Kauneus & Terveys

Tuore äiti Irene Naakka vajosi masennuksen mustaan liejuun: Jopa ajatus auton alle jäämisestä tuntui houkuttelevammalta kuin vauvan hoito

Tuore äiti Irene Naakka vajosi masennuksen mustaan liejuun: Jopa ajatus auton alle jäämisestä tuntui houkuttelevammalta kuin vauvan hoito

Entä jos elämä vauvan syntymän jälkeen ei olekaan onnen täyttymys vaan selittämätöntä ahdistusta ja masennusta? Irene Naakka kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jossa pohditaan, miksi äitiys tuntuu usein niin kovin vaikealta.
Teksti Edith Andersson
Kuvat Minerva, iStock
Mainos

Sen ei pitänyt mennä niin. Irene Naakka istui kotona. Vauva nukkui muutaman metrin päässä rivitaloasunnon pihalla vaunuissaan.Irene kuvitteli, miten rotta kipusi pihalla nukkuvan vauvan vaunuihin ja nakersi sen pieniä kasvoja. Hän odotti kotiin miestään ja toivoi, ettei tämä lähtisi töiden jälkeen harrastamaan.

Irene ei ollut aivan varma, miten pärjäisi vauvan tai itsensä kanssa.Vauva tuntui keskeneräiseltä ja avuttomalta. Se tarrasi kiinni Irenen rintaan ravinnon ja läheisyyden toiveessa. Irene ymmärsi, että vauva oli täysin riippuvainen hänestä. Irene toivoi voivansa kävellä auton alle.

Vilkkaan autotien nurmikkoisella jakajalla seistessäni ja autojen vilistäessä ohitseni mietin, millaista olisi jäädä auton alle. Ajatus tuntui houkuttelevalta. En halunnut kuolla, mutta halusin joutua sairaalaan. Toivoin, että joku hoitaisi minua, koska olin voimaton ja tuskissani. Halusin, että joku muu hoitaisi vauvaa. Että jonkun muun olisi pakko hoitaa vauvaa, koska enhän minä voisi, sillä olisin sairaalassa.

TYHJYYS VALTASI MIELEN 

Irene voi pahoin valtaosan raskaudestaan. Hän pelkäsi kuollakseen synnytystä. Hän tiesi, että oli kaikin tavoin riskiryhmässä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hänellä oli jo aiemmin diagnosoitu ahdistushäiriö. Masennuslääkkeiden käytön hän oli lopettanut ennen raskauttaan.

Vauva syntyi heinäkuussa vuonna 2015.

- Olin hyvin onnellinen vauvan synnyttyä. Synnytyksen jälkeen minua tikattiin leikkaussalissa tunteja, koska olin revennyt niin pahoin, mutta vauva tuntui ihmeellisen ihanalta, Irene kertoo.

Puhelimeen piippasi onnitteluja jatkuvalla syötöllä. Toisena päivänä Irenen valtasi epävarmuus ja tyhjyys. Hän mietti, huomaavatko muut, miltä hänestä tuntuu. Että hän ei ole tarpeeksi onnellinen vauvasta. Että hän ei osaa olla oikein.

Aviomies hoputti häntä imettämään, vaikka hän oli vain tulossa suihkusta. Imettäminen sattui. Muut pitelivät vauvaa ihmeen varmoin ottein. Hän pelkäsi rikkovansa sen. Synnytyksestä Irene antoi palautekeskustelussa arvosanaksi 5.

Samalla kun onnentoivotuksia sateli, olo oli tyhjä ja omituinen. Elämä oli muuttunut isommin kuin koskaan. En tiennyt, miten siihen suhtautua. Niinpä suhtauduin siihen samalla tavalla kuin muihinkin muutoksiin elämässäni: ahdistumalla, pelkäämällä ja murehtimalla.

RUTIINITKAAN EIVÄT PELASTANEET

Kotona Irene tarrautui nopeasi rutiineihin ja pyrki täyttämään päivänsä aikatauluilla. Ahdistus ei jättänyt rauhaan.- Olin yksinäinen, vaikka ympärillä oli ihmisiä. Olin ulkopuolinen perheen ja ystävien joukossa. Toisten äitien kokemukset eivät tuntuneet omilta. Aloin olla varma, että en selviä tästä.

Koin, että kukaan ei todella ymmärtänyt, mitä kävin läpi. Etenkään Jaakko, joka oli vauvan kanssa kuin kala vedessä. Hän pystyi elämään hetkessä, kun minun pääni sisällä kimpoili tuhat ajatusta: onko meillä tarpeeksi vaippoja ja puhtaita harsoja, milloin rintakumit ja tuttipullot on viimeksi keitetty, mitä pakkaan huomenna mukaan neuvolaan, mitä kello on, koska vauva syö seuraavaksi, rintaa nipistää, ettei olisi vain mitään tulehdusta. Olin myös jatkuvasti huolissani ympärillämme piilevistä vaaroista. Ellen skannaisi niitä herkeämättä, huolimattomuuteni kostautuisi ja vauvalle sattuisi jotain ikävää.

Irene ei uskaltautunut näyttämään vauvaa työpaikalle eikä oikein kodin ulkopuolelle muutenkaan. Ensiksi hän ei nähnyt, miten työpaikalla käyminen sopisi päivän rutiineihin nukkumisineen, syömisineen, leikkihetkineen pilaamatta kaikkea. Toiseksi häntä pelotti, että jotain tapahtuisi.

- Mietin, että entä jos vauva alkaa itketä. Entä jos en saa sitä rauhoitettua. Entä jos sen tuleekin nälkä. Entä jos sitä pitää syöttää, Irene kertoo.

Eräänä päivänä lapsuudenkotini sängyllä maatessani tunsin sen ensi kerran. Se oli kuin mustaa liejua, johon hiljalleen vajosin ja jota vajotessani vedin henkeeni. Sitä kulkeutui joka sopukkaani ja lopulta olin liejua kaikkialle pudotteleva ihmisen kuori.

FEMINISTIÄITI

Ennen vauvan syntymistä Irene oli jo päivittänyt ahkerasti suosittua perheaiheista Mutsie-blogiaan, jonka hän oli perustanut raskauden alkumetreillä. Hän oli kirjoittanut muunmuassa ideoistaan tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja kertonut avoimesti olevansa feministi.Hän oli ihmetellyt, miksi jotkut äidit omivat vauvat itselleen ja toisaalta, miksi jotkut isät pakenevat vastuusta vauvan hoidosta.

Ensimmäisinä kuukausina totuus Irenen kodissa oli hyvin toisenlainen. Jonkin kerran Irene vaati itkevän vauvan syliinsä, koska itkua oli niin ahdistava kuunnella, eikä hän sisimmässään oikein uskonut, että mies osasi hoitaa vauvaa yhtä hyvin kuin hän. Toisaalta Irene pelkäsi, että hoitaminen olisi miehelle raskasta.

Lauloin vauvalle joka ilta Tuiki tuiki tähtöstä ja uskottelin itselleni, ettei hän nukahtaisi ilman tätä laulua. Kun kerran olin poissa kotoa nukkumaanmenoajankohtana, Jaakolle jättämissäni kirjallisissa vauvanhoito-ohjeissa luki, että laulu pitää muistaa laulaa iltasyötön jälkeen. Harkitsin myös, että nauhoittaisin omaa lauluani, mutta niin pitkälle en mennyt.

Mutsie-blogin sivuilla ahdistus ei näkynyt, vaan Irene kuvaili reippaasti miten palkitsevaa ja mukavaa vauvan kanssa oleminen oli. Hän kertoi imetyksestä ja opettelusta vauvaperheen arkeen rauhallisin ja iloisin sanankääntein.

Irene oli kyllä itse selvillä, että kaikki ei mene nyt niin kuin pitäisi.  Jälkikäteen hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut blogissa rehellinen lukijoilleen.

- Olisiko pitänyt heti kertoa, miltä minusta tuntuu ja miten vaikealta kaikki välillä vaikutti? En kuitenkaan uskaltanut, se tuntui pahimmassa vaiheessa niin henkilökohtaiselta. Se ei olisi auttanut minua toipumisessa, Irene miettii.

HÄPEÄ VALTAA MIELEN 

Myös aviomiehelle oman ahdistuksen sanoittaminen oli aluksi vaikeaa, vaikka aviomies huomasi hyvin pian, että Irene itki paljon.- Oli hankalaa kuvailla, miltä ahdistus tuntuu. Ja että se ei mene ohi, vaikka olisi ollut satunnainen hyvä hetki, vaan se jatkuu ja jatkuu.

Neuvolassa puolestaan toimittiin heti, kun Irene kertoi masennuksen tuntemuksistaan: hänet ohjattiin lääkärin juttusille.

Häpesin oloani, ajatuksiani. Häpesin itkeä ikäiselleni naiselle terveyskeskuksen vastaanottohuoneessa, että minulla on terve, hyvinvoiva ja nukkuva lapsi, mutta olin silti onneton.

Hoitopolusta ja terapiasta huolimatta Irenelle jäi tunne, että hänet sivuutettiin ja mitätöitiin.

- Kun olin raskaana, pääsin pelkopolille ja siellä keskusteltiin peloistani ja tuntemuksistani. Kun synnytys oli ohi, kaikki huoli minusta loppui saman tien. Vauva nousi keskiöön, ja äidin jaksamisesta huolehtiminen jäi puheen tasolle.

Neuvolalääkäri oli jopa sitä mieltä, että Irene ei kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaan pikemminkin samasta ahdistuksesta, joka häntä on vaivannut aiemminkin.Ammattilainen totesi Irenelle sanat, joita hän on jäänyt miettimään, vaikka tilanteesta on jo aikaa.

- Hän sanoi, että tämä nyt vaan on sinun kohdallasi normaalia. Ei kai näin oikeasti voi sanoa ihmiselle, josta auton alle jääminen tuntuu ihan oikeasti hyvältä vaihtoehdolta? Ei voi olla normaalia äitiyttä pelätä ja huolehtia ja olla ahdistunut, Irene sanoo.

Masennuslääkkeet eivät auttaneet Ireneä. Jälkikäteen hän on varma, että olisi hyötynyt hormonihoidosta. Lääketieteen tutkimus synnytyksen jälkeisestä masennuksesta nimittäin kertoo, että osalla äideistä masennuksen tunteet liittyvät heittelehtiviin hormonitasoihin. Hormonitasot synnyttäneellä naisella romahtavat ja nousevat ennätysmäisesti synnytyksen jälkeen ja imetyksen alettua.

PARISUHDE VAIKEUKSISSA

Kun kuukautiskierto taas alkoi vauvan täytettyä puoli vuotta, Irene alkoi vähitellen saada valoa elämäänsä. Samaan aikaan hän ja aviomies saivat keskusteluyhteydenkin jo alustavasti toimimaan: Irene huomasi, että hän ei aina ollut kuunnellut, mitä mies yritti hänelle kertoa. Hän oli lukkiutunut omaan näkökantaansa siitä, että mies oli itsekäs halutessaan käydä myös harrastamassa.

- Minä en halunnut lähteä kodin ulkopuolelle, mutta mies ei tahtonut että hänet kahlitaan kotiin. Kun tajusin, että olemme oikeasti samalla puolella, näkemykseni avartuivat.

Hän miettii, että lapsen syntyminen on äidille ja isälle aina sellainen myllerrys, että ei ole ollenkaan ihme, miten paljon se pareja voi loitontaa toisistaan. Niin kuin Irenen ja hänen miehensä tapauksessa, he olivat ennen vauvaa tottuneet nauttimaan vapaasta ajasta ja tekemisestä. Yhdessä perheenä tekemisen opettelu oli alkuun hankalaa.

- Pari on voinut ennen vauvan syntymää olla hyvin tasa-arvoinen, mutta lapsen saaminen muuttaa asiaa. Osa valinnoista perustuu selkeästi biologiaan, mutta ei kai ole mitään erityistä syytä, miksi äidit usein ovat vastuussa perheen jälkikasvun vaatehuollosta, johon uppoaa helposti tunteja viikossa?

Tähän Irene tosin lankeaa itsekin, koska kuvailee esteettistä silmäänsä niin kovin tarkaksi.Tällä hetkellä Irene on paitsi kaksi- ja puolivuotiaan lapsensa, myös töissä käyvä nainen ja tämän päälle esikoiskirjailija.

Irenen esikoiskirja julkaistiin tammikuussa 2018. Sen nimi on Hullu kuin äidiksi tullut   Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 282). Kirjassa Irene kuvaa matkaansa äitiyden alkumetreiltä uhmaikäisen vanhemmaksi ja pohtii, miksi äitiys tuntuu välillä niin ahdistavalta.

Irene opettelee elämää uhmaikäisen kanssa ja odottaa hieman, että lapsi vielä kasvaisi. Keskeneräisyys tuntuu edelleen vaikealta, vaikeasti käsiteltävältä asialta. Hyviä hetkiä on tietysti usein:

Lapsen kanssa on aivan ihanaa, kun lapsi oppii uutta. Ihmettelen, miten tällaisia ihania tunteita voi edes olla olemassa. Muistan, miten sydämessä tuntui hyvältä, kun vauva alkoi ottaa kontaktia. Ja toisaalta: lapsen kasvaminen on aivan kammottavaa. Tajuan koko ajan, ettei näitä hetkiä saa enää takaisin.

IRENEN VINKIT

Äideille:1. Luovu kontrollista. Et voi vaikuttaa etkä päättää kaikesta.2. Tavoittele rentoutta. Sitä voi myös yrittää opetella. Ei se ole niin tarkkaa!

Tuoreen äidin lähipiirille:1. Vietä aikaa tuoreen äidin kanssa ja kuulostele, miten hän voi.2. Jos hän vaikuttaa yhtään pakkomielteiseltä, liian huolestuneelta, ahdistuneelta – puutu peliin.3. Koeta myös saada äiti kodin ulkopuolelle – siihen voi usein liittyä pelkoja.

Kursiivilla merkityt kohdat ovat sitaatteja Irene Naakan kirjasta  Hullu kuin äidiksi tullut -  Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva 2018, 282).

Lue myös: 

10 piilevää masennuksen merkkiä Masennus haastaa parisuhteen Masennus vaikuttaa toimintakykyynNäin pääset eroon ahdistuksestaUupumusta vai burnoutia? 

Julkaistu: 8.2.2018