Kauneus ja Terveys

Vuosien väkivalta sai Johannan uskomaan, ettei hän voisi olla ikinä onnellinen: ”Lopulta ymmärsin, että voin tehdä itselleni hyvän elämän”

Vuosien väkivalta sai Johannan uskomaan, ettei hän voisi olla ikinä onnellinen: ”Lopulta ymmärsin, että voin tehdä itselleni hyvän elämän”
Johanna luuli, ettei voisi enää ikinä olla onnellinen, sillä elämä kohteli häntä niin epäreilusti. Ratkaiseva hetki kohti onnellisempaa elämää oli, kun hän ymmärsi, että elämä on epäreilua ihan kaikille.
Julkaistu: 28.9.2021

Johanna Huhtamäki, 40, on diplomi-insinööri, yritysvalmentaja, kirjailija ja tutkija. Hän asuu Kangasalla puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa.

”Ajattelin, että en voisi enää koskaan olla onnellinen. Elämä kohteli minua niin epäreilusti ja väärin.

Pitkä parisuhteeni oli juuri päättynyt. Tietyllä tavalla se oli helpotus, koska suhde oli väkivaltainen.

Viimeisellä kerralla kun mies pahoinpiteli minut, ulkopuolinen näki tilanteen ja soitti poliisit paikalle. Minut vietiin lääkäriin.

Syyttäjä nosti syytteen kumppaniani vastaan vastoin tahtoani. Jouduimme ruotimaan asiaa oikeudessa. Perheestämme tehtiin lastensuojeluilmoitus.

Tunsin olevani pohjalla, aivan yksin. Isäni oli kuollut vuotta aiemmin. Kaikki tuntui hirvittävän epäoikeudenmukaiselta – miten asiat saattoivat mennä näin?

Olin kärsinyt väkivallasta vuosien ajan, olin joutunut lastensuojelun asiakkaaksi ja vielä todistajaksi oikeuteen. Tuntui, ettei minulla ollut mitään vaikutusvaltaa elämääni. Minä olin se, joka kärsi. Silti kaikki aseet osoittivat minua.

Kun Johanna Huhtamäen väkivaltainen suhde päättyi, hänen olonsa vain paheni.

Elin vuosia kuplassa. En kokenut suhteeni olevan väkivaltainen. Hain kuitenkin apua kriisikeskuksesta puoli vuotta ennen eroamme. Sanoin, että olen väsynyt, koska puolisollani oli niin lyhyt pinna.

Tapaamani nainen haastatteli minua ja totesi, että elän väkivaltaisessa suhteessa.

Katsoin häntä silmät pyöreinä ja sanoin, ettei meillä mitään sellaista ollut.

En ymmärtänyt tilannetta, vaikka minua oli lyöty ja kuristettu. Ajattelin, että miehen väkivaltaisuus oli minun syytäni. Totta kai hän suuttui, jos ärsytin tai en osannut toimia oikein. Silti väkivalta painoi mieltäni.

Kun suhteessa oli tasaisia aikoja ja kaikki oli hyvin, podin syyllisyyttä siitä, etten pystynyt antamaan miehelleni anteeksi ja luottamaan tulevaisuuteen.

Lopulta mies lähti. Sen sijaan, että olisin yrittänyt päästä elämässäni eteenpäin, jäinkin jumiin. En pystynyt hyväksymään elämän epäreiluutta.

En ollut ansainnut sitä kaikkea, mitä olin kokenut. Kaipasin kipeästi oikeudenmukaisuutta. Ajattelin, että jonkun pitäisi hyvittää tämä minulle.

Voin hyvin huonosti. Heräsin öisin rintaa puristavaan tunteeseen, kuin joku olisi rutistanut nyrkissään sydäntäni kasaan.

Kun hyvä ystäväni meni naimisiin, minun oli pakko soittaa hänelle ja ilmoittaa, etten voisi tulla paikalle. En kestänyt nähdä muiden onnea, kun oma elämäni oli hajonnut pirstaleiksi.

Uhrin rooli tuntui pitkään turvalliselta. Halusin nähdä itseni vahvana, itsenäisenä ja kyvykkäänä – erinomaisena tyyppinä. Olin kuitenkin luonut itselleni aseman, jossa en ollut mielestäni vastuussa ympärilläni tapahtuvista asioista. Ajattelin, että minulle vain sattui kaikkea kamalaa.

Erosta oli kulunut pitkälti toista vuotta, kun yhtenä päivänä havahduin ajatukseen: minulla on vain yksi elämä. Se ei ollut mennyt tähän mennessä niin kuin olisin halunnut. Mutta halusinko käyttää loputkin elämästäni siihen, että eläisin menneessä? Vai voisiko kohdalleni osua vielä jotain uutta ja hyvää?

Minun piti kohdata sellainen minä, jonka en olisi koskaan halunnut olevan olemassakaan.

Oli aika katsoa peiliin. Minun täytyi nähdä vastuuni ja ne puoleni, jotka tekivät kaiken mahdolliseksi.

En ollutkaan niin itsenäinen ja vahva kuin ajattelin ja olisin toivonut, vaan minussa oli myös tarvitseva puoli. Pelkäsin tehdä vaikeita päätöksiä, ja tunsin vihaa ja kateutta.

Juuri vihan tunteen hyväksyminen oli toipumiseni kannalta tärkeää. Vakuuttelin aiemmin ihmisille, että en ole vihainen, mutta elämä tuntui epäreilulta. Hiljalleen aloin oivaltaa, ettei elämä ole reilua – kenellekään.

Kaipasin oikeudenmukaisuutta, mutta käsitin, ettei kukaan voisi pyyhkiä pois kokemaani väkivaltaa ja vääryyttä. Mutta minä pystyn vaikuttamaan siihen, miten niihin suhtaudun.

Päätin, etten jää loppuelämäkseni itkemään, vaan hyväksyn tapahtuneen ja yritän jatkaa elämääni.

”Lopulta ymmärsin, että voin tehdä itselleni hyvän elämän”, Johanna kertoo.

Vaikka olin kauhuissani lastensuojeluilmoituksesta ja pidin sitä rangaistuksena, siitä oli lopulta suurta hyötyä. Sain lastensuojelun kautta keskustelu­apua. Myöhemmin hakeuduin vielä erikseen trauma­terapiaan.

Aloin ottaa vastuuta itsestäni. Ymmärsin, että voin tehdä itselleni hyvän elämän. Hyväksyin tunteeni ja itseni. En enää ajatellut, että minussa olisi vain hyviä ominaisuuksia. Olin myös heikko.

Ymmärsin, että jos haluan päästä eroon pahasta olostani, minun oli jätettävä menneet taakseni. En voinut enää tuoda koko ajan esiin kokemaani vääryyttä.

Vuosi eroni jälkeen jouduin pahaan auto-onnettomuuteen. Minulle tehtiin vaativia pään alueen operaatioita. Olin pitkiä aikoja sairauslomalla.

Kaksi päivää töihinpaluuni jälkeen vuonna 2012 tuntemattomat ihmiset pahoinpitelivät minut, kun ulkoilutin siskoni koiraa. Jouduin sairaalaan ja edessäni oli jälleen oikeudenkäynti pahoinpitelyn uhrina.

Todistajanaitiossa istuessani huomasin muutoksen asenteessani. Sen sijaan, että olisin uhriutunut, ajattelin, että onneksi tämä tapahtui juuri minulle – olin kokenut tämän jo kerran ja tiesin selviäväni siitä. Jonkun toisen elämä olisi voinut romahtaa.

Tärkeä käänne oli, kun Johanna ymmärsi, että elämä on epäreilua ihan jokaiselle – ei vain hänelle. ”Aiemmin kaikki hyvä oli minulta piilossa.”

Menneissä vellominen määrittää paitsi ihmisen historian myös tulevaisuuden.

Väkivalta ei koskaan ole uhrin syytä, mutta olin luopunut rajoistani ja antanut sen tapahtua. Olisin voinut lähteä ja erota jo aiemmin, mutta aina jäin. Ymmärrän nyt oman vastuuni.

En silti enää syytä itseäni asioista. Olen päästänyt irti epäreiluuden kokemuksista.

En voi piiskata ja arvostella itseäni ja vaatia täydellisyyttä. Minusta on tullut parempi itselleni, mutta myös empaattisempi ja huomioonottavampi muita kohtaan.

Kun päätin luopua jatkuvasta epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, tein konkreettisen päätöksen. En enää koskaan sano olevani väkivallan uhri. En halunnut enää määrittää minuuttani sen kautta. Sen sijaan olen henkilö, joka on kokenut väkivaltaa.

Pitkään tavoitteeni oli päästä tilanteeseen, jossa en olisi enää koko ajan onneton.

Olen jo saanut paljon sitä enemmänkin.

Lähes joka päivä pysähdyn ihmettelemään, miten ihanaa elämäni voi olla. Olen löytänyt uuden rakkauden ja saanut vielä vauvan, joka syntyi helmikuussa.

Parhaat onnen hetket ovat varsin yksinkertaisia. Kun istumme perheen kanssa kotona ja käymme läpi päivän tapahtumia. Ne hetket, kun pieni vauvamme väläyttää leveän hymyn sylissäni.

Elämäni on täynnä kaikkea hyvää. Aiemmin se kaikki oli minulta piilossa. Nyt olen päättänyt nähdä kiitollisuuden aiheista ihan jokaisen.”

Kommentoi »