Unitutkija Markku Siivola sanoo, että unet opettavat paljon itsestä: ”Olen oppinut unien kautta eniten heikkoudestani ja haavoittuvaisuudestani”

Kaksi vuotta sitten mies jätti kivikaupungin taakseen yhdessä vaimonsa kanssa. He lähtivät koronaa karkuun ja saivat tilalle hiljaisuudessa avautuvat äänet.

Vanhan riihen hirsistä rakennettu piilopirtti seisoo jykevästi Loppijärven rannalla. Kuten on seissyt jo 75 vuoden ajan.

Paikan nimi on Markkula. Siellä mies on viihtynyt kahdestaan vaimonsa kanssa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jo kauan ennen pandemiaa.

– Olemme Pirjon kanssa kymmeniä kertoja todenneet, kuinka onnekkaita olemme tässä pirtissä, sanoo psykiatrian erikoislääkäri, uniryhmäohjaaja Markku Siivola.

Markkulassa on hyvä työskennellä, kuunnella ja kuulla – ympäristöä, toisia ja itseä. Rantasaunan ikkunarivistön läpi näkyy ja kuuluu järven toisella puolella olevan Lopen kirkon kello.

Siivola muistelee lämmöllä kesiä ennen koronaa. Kauppareissujen yhteydessä hän saattoi vaimonsa kanssa ihailla kirkonmäeltä avautuvaa maisemaa.

– Jäätelötötteröt käsissämme meille tuli aina mieleen sama Aleksis Kiven lause: ’Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot, olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen’.

Markku Siivola on Suomen unipioneeri. Hän on viettänyt jo yli 40 vuotta lukemattomien unien parissa ja istunut lukemattomia tunteja kuuntelemassa muiden unia.

Hän on maamme johtavia uniasiantuntijoita ja mies, joka toi vuosikymmeniä sitten Ruotsista Suomeen ullmanilaisen uniryhmäprosessin.

Prosessi perustuu amerikkalaisen psykiatrin ja parapsykologin Montague ”Monte” Ullmanin 1970-luvulla luomaan menetelmään, jossa keskitytään elämykselliseen unien ymmärtämiseen. Se ei sisällä unientulkintajärjestelmiä.

– Monten pienryhmissä ainoa kirosana oli tulkinta, Siivola muistelee arvostamaansa oppi-isää.

Yhä tänä päivänä, eläkkeellä ollessaan, Siivola istuu mökillään tietokoneen ääressä ja ohjaa etäyhteyksien kautta pienryhmässä työskenteleviä unien oppiin.

– Uni on viattoman viisauden tila, jossa ihminen ei pysty valehtelemaan edes itselleen. Persoona, jota luulemme itseksemme, onkin vain näyttelijän naamio.

Unet ovat samalla aidointa, todellista itseämme. Ne ovat sisäisten näkyjen syvintä kuvastoa. Vain unet pääsevät sielumme perimmäisiin sopukoihin ja ilmentävät sitä, mikä on päivätietoisuudessamme jäänyt huomioimatta.

Siivola toteaa, ettei tiedä mitään voimakkaampaa välinettä ihmisen aitouden löytämiseen kuin unet.

– Ne tuovat esiin ihmisyyttä, jollaista kukaan ei muutoin tuntisi. Itse olen oppinut unien kautta eniten heikkoudestani ja haavoittuvaisuudestani. Ja siitä, mitä ihmisten maskien takana on.

Unien näyttämä inhimillinen haavoittuvaisuus avautui Markku Siivolalle, kun hän muisti ensimmäisen lapsuudessaan näkemänsä unen. Kirjassaan Unien opissa – Unet itseymmärryksen palveluksessa hän kirjoittaa:

– Valtavien salamoiden leiskuessa ympäri taivasta rannattoman valtameren ympäröimä vuori vajoaa hitaasti mereen. Valtava joukko ihmisiä, minä muiden mukana, kiipeää nousevan veden tieltä paniikissa vuorenrinnettä yhä ylemmäs. Maailmanloppu lähestyy.

Tämä uni on kulkenut Siivolan mukana koko hänen elämänsä, samoin kuin moni muukin uni.

– Jos en olisi nähnyt unia, kuvittelisin varmaan vieläkin olevani vahvempi kuin olen. Pyrkisin kuvittelemaan poispäin siitä, mikä on – yhä kauemmaksi omasta itsestäni.

Unet näyttävät meille mahdollisuuden oppia itsestämme. Ne saattelevat meidät aidon nöyryyden äärelle. Kun ihminen ymmärtää unensa, uni valaisee sitä, miten paljon häntä oikeasti satuttavat asiat, jotka hän on painanut valveilla ollessaan pois mielestään.

– Sitä kautta hän tuntee hiukan enemmän itseään ja omaa psyykettään. Hän oppii tiedostamaan, millaisiin asioihin ja tilanteisiin hän reagoi helposti.

Unien kautta voimme oppia tuntemaan omat heikkoutemme sekä vapaudumme erinomaisuudestamme ja itsetietävyydestämme. Emme enää kuvittele, että vain me itse tiedämme ja muut eivät tiedä mitään.

– Siitä kasvaa nöyryys. Enää ei ole tarvetta olla ylimielinen, sillä on alkanut nähdä tietämänsä tiedon luuloksi.

Unien avulla voimme oppia, että avain ihmisyyteen on kuunteleminen. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä se heijastuu ihmissuhteisiin ja kaikkialle elämään.

– Vain ymmärtämällä oman heikkoutensa alkaa kuunnella muita. Tietävä ihminen kerää tiedon paloja pussiin, mutta kuunteleva kasvaa siihen, kuinka pieniä me lopulta ihmisinä olemmekaan.

Unet auttoivat Markku Siivolaa myös vuosina, jolloin hän työskenteli psykiatrina. Hän oppi unien tutkimisen kautta kuuntelemaan potilaita ilman analyysejä, teorioita, tulkintoja ja diagnooseja.

Hän toteaa, että kuuntelemisen taito teki hänen työnsä aiempaa helpommaksi. Sen sijaan, että olisi yrittänyt tietää ja määrittää potilaalle diagnoosia, hän vain kuunteli ja katsoi, mihin potilas tarinallaan kuljetti.

– Kun tietää, että ei tiedä, kuuntelee toista tarkemmin. Jos luulee tietävänsä, ei kuuntele maailmaa ja jää oman tietonsa vangiksi.

Siivola on tutkinut lapsesta saakka mysteeriä nimeltä elämä.

Hän on tutkinut sitä uteliaasti, tinkimättömästi, rohkeasti, ennakkoluulottomasti ja väsymättä. Ja tullut siihen päätelmään, että kaikki oppijärjestelmät, uskonnot, tiede ja sen tutkimusmenetelmät, diagnoosit ja dogmat rajoittavat ja vievät etäämmälle todellisuudesta.

Tätä ennen hänen piti kuitenkin opiskella laudaturtyötä vaille kemistiksi ja erikoistua lääketieteessä psykiatriksi.

– Etsimällä ulkopuoleltamme päädymme harhailemaan kaikenlaisten ideologien maailmoihin. Päästämällä irti voimme alkaa avautua todellisuudelle.

Totuus onkin Markku Siivolan mukaan yksinkertainen, jopa niin yksinkertainen, että ihminen ei osaa ottaa sitä vastaan. Se on koko ajan läsnä meissä ja meidän ympärillämme, mutta emme vain näe sitä.

Matkaa totuuden äärelle voi kutsua ympyrämatkaksi. Ihminen lähtee tutkimaan maailmaa, kokee sen tuskat, taistelee toisten ihmisten ja mielipiteiden kanssa.

Lopulta hän saattaa päästä kynnyksen yli ja ymmärtää, ettei totuus olekaan jossakin tuolla, vaan tässä.

– Tällöin etsijän tie kääntyy takaisinpäin, ja hän palaa lähtöpisteeseen eli sinne, missä oli alun alkaenkin ollut.

Englantilais-amerikkalaisen runoilijan T. S. Eliotin sanoin:

Emme koskaan lopu tutkimisesta

ja kaiken tutkimuksemme loppu

on saapua siihen

mistä aloitimme

ja tuntea se paikka ensimmäistä kertaa.

Oman tutkimusmatkansa Siivola aloitti noin kymmenvuotiaana. Helsingin Pirkkolassa omakotitalossa kasvanutta viipurilaisen evakkoperheen poikaa poltti halu ymmärtää.

Hän halusi tietää maailmasta jotakin sellaista, jonka olemassaolon hän aavisti, mutta ei tiennyt, mitä se voisi olla.

Tuolloin ainoa hänelle vakavasti otettava maailmantutkimusmuoto oli tieteellinen tutkimus. Se oli hänen mielestään ainoa, joka pystyi muuntumaan, ottamaan opiksi omista virheistään ja lähestymään todellisuutta paremmin kuin erilaisiin vakiojulistuksiin juuttuneet uskonnot.

– Liimailin tiedettä käsitteleviä sanomalehtiartikkeleita tiedeleikekirjaani, rakastin kemiaa ja fysiikkaa ja kirjoitin ainekirjoituksissa aina vain tieteestä, Siivola muistelee.

Lopulta hänen äidinkielen opettajansa kielsi poikaa kirjoittamasta pelkästään luonnontieteistä. Nokkela kirjoittaja valitsi aiheeksi Ei savua ilman tulta ja kirjoitti: ”Tuli on tiedemiesten sydämissä, ja savu heidän työnsä tulos”.

Opettaja tunnusti hymyillen epäonnistuneensa yrityksessään.

Siivola kaipasi syvempää elämän ymmärrystä, mutta ei tiennyt, miten saada siitä kiinni. Parikymppisenä hän oli jo tutustunut parapsykologiaan ja lukenut sitä käsittelevää kirjallisuutta. Hänellä oli myös omia kokemuksia, joita ei voinut selittää järjellä.

Kiinnostus näkymättömään todellisuuteen vei Markku Siivolan Parapsykologiseen Tutkimusseuraan. Siellä Siivola tapasi henkisen oppi-isänsä, edesmenneen taiteilija Orvo Raippamaan, jota hän luonnehtii Hengen yliopiston opettajakseen ja ihmismielen kemistiksi.

– Hän oli viisain ja totuudellisin tapaamani ihminen. Orvo sanoi minulle, että ei ihminen muutu, mutta erään sisäisen prosessin kautta hänestä katkeaa ulospäin suunnattu myrkkykärki.

Raippamaa opetti Siivolalle saman asian kuin hän oppi myöhemmin unilta: Kun ihminen kohtaa heikkoutensa, hänen ei tarvitse jyrätä toisia oikeassa olemisellaan. Silloin hän oppii myös tuntemaan oman todellisen vahvuutensa.

Ollessaan 21-vuotias Siivola sai käsiinsä intialaisen filosofin Jiddu Krishnamurtin kirjan. Teokseen oli koottu Krishnamurtin opetuksia, ja siinä esitettiin kysymyksiä, kuten: Mitä on rakkaus? Mitä on totuus? Miten elämää ymmärretään?

Krishnamurti vastasi kaikkiin kysymyksiin lauseella: Jo kysymällä tuota osoitatte, että ette haluakaan tietää.

Silloin Siivolassa tapahtui jotakin, joka mullisti hänen elämänsä. Tuntui kuin salama olisi iskenyt pään sisällä. Hänelle ojennettiin sisäisen vapauden avaimet.

– Se hetki irrotti minut kaikista uskontojen ja vastauskontojen ajattelutapojen ristiriitaisista houkutuksista. Piinaava pohdinta, ajatusten tulva ja etsintä loppuivat. Minä olin vapaa.

Siivola onkin ollut koko elämänsä toisinajattelija. Vaikka hän on tehnyt elämäntyönsä akateemisen maailman sisällä, hänen ajattelunsa on pysynyt vapaana.

– Krishnamurti auttoi minua oivaltamaan, että elämän peruskysymyksiin voi löytää tiensä vain täysin yksin, eikä se tie ole viitoitettu. Totuus on tietöntä maata, jolle vain totuudellisuus voi johtaa.

Tuo oivallus antoi Siivolalle myös rokotteen kaikkia unitulkintamenetelmiä, teorioita ja symboleja vastaan. Hän kutsuu niitä unentulkintataudeiksi.

– Olen niin monta kertaa voinut sanoa unisession päätteeksi ryhmäläisille, että huomasitteko, miten kaikki ymmärrys tuli teistä itsestänne. Kukaan ei tarvinnut Freudia tai Jungia vaan pelkän oman itsensä aidon panoksen.

Uniasiantuntija ampuu alas kaiken uneen liittyvän tulkinnan. Hän tyrmää ajatuksen siitä, että unet itsessään voisivat ohjata, neuvoa, varoittaa tai tuoda meille viestejä.

Kaikki tuollainen viittaa hänen mukaansa siihen, että unet ylennetään paikalle, johon ne eivät kuulu. Vaarana on, että aletaan palvoa omia unia, levittää ilosanomaa muille ja toimia toistenkin unien asiantuntijana. Näin syntyy uniuskovaisia.

– Joudun aina sanomaan, että unet ovat kuin H. C. Andersenin pikkulapsi, joka paljastaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita.

Unet eivät siis itsessään tiedä. Siivola kuvaa niitä luonnonilmiöksi, joka avautuu tilassa, kun me nukumme.

– Jos olemme päivätajunnassa viisaita, opimme unista, mutta uni itsessään ei meitä opeta. Silti ne voivat toimia itseymmärryksemme palveluksessa, mikäli avaudumme kuuntelemaan niitä.

Tarvitsemme toisia unemme ymmärtämiseen. Ryhmässä unennäkijä kertoo unensa, jonka sisään jokainen ryhmän jäsen astuu elämyksellisesti, tuomatta mukaan omia tulkintojaan.

Lopulta prosessi palauttaa unet takaisin niiden varsinaiselle asiantuntijalle eli unennäkijälle itselleen.

Mutta jos kerran olemme oman unemme asiantuntijoita, mihin tarvitsemme toisia?

– Kun heräämme, meillä on samat aivot, jotka eivät ymmärtäneet aiemmin valveilla ollessamme kokemiamme asioita. Jos nämä samat aivot nyt yrittävät yksinään ymmärtää unen asioita, lopputulos on useimmiten kehno, Siivola vastaa.

Unta voi ajatella kolmiulotteiseksi taideteokseksi. Uniryhmä on kuin valonheitin. Jokaisen ryhmän jäsenen tietoisuus valaisee unta eri puolilta. Siivola toteaa, että toisten rikas kokemusaineisto antaa unennäkijälle mahdollisuuden tuntea, mikä resonoi hänessä itsessään.

– Ryhmä on voimakkain unen aukaisija. Toki unien ymmärtämistä voi harjoitella myös yksin tai kaksin, mutta se on todella työlästä.

Unet ovat Markku Siivolan mukaan rajattomia ilmiöitä rajattomassa ihmisessä. Kaikesta huolimatta yksikään uni ei koskaan selviä pohjaan saakka.

– Uni on kuin valtameri, josta voimme nähdä pari aaltoa.

Silti juuri nuo aallot saattavat viedä ihmisen jonkin suuremman asian portille. Jos on sydämen herkkyyttä, voi saada välähdyksen jostakin paljon valtavammasta. Jostakin, jonka voi kokea myös valvetilassa. Tuolloin voimme kenties nähdä Aleksis Kiven tavoin kotomaamme koko kuvan.

Tuolloin kaikki arkinen ympärillämme saattaa muuttua hetkeksi joksikin muuksi.

– Saatan istua mökin tuvassa ja nähdä ikkunasta vain tavallisen talvimaiseman. Samalla se voi kuitenkin olla minulle kaikkea muuta eli suurinta hiljaisuutta, johon äänet jäävät, Siivola kuvaa.

Tai kuten zen-sanonta kuuluu:

– Se, ken ei tunne zeniä, sille vuoret ovat vuoria ja joet jokia. Se, ken tuntee vähän zeniä, sille vuoret eivät ole enää vuoria ja joet enää jokia. Se, joka tuntee täydellisesti zenin, sille vuoret ovat vuoria ja joet jokia.