Kauneus & Terveys

Laura Friman: "Olen naurettavan tyytyväinen uusiin hampaisiini, enkä suostu potemaan siitä huonoa omaatuntoa"

Laura Friman: "Olen naurettavan tyytyväinen uusiin hampaisiini, enkä suostu potemaan siitä huonoa omaatuntoa"
Aikuisena tehdyn hammasremontin myötä Laura Friman ymmärsi, miten suuri vaikutus ulkonäöllä on itsetuntoon. Oivallus muutti myös hänen suhtautumistaan kauneuskirurgiaan.

Hanki hammasraudat, lauta. Väitän, että meistä jokaisen ulkonäöstä on sanottu jotain niin ikävää, että se ei unohdu koskaan. Väitän, että valtaosan tämä muisto kuljettaa yläkouluvuosiin.

Niin minutkin. 1990-luvun puolivälissä erottuvat piirteeni olivat vino hammasrivi ja poikamainen, kehittymätön kroppa. Luokan pojat naljailivat niistä säännöllisesti, vaikka en varsinaisesti koulukiusattu ollutkaan.

Aloin hymyillä valokuvissa suu kiinni ja suunnittelin tunkevani ensimmäisiin rintsikkoihini tennissukkia.

Vasta aikuisiällä ymmärsin, että rääväsuiset pojat olivat yhtä epävarmoja omasta ulkomuodostaan ja että saman pilkan kohteeksi joutuivat kaikki. Jopa kadehtimaani luokan kuningatarta kiusoiteltiin hänen aknestaan ja pyöreydestään.

Typerintä oli, että minä olisin maksanut mitä tahansa hänen pyöreistä rinnoistaan ja hän minun näpyttömästä ihostani, mutta kumpikin meistä takertui vain puutteisiinsa.

Tässä lannistuneessa mielentilassani lukitsin itseni mielessäni jo yläkouluiässä tarkoin määriteltyyn lokeroon: olin välkky ja hyvää seuraa, mutta en kaunis. Se sattui.

Suhde omaan ulkonäköön alkaa rakentua kuitenkin jo paljon ennen murrosiän turbulentteja vuosia.

– Itsetunto syntyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa pienestä lapsesta saakka, vastaava psykoterapeutti Tarja Santalahti Väestöliitosta sanoo.

Minäkuvaamme vaikuttaa se, miten meitä kosketaan ja kohdellaan. Sitä kautta opimme parhaimmillaan hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme. Lapsena kuullut kauniit sanat kantavat ikänaiseksi asti. Se on upeaa.

Läheskään jokainen suomalainen ei ole saanut nauttia lapsuudessaan kauniista sanoista. Leijonanosa sodanjälkeisestä sukupolvesta on kasvatettu siinä luulossa, että liika kehuminen ylpistää. Tämän haitallisen kasvatusmallin vaikutukset ovat usein pysyviä.

– Aikuisena tämä näkyy kyvyttömyytenä ottaa vastaan myönteistä palautetta, Santalahti sanoo.

– Vanha uskomus lasten ylpistymisestä on ollut yksinkertaisesti väärä. Kun joku ensi kerran kehuu vaikkapa ulkonäköäsi, katso tietoisesti kehujaa silmiin, kiitä ja sano, että olipa kauniisti sanottu. Luota muiden hyväksyviin sanoihin pikkuhiljaa.

Jos tehtävä kuulostaa hankalalta, ei se ole helppo asiantuntijankaan mielestä.

– On aikamoinen urakka kasvaa eroon pinttyneistä asenteista, mutta se ei ole mahdotonta. Usein tueksi kannattaa hankkia ammattiapua.

Itsetunto on palapeli, minkä vuoksi minäkuva ei ole yksiulotteinen. Minä kasvoin kannustavassa ympäristössä, jossa sain säännöllisesti kuulla olevani fiksu, nokkela ja lahjakas. Siksi ajattelin alakouluikäisestä saakka, että minusta tulisi presidentti, jos niin haluaisin.

Miss Suomen kruunusta taas en haaveillut koskaan.

Vaikka ulkonäöstäni ei sanottu mitään kurjaa, siitä ei varsinaisesti sanottu mitään myönteistäkään.

Vanhempani toimivat terveesti. Tilastot kertovat, että tyttöjä kehutaan tyypillisemmin säyseästä söpöydestä ja poikia reippaudesta ja kyvyistä. Se ei kannusta tyttöjä määrätietoisuuteen ja menestyksen tavoitteluun.

Toivoin silti salaa, että joku olisi joskus sanonut, että olen erityisen nätti.

Niin populaarikulttuuri kuin koulun hierarkiakin viestittävät nimittäin minulle päinvastaista kuin feministiset ihanteet: suosituimpia olivat aina ne kauneimmat.

Sitä paitsi jano kehuille ulkonäöstä ei ole pinnallista vaan inhimillistä. Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi kokonaan. Ulkoa ja sisältä.

Minä kasvoin maailmassa, jossa sosiaalinen media oli utopiaa. En osaa edes kuvitella, millaisista paineista uuden vuosituhannen teinit kärsivät plärätessään Instagramia välitunneilla.

– Vertailu toisten tyttöjen kanssa alkaa yhä aiemmin. Vaikka tytöt osaavat suhtautua median kauneusihanteisiin myös kriittisesti, niistä irtisanoutuminen on vaikeaa, Tarja Santalahti sanoo.

– Terapiatyössä kohtaan jatkuvasti tyttöjä, jotka ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä ja näkevät ennen kaikkea ongelmakohdat.

Tyttöjen auttamisessa ovat avainroolissa vanhemmat ja erityisesti äidit, jotka näyttävät esimerkkiä puhumalla omasta kehostaan ja ulkonäöstään kauniisti teinin edessä.

Jalo luennointi itsensä hyväksymisestä ei nimittäin ole minkään arvoista, jos äiti mollaa itseään ääneen.

– Itsearvostuksen lisäksi painotan itsemyötätuntoa. Meikkaaminen on ok, mutta teinitytön pitäisi sisäistää, että luonnollisuus ja tavallisuus ovat kauneinta, mitä on.

Painoni heittelehtii, mutta minä hymyilen Hollywood-hymyäni.

Ulkonäöstä välittämistä ei tarvitse hävetä, mutta siitä ei myöskään tarvitse ottaa paineita.

– Ulkonäöstään ei ole pakko pitää, Tarja Santalahti muistuttaa.

– Meillä kaikilla on silti siihen mahdollisuus. Alkajaisiksi kehoaan voi kiittää vaikka siitä, että se on pitänyt hengissä.

Joskus harmiton mutta kismittävä piirre peilissä saa niin suuren roolin, että se voi olla parempi korjata.

Itse saan kolmekymppisenä tarpeekseni siitä, että stressaan sitä, tuijottaako keskustelukumppani rakoa etuhampaideni välissä. Elämä on kohtuuttoman rankkaa, kun haluaa piilotella kasvojaan.

Hakeudun yksityiselle hammaslääkärille, joka ottaa muotin suustani ja rakentaa kolmeen näkyvimpään hampaaseeni virheettömän muotoiset kruunut. Ne istutetaan vierekkäin täsmälliseen riviin.

Kruunut maksavat tuhat euroa kappale ja ovat elämäni paras ostos. Harjoittelen hammashymyä peilin edessä viikkotolkulla ja lumoudun omasta kuvajaisestani. Pian uskallan hymyillä myös ulkomaailmassa.

Melkein vuosikymmenen ajan nautin uudesta, itsevarmasta olemuksestani. Vaikka lihon, laihdun ja lihon uudelleen, näytän mielestäni aina ihanalta. Painoni heittelehtii, mutta minä hymyilen Hollywood-hymyäni.

Toimenpiteeni jälkeen suhtaudun kauneuskirurgiaan toisin kuin ennen. Aiemmin pidin silikonirintoja turhamaisena ja jopa vastenmielisenä keksintönä. Nyt ymmärrän, miksi joku hankkii sellaiset. Ulkopuoliselle on mahdoton selittää, miten olennaisesti esteettinen operaatio saattaa parhaimmillaan vaikuttaa itsetuntoon. Se ei korjaa syviä vaurioita, mutta se voi paikata pintahaavoja korvaamattomalla tavalla.

Olen yhä naurettavan tyytyväinen uusiin hampaisiini enkä suostu potemaan siitä huonoa omaatuntoa.

Ulkonäöstään ei ole pakko pitää, mutta meillä kaikilla on siihen mahdollisuus.

Kun eroan neljänkympin kynnyksellä, joudun kohtaamaan itsetuntoni uudella tavalla. Kiva hymy ei enää riitä. Peilikuvaansa katsoo eri tavalla, kun pitäisi pitkän parisuhteen jälkeen kelvata jollekulle uudelle.

Olen ollut viimeksi sinkku 25-vuotiaana. Silloin olin hassusta hammasrivistöstäni huolimatta jäntevä, hehkuva ja täynnä villiä elinvoimaa.

Tuska ei helpota, vaikka alan seurustella. Ongelmani on hupsu, mutta todellinen: uusi poikaystäväni on järjettömän hyvännäköinen, liian hyvännäköinen.

Poikaystävä on hyvännäköinen juuri sellaisella perinteisellä tavalla, joka ei ole aiemmin vedonnut minuun. Hän ei näytä ruokottomalta taiteilijalta tai charmantilta senioriherralta vaan sporttiselta alfaurokselta, jonka voisi koska tahansa läntätä Dressmannin kuvaston kanteen. Se on ihanaa, mutta myös kivuliasta.

Luen suhteemme ensimmäisinä viikkoina netin juorupalvelusta Jodelista, että uusi mieheni on ”liian komea” minulle. Vaikka sovellus on tunnettu häijystä sävystään ja minun pitäisi jättää myrkylliset kommentit lukematta, luen ne kaikki ja itken monta iltaa putkeen.

Uuden ihmissuhteen herkässä alussa tuntuu uskomattoman pahalta, että ulkomaailman silmissä en ole tarpeeksi haluttava uudelle kumppanilleni. Pahimpina päivinä ajattelen niin itsekin.

Toisaalta inhottava nettikirjoittelu avaa tärkeitä, valaisevia keskusteluja niin kumppanini kuin ystävieni kanssa. Tiedostan, että kukaan ei kirjoita, että olisin tyhmempi, tylsempi tai vähemmän valovoimainen kuin uusi puolisoni. Ne ovat kuitenkin tärkeämpiä ja seksikkäämpiäkin ominaisuuksia kuin ulkonäkö. Mikä parasta, olen itsekin asiasta varma.

Siksi saavutan lopulta mielenrauhan. Viiteryhmällä on väliä. Koska viihdyn piireissä, joissa arvostetaan erityisesti älyä ja hauskuutta, tiedän olevani aika mainio paketti. Jos ystäväporukkani koostuisi malleista, oloni olisi varmasti tuhat kertaa kamalampi.

Suhde ulkonäköön elää ja muovautuu yhä, vaikka teinikuohut olisivat enää hädin tuskin erottuva piste horisontissa. Valitettavasti se tarkoittaa toisinaan uusia kriisejä. Ikääntyminen haastaa itsetunnon vielä kerran, kun kimmoisa iho muuttuu ryppyjen kirjomaksi kankaaksi.

Minä ja ystävämme täytämme pitkänä letkana vuorotellen neljäkymmentä. Illanviettojemme puheenaiheiksi kirja-arvioiden rinnalle nousevat raportit ensimmäisistä harmaista hiuksista ja optikon määräämistä lukulaseista..

Kehon vääjäämättömään murrokseen voi onneksi suhtautua myös vapauttavana tekijänä. Tässä aikuiset suomalaisnaiset ovat yllättäen aika hyviä.

– Neli-viisikymppisenä alamme olla sinut itsemme kanssa. Silloin on mahdollista saavuttaa ihana ylpeys omasta olemuksestaan. Harva odottaa, että siinä iässä enää pitäisi näyttää kaksikymppiseltä, Tarja Santalahti sanoo.

– Itse päätin kuudenkympin kynnyksellä tiukasti, että en laihduta enää kertaakaan. Minun ei yksinkertaisesti tarvitse.

Lukituksi luullun omakuvan voi murtaa vielä vaikka eläkevuosinaankin.

– Itsetunto ei ole staattinen vaan alati muuttuva asia. Sitä voi kehittää missä iässä tahansa joko tietoisesti itse tai vaikka terapeutin kanssa, Santalahti lohduttaa.

– Myös vertaistuki on tärkeää. Somen liikuntaryhmissä näkyy läskiä ja roikkuvia rintoja, mutta kaikki

tsemppaavat toisiaan. Se on mahtavaa!

Ikävä kyllä sosiaalinen media aiheuttaa Tarja Santalahden mielestä valtavasti ulkonäköpaineita myös aikuisille naisille.

– Somekriittisyys on tärkeä konkreettinen taito. Vertailu sosiaalisessa mediassa on kovaa ja mittasuhteita on vaikea hallita, hän sanoo.

– Itsestään ei koskaan tarvitse tai kannata muokata toisen näköistä. Jos itsetunto rakentuu ulkoisille tekijöille, jotka voivat aina muuttua, jäljelle jää epävarmuus siitä, onko arvokas ihan luonnollisena itsenään.

Ikääntyessä on siis hyödyllistä, jos itsetunto ei ole rakentunut ulkonäön varaan. Jos on aina tuntenut itsensä vetovoimaiseksi mahtivitsiensä ja sosiaalisten lahjojensa ansiosta, voi odotella mummoutta suhteellisen rennosti. Hauskuus ja mukavuus eivät ole painovoiman tai kellon kynsissä.

Itse odotan vaihdevuosiminääni hyvällä fiiliksellä.

Olen luultavasti silloinkin ihan keskinkertaisen näköinen mutta aika hemmetin mainio pakkaus.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 07/2020.

Julkaistu: 3.7.2020
Kommentoi »