Kauneus ja Terveys

Vanhusten yksinäisyys ei poistu rupattelulla, sanoo tutkija Elisa Tiilikainen : ”Liian moni heikkokuntoinen joutuu pärjäämään yksin”

Vanhusten yksinäisyys ei poistu rupattelulla, sanoo tutkija Elisa Tiilikainen : ”Liian moni heikkokuntoinen joutuu pärjäämään yksin”
Tutkija Elisa Tiilikainen tietää, että vanhusten unelmia pitäisi tukea ja että yksinäisyyttä voi kokea myös muiden seurassa.
Julkaistu: 8.10.2021

Yhteydenpito oli vaikeaa. 93-vuotiaan Helvi-mummin kuulo oli heikentynyt. Hän oli kuitenkin virkeä ja hyväkuntoinen ja kaipasi seuraa, mutta korona ja pitkä välimatka tekivät tapaamisesta hankalaa.

Elisa Tiilikainen keksi viime kesänä siskonsa kanssa ratkaisun: Helville ostettiin tabletti.

– Mummi ei aina kuule puhetta, mutta ilahdumme silti joka kerta nähdessämme toisen kasvot. Videopuhelut tuovat meidät lähemmäs toisiamme, Tiilikainen sanoo.

Vanhojen ihmisten asiat ovat Tiilikaisen sydäntä lähellä myös hänen ammatissaan.

Ikääntyvien yksinäisyyttä tutkinut tutkija tietää, että ikä ei erottele ihmisiä niin paljon kuin usein luullaan.

Syvintä yksinäisyyttä kokeva voi tuntea olevansa yhteiskunnan silmissä unohdettu ja merkityksetön.
Elisa Tiilikainen

Raihnaiset vanhukset ja supermummot. Elisa Tiilikainen törmää usein siihen, että vanhuksiin liitetään mustavalkoisia stereotypioita. Ne harvoin kertovat siitä, millaista vanheneminen oikeasti on.

– Helposti ajatellaan, että vanhat ihmiset ovat samanlaisia. Kahtiajako on tiukka: on huonokuntoisia vanhuksia tai teräsmummoja ja -pappoja. Todellisuudessa valtaosa on jotain siltä väliltä kuten muissakin ikäluokissa.

Yleistyksiin liittyy usein vahvaa arvottamista, kuten ajatus siitä, millaista on hyvä vanhuus.

– Hoivaa tarvitseva tai omasta seurastaan nauttiva vanhus voi kokea jäävänsä ihanne­vanhuuden ulkopuolelle, jos ei istu aktiivisen supermummon muottiin.

Tiilikainen opiskeli yhteiskuntapolitiikkaa ja sosiaalityötä Helsingin yliopistossa. Hän teki gradunsa ikääntyvien yksinäisyydestä ja väitteli aiheesta vuonna 2016.

Tutkimuksen alussa Tiilikainen ajatteli, että yksinäisillä vanhuksilla olisi kutakuinkin yhteneväinen elämäntilanne tai samanlainen kokemus yksinäisyydestä.

Niin ei ollut. Osa koki yksinäisyyttä vasta, kun esimerkiksi puoliso kuoli. Joillekin yksinäisyys oli lähes elämänmittainen, identiteettiäkin määrittävä kokemus.

– Vanhojen ihmisten yksinäisyyttä ajatellaan kapeasti juttukaverin kaipuuna. Kuvitellaan, että yksinäisyys ratkeaa, jos kuka tahansa käy vähän rupattelemassa.

Yksinäisyyttä voi kokea myös muiden ihmisten seurassa, vaikka palvelukodissa. Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus voi tuntua erityisen kipeältä.

–Jokainen iästä riippumatta kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. On tärkeä, että vanhetessaan saa säilyttää ne asiat, jotka kokee merkityksellisinä.

Tämä pätee myös ihmissuhteisiin. Tiilikainen sanoo, että vanhemmiten ihminen usein panostaakin niihin, jotka tuntuvat emotionaalisesti läheisimmiltä.

Yksinäisyyttä tutkija on itsekin kokenut erilaisissa elämän hetkissä. Erityisesti silloin, kun hän yritti puolisonsa kanssa saada ensimmäistä lastaan. Monet ikätoverit eivät vielä haaveilleet perheestä, mutta hän oli kantanut toivetta jo pitkään. Vanhemmuuden kaipuu ja vertaistuen puute tekivät olon yksinäiseksi.

Ikääntyvien yksinäisyys eroaa Tiilikaisen mukaan heitä nuorempien yksinäisyydestä melko vähän. Sitä aiheuttavat samanlaiset asiat, kuten isot elämänmuutokset, läheisyyden puute ja juuri se ulkopuolisuuden tunne.

– Ikääntyneillä yksinäisyys liittyy useimmiten elämän taitekohtiin: eläkkeelle jäämiseen, avioerooon, puolison kuolemaan tai sairastumiseen, Tiilikainen kertoo.

Vanhuksilla yksinäisyys on usein konkreettista yksinoloa ja kaventuneita osallistumismahdollisuuksia.

Syvintä yksinäisyyttä kokeva voi tuntea olevansa yhteiskunnan silmissä unohdettu ja merkityksetön.

Suomessa ikääntyneet voivat yleisesti ottaen hyvin. Usein tai jatkuvasti yksinäisyyttä kokee noin joka kymmenes yli 75-vuotias. Kaikkein vanhimmat tuntevat yksinäisyyttä muita useammin.

Vaikka voimat ja terveys vähenevät, vanhuksilla on unelmia siinä missä nuorilla. Haaveet voivat liittyä parisuhteeseen tai seksuaalisuuteen. Joku taas voi haaveilla uudesta harrastuksesta tai vaikka kampaajakäynnistä.

Tiilikainen sanoo, että unelmista on tärkeä puhua ääneen myös vanhemmiten. Parhaimmillaan niiden toteuttamiseen saa muilta apua.

Tiilikaiselle on tärkeää, että hän voi vaikuttaa työllään vanhojen ihmisten asemaan.

– Haluan tuoda esiin asioita, joilla ikäihmisten elämää voitaisiin parantaa: vanhuksia pitäisi arvostaa enemmän ja heidän näkökulmiaan tuoda esiin päätöksenteossa.

Tiilikaista harmittaa, että vanhukset nähdään taakkana. Monet ovat esimerkiksi lähiyhteisössään tai vapaaehtoistoiminnassa tärkeä voima.

"Taakka-ajattelusta pitäisi päästä eroon ja nähdä vanhukset tärkeänä voimana", tutkija Elisa Tiilikainen sanoo.

Yksinäisyyden hetkiä Tiilikaisella on enää satunnaisesti. Ne liittyvät enemmän työ- kuin perhe-elämään.

Hän muutti puolisonsa kanssa Helsingistä takaisin kotikaupunkiinsa Kuopioon kymmenen vuotta sitten, kun heidän esikoisensa oli reilun vuoden ikäinen. Nyt hän, kolmen pojan äiti, kuskaa lapsia harrastuksiin ja tuulettaa mieltään uudessa harrastuksessaan crossfitissä.

Miten toisen yksinäisyyttä voi lievittää? Tiilikaisella ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä jokainen kokee yksinäisyytensä eri tavalla. Joku kaipaa mahdollisuuksia harrastaa ja oppia uutta, toinen puolisoa rinnalleen.

– On tärkeää, että yksinäistä auttava unohtaa ennakko-­oletuksensa ja antaa tilaa toisen kokemuksille.

Usein paras apu on se, että utelee suoraan, onko toinen yksinäinen, mikä sen aiheuttaa ja voisiko olla avuksi.

Pelottaako Tiilikaista itseään vanhuus, mahdollinen yksinäisyys?

– En pelkää yksinäistä vanhuutta. Päin vastoin, näen vanhenemisessa paljon odotettavaa: rauhoittumista ja toivottavasti tilaisuuden keskittyä tärkeisiin asioihin.

Vain vanhuspalveluiden tilanne ja hoidon saaminen mietityttävät tutkijaa.

Liian moni heikkokuntoinen vanhus joutuu pärjäämään yksin.

Tiilikaisen seuraava, syksyllä alkava tutkimushanke käsittelee kotihoidon asiakkaiden syrjäytymistä.

Vanhenemisen tutkijan uran tärkeimpiä hetkiä ovat olleet kohtaamiset tutkittavien kanssa.

– Olen kiitollinen, että haastateltavani päästivät minut niin lähelle. Kävimme kävelyillä ja nautimme pullakahveista keittiön pöydän ääressä.

Joidenkin haastateltavien kanssa syntyi side, joka jatkui tutkimuksen päätyttyä.

Tiilikainen oli tavannut erään iäkkään miehen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kun miehelle lopulta vapautui paikka palvelutalosta, hän soitti uutisen onnellisena Tiilikaiselle. Se herkisti.

– Parasta työssäni on se, kun pääsen kuulemaan ihmisten elämäntarinoita. Tutkijana ihmisten lähellä oleminen antaa minulle eniten.

Elisa Tiilikainen, 35

Työ: valtiotieteen tohtori, dosentti ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa

Asuu: Kuopiossa

Perhe: puoliso ja kolme poikaa

Harrastukset: crossfit

1 kommentti