Kauneus & Terveys

Väärän diagnoosin saanut Marika: ”Luulin olevani hullu enkä uskonut itseeni”


Marika Kannistolle diagnosoitiin vakava psykiatrinen sairaus. Diagnoosi olikin väärä.
Kuvat Maiju Pohjanheimo

"Olimme vieneet lapset päivähoitoon. Ajoimme Kajaanin keskussairaalan psykiatrisen päivystyksen pihaan. Oli tavallinen päivä vuonna 2012. Olin 27-vuotias.

Nousin autosta ja sytytin tupakan. Nojauduin sairaalan seinään ja katselin autoon jäänyttä tuoretta ex-miestäni.

Yhtäkkiä valuin seinää pitkin maahan kyyhöttämään. En jaksanut nousta. En oikein edes tiedä, miksi romahdin sillä tavalla. Ehkä en halunnut kohdata sitä, mitä seinien sisäpuolella odotti. Ehkä en löytänyt yhtään syytä, miksi nousta ylös.

Mies nousi autosta ja talutti minut sisälle. Hän pyysi henkilökuntaa huolehtimaan minusta ja lähti sitten töihin. Siitä alkoi kahdeksan viikkoa suljetulla osastolla.

Tunteista ei puhuttu

Kävin terapiassa ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana, koska minua ahdisti. Terapiasta ei kuitenkaan ollut hyötyä, koska en ollut valmis käsittelemään tunteitani.

Vartuin Pohjanmaalla vanhimpana lapsena maatilalla, jossa me lapsetkin jouduimme peltotöihin. Olin aikamoinen poikatyttö. Kiipeilin puissa ja menin talvella potkurilla koulun pihalle luistelemaan ja hiihtämään.

Koko kylä oli välillä maatilalla auttamassa. Meillä oli aina etuovi auki ja joku naapuri kylässä. Totuin siihen, että ympärillä oli ihmisiä.

Kotona tunteista ei puhuttu. Oli liikaa tekemistä. Lapsuuteni oli perusturvallinen, mutten muista, että meillä olisi koskaan keskusteltu kunnolla. Jos yritin avata suuni, en saanut vastausta.

Äiti leipoi, siivosi ja oli koko ajan työn touhussa. Kun vertaan itseäni häneen, tunnen itseni laiskaksi.

Kainuun korpi ahdisti

Tulin äidiksi alle 22-vuotiaana. Reilun vuoden päästä syntyi toinen tyttäreni. Minulla oli molemmilla kerroilla synnytyksen jälkeistä masennusta, mitä en silloin tajunnut. Luulin, että itkuisuus ja lyhytpinnaisuus kuuluvat asiaan.

Suoritin arkea, jotta homma ei leviäisi käsiin. En uskaltanut kertoa voinnistani neuvolassa. Olin paljon yksin lasten kanssa, ja nukuin yöni huonosti.

Koin, että taaskaan kotonani ei puhuttu. En halunnut, että lapseni oppivat sellaisen parisuhteen mallin. Tunsin, ettei suhde ollut tasa-arvoinen tai onnellinen. Kun lapset olivat 3- ja 2-vuotiaat, erosin miehestäni.

Eron jälkeen tutustuin töissä uuteen mieheen. Hän oli kohtelias ja tuntui luotettavalta. Tulin raskaaksi aika pian. Muutin miehen ja tyttöjeni kanssa vuonna 2010 Kainuuseen, isoon taloon keskelle metsää.

En tuntenut paikkakunnalta ketään. Ikkunoista näkyi silmänkantamattomasti kainuulaista korpea. Se ahdisti minua, koska pelkään pimeää.

Mummo on aina ollut minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä. Kun olimme asuneet pari kuukautta -Kainuussa, menin ensimmäistä kertaa käymään mummolassa kotiseudullani. Purskahdin itkuun, koska olin ollut niin yksinäinen. Olin tottunut asumaan lähellä ihmisiä.

Aloitin työt mieheni yrityksessä, mutta se ei piristänyt mielialaani. Jäin sairauslomalle ja sitten äitiyslomalle.

Jämähdin sohvalle

Vauva syntyi keväällä 2011. En muista ajasta hirveästi, koska olin niin väsynyt. Sinä kesänä lenkkeilin joka päivä kotitien kivikkoista mäkeä ylös ja alas. Yritin nollata ajatukset lasten kanssa vietettyjen tuntien jälkeen.

Yhtäkkiä lenkkeily loppui kuin seinään. Jäin sohvalle. Henkinen kuntoni romahti täysin. Olin itkuinen, ja minulla oli rajuja raivonpuuskia. Tajusin, että lapset olivat alkaneet kulkea varpaillaan.

Menin lääkäriin ja sain masennusdiagnoosin. Se pelotti mutta myös helpotti. Sairaus selitti, miksi minulla oli niin paha olla.

Aloitin viikoittaisen terapian ja mielialalääkkeet. Niiden sivuvaikutukset pelottivat, mutta huomasin, että lääkkeet helpottivat oloani. Elämään tuli ryhtiä, koska en voinut jatkaa samalla tavalla itseäni kuluttaen.

Kun äitiyslomani loppui, päätin mennä taas töihin mieheni yritykseen. Seura teki hyvää, ja mielialani nousi. Koin kuitenkin, että pomon puolisona minun piti olla tietynlainen: kunnollinen, hyvin käyttäytyvä, esimerkillinen. Tunsin, että olin hukannut itseni ja kadottanut nauruni.

Keväällä 2012 tilanne alkoi kärjistyä, ja lopulta yhtenä yönä suhde päätyi eroon. Samassa rytäkässä minulta meni työpaikka, olihan mies pomoni. En pystynyt kuin istumaan kippurassa ja itkemään. Tuntui, kuin harteillani olisi ollut jättimäinen lankakerä, joka on kauttaaltaan solmussa.

Aamulla soitin psykiatrian päivystykseen. Oma terapeuttini sattui vastaamaan. Tule heti tänne, niin katsotaan tilanne, hän sanoi.

Päädyin suljetulle osastolle

Osastolla tutut hoitajat ottivat minut vastaan. Muistan, kun he ihmettelivät sitä, ettei tällaisesta romahduksesta ollut näkynyt mitään merkkejä. Minä en ihmetellyt.

Olin opetellut nauramaan ja hymyilemään uskottavasti, vaikka hymyn takana kaikki oli pielessä. Olin päässyt helpommalla, kun välttelin asiaa. En ollut tunnustanut itsellenikään, etten ollut terve.

Hoitajat kysyivät, haluanko tulla lepäämään psykiatriselle osastolle. Tuntui, että oli pakko, koska muuten juoksisin ensimmäisen vastaantulevan rekan alle.

Tiesin, että tarvitsen apua. Avohoidon palvelut eivät enää riittäneet. Kirjauduin sisään vapaaehtoisesti, mutta minulle ei annettu vapaata kulkuoikeutta, koska minulla oli itsetuhoisia ajatuksia.

Ajattelin, että olen menettänyt kaiken. Olin ahdistunut ja itkuinen. Sain ensimmäisenä iltana rauhoittavia lääkkeitä, jotka turruttivat pahimman ahdistuksen ja auttoivat nukkumaan.

Osasto oli pelottava paikka. Minulla oli silti vihdoin olo, että olin turvassa, eniten itseltäni. Ei tarvinnut mennä kotiin. Sain olla piilossa kaikelta.

Diagnoosi tuntui antavan selityksen

Osastolla minulle tehtiin masennus- ja persoonallisuushäiriötestit. Niiden perusteella minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se on vakava, yleensä elinikäinen psykiatrinen sairaus.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä mielialat vaihtelevat rajusti. Diagnoosi tuntui loogiselta selitykseltä sille, minkälainen elämäni oli siihen saakka ollut.

Laitoin aina kaikki munat samaan koriin ja sitten paiskasin korin seinään. Tein kuluttavia valintoja: 25-vuotiaana minulla oli jo kaksi lasta ja avioero. Shoppailin maanisesti. Ostin itselleni hyvää oloa.

Masennukseni olivat todella syviä. Minulla oli myös voimakasta ahdistusta ja paniikkioireita. Masennusjaksojen väleissä olin hyvin iloinen ja ylisosiaalinen.

Lisäksi minulla oli nukahtamisvaikeuksia. Ajatukset vilisivät päässäni ja painoni putosi, vaikken laihduttanut. Sekin on tyypillistä sairaudelle.

Sain vahvat lääkkeet. Se oli hirveää, koska söin myös rauhoittavia lääkkeitä ja unilääkkeitä. Vaikka hoito aloitettiin pienellä annoksella, tulin lääkkeistä todella väsyneeksi. Iltaisin en pystynyt puhumaan kunnolla ja aamuisin en olisi jaksanut millään nousta sängystä.

Ikävöin lapsiani. Isommat tytöt olivat hoidossa vanhempieni luona, kuopus isällään.

Olin ollut osastolla muutaman viikon, kun mies tuli pienimmän kanssa käymään. Jouduin ottamaan koko päivän annoksen rauhoittavia. Jännitin tapaamista kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut.

Yksivuotias tyttäreni ei enää tunnistanut minua. Se tuntui niin pahalta, että purskahdin itkuun.

Viikot kuluivat osastolla ja tilanne tasoittui. Lääkkeet alkoivat auttaa. Tuntui, että vihdoin minua kuunneltiin.

Helpotti, kun kävin lenkillä ja uimassa. Ihana omahoitajani tuli vapaa-ajallaan seurakseni kuntosalille. Kokeilin kaikkea, mikä voisi auttaa: esimerkiksi akupunktiohoitoja ja rentoutumisharjoituksia.

Mieheni suostui palaamaan yhteen, koska eroon johtanut sekoiluni oli helppo laittaa diagnoosin piikkiin.

Päätin, etten häpeä

Diagnoosi oli helpotus, antoihan se selityksen käytökselleni. Sen avulla minun piti rakentaa itseni uudelleen.

Aluksi en luottanut itseeni. Olin varpaillani jokaisen tuntemuksen kanssa.

Pikkuhiljaa itseluottamukseni kasvoi. Tajusin, ettei diagnoosi ole maailmanloppu. Päätin, etten aio hävetä sitä tai vaieta siitä.

Olin täyttänyt juuri 28 vuotta, kun kahdeksan viikon osastojaksoni päättyi. Sosiaalihuollon kotityöntekijät kävivät kotonamme, ja minä jatkoin terapiaa. Siellä opin erilaisia selviytymistapoja. Esimerkiksi säännöllinen päivärytmi oli tärkeä.

Olin kesän sairauslomalla, ja lapset olivat päivähoidossa. En halunnut palata enää töihin mieheni yritykseen, joten päätin hakea opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Pääsykokeet olivat minulle vaikea paikka, koska henkiset voimavarani olivat nollilla. Pääsin silti sisään ja aloitin sairaanhoitajaopinnot syksyllä 2012.

Opiskelu jännitti tosi paljon mutta olikin aivan ihanaa. Sain ystäviä. Ensimmäistä kertaa minulla oli Kainuussa hyvä olla. Minua kohdeltiin ihmisenä eikä pomon rouvana. Se oli eheyttävää. Masennuskin alkoi hellittää.

Samaan aikaan kävin kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintakurssilla. Kun kuuntelin muita sairastuneita, tajusin, että olin päässyt helpolla. Ongelmani tuntuivat pieniltä muihin verrattuna.

Monilla oli päihdeongelmia, väkivaltaisuutta ja todella pahoja velkoja. Mietin, onko se myös minun tulevaisuuttani vai olinko ollut vain onnekas. Epäilyksen siemen alkoi itää. Olikohan diagnoosini sittenkään oikea?

Parisuhteeni ei koskaan palannut ennalleen. Pikkuhiljaa se alkoi rakoilla yhä enemmän. Keväällä 2013, vuosi osastojakson jälkeen, päätimme erota.

Sen myötä alkoivat rahavaikeudet. En vain pystynyt maksamaan laskuja, vaikka rahaa olikin. Jostain syystä se sai ahdistukseni nousemaan pintaan. Oli hyvin lähellä, etten saanut maksuhäiriömerkintää.

Vuorotyöt ja lääkkeet väsyttivät minua valtavasti. Nukuin lähes koko ajan, kun olin kotona. Se ei ollut hyvää elämää. Syksyllä 2013 päätin, että jätän opinnot kesken, vaikka se harmitti.

Muutin Ouluun, jotta läheiseni voisivat auttaa minua enemmän arjen pyörittämisessä.

Rakastuminen oli uusi alku

Oulussa sain töitä kaupasta. Aloitin kuoroharrastuksen, josta sain uusia ystäviä. Keväällä 2014 tapasin Tinderin kautta ihanan miehen, nykyisen aviopuolisoni Eeron. Hän tuli käymään yhtenä iltana, kutsui minua Lumikiksi ja tiesin heti, että tässä se on. Oli niin helppoa olla toisen kanssa. Elämäni muuttui.

Ostimme Oulun keskustasta asunnon ja remontoimme sen lattiasta kattoon. Menimme naimisiin vuonna 2016. Halusin jatkaa opintojani ja hain opiskelemaan kätilö-sairaanhoitajaksi. Valmistun parin vuoden päästä.

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluvia masennus- tai maniajaksoja ei enää tullut. Menin uudestaan terapiaan. Nukuin edelleen paljon, koska sairauden hoidossa käytetyt lääkkeet väsyttivät. Sain niistä muitakin haittavaikutuksia, kuten tunnottomuutta ja tylsämielisyyttä. Olin syönyt lääkkeitä neljä vuotta. Lääkäri ehdotti, että lääkitystä vähennettäisiin asteittain. Se sopi minulle.

Terapeuttini sanoi, että jos minulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, lääkkeiden vähentämisestä olisi iskenyt mania päälle. Niin ei käynyt. Näytti siltä, ettei minulla tainnutkaan olla tuota sairautta. Olin jo epäillyt sitä.

Minun piti miettiä uudestaan, kuka olen. Olen pulppuava ihminen.

Lievä maanisuus eli hypomaanisuus sattuu olemaan minun perusluonteeni.

Kun lääkkeitä vähennettiin, pelkäsin, että masennun uudestaan. Vieroitusoireitakin tuli, kuten vellovaa huonovointisuutta ja sähköiskun tapaista naksumisen tunnetta pään sisällä. Osasin odottaa niitä. Tiesin, että ne helpottavat ja loppuvat, kun vain kestän vähän aikaa. Oireet vaivasivat lopulta muutaman viikon.

Halusin, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi kumotaan. Pelkäsin, että se hyppäisi potilaspapereissani ensimmäisenä silmille, kun kävisin lääkärissä vaikkapa flunssan takia. Halusin myös hälventää omat epäilykseni asiasta. Olin pitänyt itseäni hulluna. En halunnut antaa väärän diagnoosin varjostaa elämääni.

Enää en suostu hillitsemään itseäni

Sain opiskelijaterveydenhuollon kautta ajan psykiatrille. Hän sanoi, että vakavasti masentuneen maailmankuva on niin vääristynyt, ettei testejä kannata tehdä silloin.

Nyt tein uudestaan samat testit kuin suljetulla osas¬tolla. Juttelin lääkärin kanssa tuloksista kolme tuntia. Hän päätyi purkamaan diagnoosini.

En ole katkera tapahtuneesta. Olen hyväksynyt sen osaksi tarinaani. Ymmärrän, että minut ja sen hetkinen tilanteeni oli helppo tulkita väärin.

En ole tarvinnut terapiaa lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Tiedän, että olen taipuvainen masennukseen. Minun täytyy tehdä töitä tunteiden hallinnan ja tunnistamisen kanssa.

Diagnoosin purkaminen antoi minulle lisää itsevarmuutta ja uskoa siihen, että voin tehdä elämässäni asioita, joista nautin. Päätöksiini tuli varmuutta, ja uskalsin ottaa vastuuta eri tavalla kuin ennen.

Väärä diagnoosi heijastui eniten ihmissuhteisiini. Kun se purettiin, tajusin, että riitän tällaisena kuin olen. Diagnoosin takia pelkäsin, että masennus iskee aina uudelleen. Nyt minun ei tarvitse pelätä sitä.

Enää en suostu peittelemään sitä, minkälainen olen. En hillitse nauruani tai peitä räävitöntä huumoriani.

Vasta nyt olen ymmärtänyt, etten ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikka en siivoa joka päivä. Hukutan omat lapseni hellyyteen ja läheisyyteen. Jos minulla on vapaata, otan lapset kainaloon ja katsomme yhdessä leffaa. Sellaista olisin itsekin kaivannut lapsena.

Isoin oivallus: ”Täytyy pitää huolta itsestään, jotta jaksaa huolehtia muista.”

Koska lapset ja äitiys ovat minulle niin tärkeitä, päätin luovuttaa munasolujani. Haluan auttaa. Ei ole minulta pois, jos luovutan munasoluja niitä tarvitseville.

Lasten takia olen jaksanut vaikeimpinakin aikoina. Kun olin osastolla, tuntui, että vain satutan läheisiäni. Ajalta on jäänyt mieleen eräs muisto, josta sain voimaa.

Äitini lähetti minulle kuvan. Esikoinen oli kysynyt häneltä, mitä korostustussilla tehdään. Äitini oli vastannut, että sillä korostetaan tärkeitä juttuja.

Tyttö oli kirjoittanut paperille äiti ja vetänyt päälle tussilla viivan. Katsoin kuvaa ja tajusin, etten ole läheisilleni pelkkä taakka. Minua tarvitaan vielä.”

Marika Kannisto

Ikä: 34

Ammatti: Opiskelee kätilö-sairaanhoitajaksi

Asuinpaikka: Oulu

Perhe: 12-, 11- ja 7-vuotiaat tyttäret ja aviomies Eero

Näistä saan tukea: Perhe, aviomies, ystävät, kuoroharrastus ja perheen kaksi leopardigekkoa

Sairaus: Aluksi väärin diagnosoitu masennus

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 2/2019.

Haluatko sinäkin kertoa tarinasi? Ilmoittaudu sähköpostitse toimitukseen: kt@a-lehdet.fi. Laita viestin otsikoksi: Selviytyjä.

Julkaistu: 5.6.2019