeat. Jotain kursittiin ilmeisesti uudestaan kokoon. Leikkauksen jälkeen mahaani laitettiin dreeni, jolla pumpattiin pois ylimääräistä kudosnestettä.

Edessä oli vielä yksi koettelemus, maha­laukun tähystys. Kun kuulin siitä, sanoin, että kurkkuuni ei panna minkäänlaista välinettä ilman nukutusta. Minulla on hyvin voimakas oksennusrefleksi, jonka vuoksi meinaan oksentaa jo hammaslääkärissä. Oli oltava tiukkana, jotta sain lääkärin suostumaan nukutukseen. Olen kuitenkin härkäpää ja alan mylviä, jos minua ei kuunnella.

Osastolla sain joskus kuulla kunniani hoitajilta, koska en uskaltanut nousta sängystä vapiseville jaloilleni. Pelkäsin, että kaadun, mutta minua moitittiin laiskaksi. Välillä istuin sängyn laidalla ja väänsin itkua.

En voinut myöskään valita huonekaveriani. Yksi valitti ja messusi ja huusi Jeesusta apuun. Miksi minä hölmö en tajunnut pyytää korvatulppia?

Aika tuli hirveän pitkäksi. Luin kaikki mahdolliset lehdet, joita mieheni kiikutti minulle. Vain ruokakärryt toivat vaihtelua sairaala-­arkeen, mutta ruoka ei maistunut. Joskus otin pienen puraisun leipää, joka oli aina sitä samaa vaaleaa paahtoleipää. Sanoin miehelleni, että älä ikinä osta tätä kotiin.

Lopulta sain tarpeekseni ja vaadin päästä pois. Minun oli allekirjoitettava paperi, että olin lähtenyt kotiin omin ­luvin. Se tuntui hölmöltä, koska virallinen kotiuttaminen olisi ollut seuraavana päivänä.

Melkein kiljuin riemusta invataksissa matkalla kotiin. Siellä odottivat kaksi kissaamme. Ne katselivat minua aluksi kuin vieraalta planeetalta tipahtanutta muukalaista. Olin ollut niin pitkään poissa. Kissat selvästi pohtivat, mikä tuo on. Missäs sitä ollaan lumpusteltu?

”Ruskea raitapaita” Olga pitää Marjaa silmällä. Velipoika Oliver piileskelee kameraa sängyn alla. – Kissat ovat olleet minulle ilona ja lohtuna.

Kaatuminen pelästytti

Kotiinpaluu ei sujunut kovin hyvin, sillä jalkani eivät pitäneet lainkaan. En päässyt sohvalta ylös. Mieheni joutui kutsumaan ambulanssin kahdesti, ja ensihoitajat nostivat minut sänkyyn. Kampesin itseni sieltä ylös suomalaisella sisulla. Ajattellin, että minähän en tuonne jää.

Aluksi minua kävi katsomassa kaupungin kuntouttavan arviointiyksikön väki. He kartoittivat tilanteeni, avuntarpeeni ja lääkkeeni. Aloin jo sairaalassa käyttää beetasalpaajia ja vatsansuojalääkitystä vanhojen lääkkeitteni lisäksi. Kotiin paluun jälkeen sain pahoinvointilääkkeen, sillä välillä tuntui kuin mahassani olisi ­ollut munakas, joka muljahteli, kun liikuin. Se sai minut huonovointiseksi. Muuten vatsa oli rauhallinen.

Olisin kaivannut ruokavalio- ja jumppaohjeita, mutta sellaisia ei tarjottu. Kaupungin porukka kyllä yritti saada ­minut liikkeelle.

Marraskuun lopussa kaaduin rollaattorin kanssa eteisen lattialle, kun olin lähdössä sairaalaan jälkitarkastukseen. Löin pääni oveen ja satutin jalkani. Selvisin säikähdyksellä ja komealla mustelmalla, mutta aloin arkailla liikkumista. Sain avukseni pyörätuolin, jolla pääsin sujuvammin kynnysten yli. Pääsen sillä myös kauppaan ja lääkäriin.

Liikkumisvaikeudet vetivät mielen välillä mustaksi. En olisi pärjännyt ilman miestäni. Hän huolehti kodista, siivosi ja kokkasi. Ajatuksissa kävi, mitä virkaa minulla oli enää, kun toimintakykyni oli nolla enkä ollut enää työkykyinen.

Jo eläkkeelle jääminen oli kova pala, koska olin työhullu. Kun siihen päälle tulee vakava sairastuminen, elämältä putoaa pohja.

Toisaalta tajusin, että asiat voisivat olla huonomminkin: voisin olla vaikka halvaantunut. Kyllä minä vielä tästä nousisin.

Otin yhteyttä Oulunkylän kuntoutuskeskukseen ja kyselin, millaista kuntoutusta voisin saada. Lysti täytyi pulittaa omasta kukkarosta, mutta olin valmis käyttämään rahojani itseeni.

Sain ajan fysioterapeutille joulun jälkeen. Tunsin oloni heti turvalliseksi. Pääsin harjoittelemaan ammattilaisen johdolla hyvissä olosuhteissa ilman kaatumisen pelkoa.

Vaikka toipuminen on vasta puolitiessä, Marja uskoo, että hiljaa hyvä tulee. – Positiivinen asenne on tärkeä. Se kantaa silloinkin, kun matkassa on mutkia, hän sanoo.

Huumorilla eteenpäin

Tämän hetken haaste on käydä kuntoutuksessa säännöllisesti. Olen hieman pettynyt itseeni. Ensin innostuin hirveästi, mutta sitten päästin vähän lossiksi.

On niin helppo sanoa, että tänään en jaksa. Entä jos en jaksa huomenna tai ylihuomennakaan? Tammikuun lumimyräkätkin heittivät kapuloita rattaisiin. Kelit olivat niin hankalat, etten uskaltautunut ulos.

Kotonakin pitäisi treenata jalkapolkulaitteella joka päivä, jotta saisi lihasvoimaa. Lisäksi painoa pitäisi saada edelleen pois, jotta liikkuminen helpottuisi. Paljon pitäisi tehdä – ja vastuu siitä on omissa käsissäni.

Onneksi entiset työkaverini ja Nokialla asuva siskoni ovat tukenani. Puhumme puhelimessa harva se päivä. Lisäksi 93-vuotias anoppini käy kylässä. Hän on oikea teräsmummo, joka ei pelkää koronaakaan.

Myös omalääkärini terveysasemalla rohkaisee minua, kun käyn hänen vastaanotollaan olkapäitteni vuoksi. Sanon aina, että toivottavasti nähdään taas. Yleensähän lääkärille sanotaan, että toivottavasti ei nähdä vähään aikaan.

Huumorintajusta on ollut minulle paljon apua. Osaan nauraa itselleni ja myös tapahtuneelle.

Kai sillä jokin tarkoitus oli, että selvisin koettelemuksesta hengissä.

Pakkohan tässä on uskoa huomiseen. ­Kevät tulee, ja aurinko alkaa paistaa."

Mitä olet oppinut? – Elämää ei kannata suunnitella hirveän pitkälle. Se voi muuttua kertaheitolla. Yritän elää päivä kerrallaan, mutta en kuin viimeistä päivää.

Miten sinua on kohdeltu potilaana? – Saamani hoito on varmasti ollut parasta mahdollista, mutta joiltain hoitajilta olisin toivonut empaattisuutta. ­Potilaan peloille ei saisi vii­tata kintaalla. Kotihoidon ­ihmiset jaksoivat aina ­hymyillä ja olla ystävällisiä.

Mitä toivot tulevalta? – Kuntoutumiseni on nyt pääosassa. Kunpa pystyisin taas liikkumaan ilman tukea omin jaloin. Ja kunpa pääsisin vielä joskus Kreikkaan. Olen Kreikka-­hullu ja käynyt maassa yli 40 kertaa.

Marja Hongisto

Ikä: 63-vuotias.

Asuu: Helsingissä.

Perheeseen kuuluvat: puoliso sekä kissat Olga ja Oliver.

Harrastaa: lukemista ja Kreikan-­matkailua.

1 kommentti