Kauneus ja Terveys

Varpu Hintsanen huomasi, että hän seisoi onnensa tiellä: "Elämä voi olla onnellista, vaikka se ei olisi iloista"

Varpu Hintsanen huomasi, että hän seisoi onnensa tiellä: "Elämä voi olla onnellista, vaikka se ei olisi iloista"
Valmentaja Varpu Hintsanen oppi sairaalta lapseltaan, että aina kannattaa keskittyä siihen, mitä voi tehdä. Surun rinnallekin täytyy etsiä iloisia ja merkityksellisiä asioita.
Julkaistu: 3.9.2021

Monella on käsikirjoitus elämälleen: uskomuksia siitä, millainen itse on ja millainen elämästä tulee. Minullakin oli.

Olen ainoa lapsi, ja halusin siksi enemmän kuin yhden lapsen. Halusin myös, että lapsillani olisi ehjä perhe, koska omat vanhempani olivat eronneet.

Elämä ei mennytkään niin. En meinannut saada toista lasta, ja lopulta tuli avioero. Koin vahvasti, että epäonnistuin siinä, mitä kaikkein eniten halusin.

Kun lopulta sain toisen lapsen, hän sairastui syöpään. Ajattelin, että tämäkin vielä. Eikö mikään asia voi mennä kuten haluan?

Lapseni oli viisivuotias, kun hän sairastui, ja kahdeksan, kun hän menehtyi. Hän sairasti lähes puolet elämästään ja vietti sairaalassa pitkiä aikoja. Hänen elämänsä oli täysin kohtuutonta verrattuna terveen lapsen elämään. Silti hän löysi jokaisesta päivästä jotakin hyvää.

Jos piti lähteä sairaalaan kesken leikin, lapsi kysyi, voiko hän jatkaa leikkiä sairaalassa. Hän ei jäänyt jumiin siihen, mikä oli mahdotonta.

Niin me aikuiset usein teemme. Kun jokin ei mene niin kuin olemme ajatelleet, jäämme surkuttelemaan sitä. Tuijotamme kiinni olevaa ovea ja toteamme, että tässä tämä nyt oli. Emme näe muita mahdollisuuksia, vaikka ne olisivat kuinka upeita.

Lapseni näki aina sen, mitä hän pystyi tekemään. Ymmärsin, että se taito minunkin täytyy oppia.

Kun saimme tietää, että lapseni selviytymismahdollisuudet ovat huonot, olin surullinen joka ikinen päivä. Olin surullinen siitä, että muut viettivät kesälomaa ja minun lapseni nökötti sairaalassa. Mietin, miksi minun lapseni ja miksi meidän perheemme.

Ymmärsin, että en pääse surua pakoon. Vaikka itken ja raivoan, suru on ja pysyy. Minun vastuullani on pitää huoli siitä, että sen rinnalla on iloisia ja merkityksellisiä asioita.

Olen tehnyt 20 vuotta psykiatrista hoitotyötä. Tapaamani ihmiset sanovat hirveän usein, että he olisivat onnellisia, jos. He olisivat onnellisia, mutta elämä meni nyt näin. Monesti saatamme jäädä uhreiksi elämässämme.

Vastoinkäyminen voi olla mikä tahansa – irtisanominen, ero, kuolema. Jos jää jumiin, ajattelee, että elämä meni pilalle, kun se ei mennytkään käsikirjoituksen mukaan.

Mitä jos ei asetettaisi niin korkeita kriteereitä onnellisuudelle tai sille, mitä on hyvä elämä?

On surullista, että asiat menivät näin, mutta minulle on tapahtunut myös paljon hyviä asioita. Elämä ei ole joko onnellista tai surullista. Se on sekä että.

Ikävä on aina osa minua. Ajattelen, että vaikka olen hetkittäin äärettömän surullinen, elämäni on hyvää.

Yritän keskittyä jokaiseen päivään. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä olen viiden vuoden kuluttua, ja se on mahtavaa.”

Varpu Hintsanen

43, psykiatrinen sairaanhoitaja ja mielenvalmentaja. Hänen ja Emilia Salorannan kirja Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY) on juuri ilmestynyt.

Kommentoi »