Menetystä tai muutosta, luopumista, seuraa suru. Kun läheinen menehtyy, saamme potkut töistä tai siirron toiseen tehtävään. Kun lähimetsä hakataan pois tai rakas koira kuolee. Kun tulee avioero tai äiti vajoaa muistisairauteen. Kun joudumme muuttamaan toiselle paikkakunnalle tai jäämme eläkkeelle.
”Suruja on monenlaisia, ja ihmiset surevat eri tavoin. Joku nukkuu vuorokaudet ympäri, toinen taas tekee paljon töitä pysyäkseen kasassa menetyksen jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä toisen surua ja sitä, kuka, mitä ja miten saa surra”, Hilkka Olkinuora sanoo.
Hilkka Olkinuora on pappi ja tietokirjailija, joka on perehtynyt suruun sekä omakohtaisten menetysten että työnsä kautta. Hän on menettänyt vauvansa, puolisonsa, sisarensa ja vanhempansa.
Surua ei voi mitata kuumemittarilla. Jokaisella surulla on myös oma aikataulunsa.
”Surun tunnistaminen voi olla vaikeaa. Ihminen miettii, onko tämä kliininen masennus, normaali surureaktio, long covid vai temperamentti, introvertti luonne. Nykyihminen joutuu surun kohdatessaan tunnistamisen voileipäpöydän ääreen.”
Suru voi sairastuttaa
Sureva saattaa ihmetellä, miksi energiataso on alhainen, ruoka ei maistu, mikään ei huvita ja kaikki ärsyttää. Jos menee lääkärille, saa ehkä diagnoosin, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne voivat olla paikallaan, mutta kokemuksen juurille ne eivät meitä vie.
”Jokainen suree tavallaan ja koko minällään. Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on sanonut kauniisti, että ruumis ottaa kantaakseen sen, mihin mieli ei pysty.”
Ihminen voi surra mitä vain, tulevaisuutta, menneisyyttä, koronavuosia. Suru voi myös sairastuttaa, varsinkin tunnistamaton tai torjuttu sellainen. Kohtaamattomia tunteita, vuosikymmenten takaisia, käsitellään yleensä terapiassa.
”Moni kantaa mukanaan menneitä suruja, muistettuja ja muistamattomia. Ihmisen mieli on taitava tekemään elämästä siedettävän, ja siinä sivussa saatetaan haudata suruja.”
Suruun liittyy aina koko ihmisen menneisyyden surun kuvasto.
Olkinuora ihmetteli itse sisarensa, ei kovin läheisen, kuoleman jälkeen, miksi suri siskoaan niin voimakkaasti. Sitten hän oivalsi, että suri samalla 20 vuotta aiemmin kuollutta isäänsä. Siihen aikaan lapsen ei sallittu surra, piti suojella äidin tunteita.
Rituaalit auttavat
Kun suru koskettaa, kannattaa tehdä itselleen sopiva rituaali. Tässä muutamia ehdotuksia:
Haudalla käyminen, jos on kohdannut kuoleman.
Muisteleminen yhdessä niiden kanssa, jotka tunsivat kuolleen.
Osallistuminen vertaistukiryhmän tapaamisiin.
Säännölliset tapaamiset samanlaisen menetyksen kokeneen kanssa, kävelyretki, tapaaminen kahvilassa, mitä tahansa.
Menetyksestä muistuttavan esineen asettaminen esille kotiin tai pihalle. Sen äärellä voi muistella.
Lähde: Arja Sihvola
Surutyötä vai ei?
Moni pelkää surua eikä halua tunnistaa tai kohdata sitä. Yksi pakenee työhön, toinen pururadalle tai baariin. Kolmas ei pysty nukkumaan ja puuhaa yöt läpeensä. Neljäs ryhtyy suursiivoukseen, maalaa kaikki kodin seinät ja hankkii uusia huonekaluja.
Ja joku tuhlaa rahaa, kun ahdistaa.
”Jos huomaa käyttäytymisessään aiemmasta poikkeavaa ylenpalttisuutta, kannattaa havahtua ja kysyä itseltään, mitä minä suren. Monesti menetystä ja vailla oloa paikataan ylenmääräisyydellä.”
Suru ei myöskään ole pelkästään kaunista kyynelehtimistä vaan siihen liittyy koston, vihan ja helpotuksen tunteita. Jälkimmäisiä saatetaan hävetä.
”Suru avaa ikään kuin Pandoran lippaan. Senkin takia ihminen voi väistellä sitä.”
Niinkin voi käydä, ettei ihminen suostu tekemään surutyötä.
”Jo 1990-luvun puolivälissä tutkijat ja surun ammattilaiset huomasivat, että lapsensa menettäneet äidit eivät suostuneet tekemään surutyötä, sillä he eivät halunneet päästää irti lapsistaan. Surusta tuli osa näiden naisten elämää.”
Menetykset kuuluvat elämään
Monet ammattilaiset, papit ja kriisiterapeutit, eivät enää puhu Freudin aikanaan lanseeraamasta surutyöstä. Nykyisin tiedetään, ettei suru ole tehtävä tai pitkä suora, joka täytyy suorittaa, vaan pikemmin spiraali, joka muuttaa muotoaan.
Moni pelkää jäävänsä tunteeseen kiinni tai sitä, että suru muuttuu sairaudeksi tai vahingoittaa häntä.
”Nämä ovat vaikeita ja yksilöllisiä kysymyksiä. Jos huomaa, että suru alkaa haitata elämää, muodostua itsetarkoitukseksi, eristää muista ihmisistä tai verottaa voimia, kannattaa havahtua ja hakea apua.”
Entä miten ihminen voi auttaa itseään surun kohdatessa?
”On syytä varautua sekä hyviin että huonoihin kohtaamisiin. Toiset saattavat pelätä surua. On opittava suhtautumaan siihen, miten muut suhtautuvat minuun, joka suren. Voi myös varautua esimerkiksi ensimmäiseen jouluun ilman isää tai vanhalla työpaikalla käymiseen sen jälkeen, kun on saanut potkut.”
Kun Hilkka Olkinuoran vauva kuoli, hän koki, että kuolema asettui hänen vasemman olkapäänsä taakse. Se vaelsi hänen kanssaan.
Sitten hän näki erään kirkon seinässä ruton aikana 1500-luvulla tehdyn freskon, kalmantanssin. Siinä joka toinen hahmo on pappi, piispa tai talonpoika ja joka toinen kuolema.
”Fresko lohdutti minua. Menetykset kuuluvat elämään. Suru on lintu, joka istuu olkapäällä.”
Suru muuttaa ihmistä. Surevasta tulee ehjä ja kokonainen, muttei enää koskaan sama – eikä niin kuulukaan olla.
”Tulee päivä, jolloin syvinkin murhe muuttuu lempeäksi suruksi, ja ihminen alkaa ajatella elämän tarkoitusta ja sitä, mitä elämä on hänelle antanut.”
Lohdutusta antavat
Musiikki
Kävelyretket
Luonto ja vuodenkierron seuraaminen
Kirjat ja runot, esimerkiksi:
- Kai Nieminen: Heräsin taas unesta. Basam Books 2021.
- Henri Hirvenoja: Diminuendo – Runoja surusta. Basam Books 2020.
- Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen: Suremisen taito – Kirjoituksia kuolemansurusta. S&S 2021.
- Mari Pulkkinen: Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä. S&S 2017.
Lähde: Arja Sihvola ja toimittaja
Suru muuttaa muotoaan
Ensin tunti kerrallaan, sitten päivä kerrallaan, vähitellen kuukausi ja vuosi kerrallaan. Surun kanssa täytyy opetella elämään. Elämä jatkuu, ja suru muuttaa muotoaan.
Näin pohtii Arja Sihvola, zenbuddhalainen dharmaopettaja, kirjailija ja toimittaja. Hän on perehtynyt suruun sekä omakohtaisesti että toimiessaan itsemurhan kokeneiden omaisten Surunauha ry:n vertaistukiryhmien ohjaajana.
Hän on menettänyt miehensä, tyttärensä ja vanhempansa.
Suruja voi olla kaiken kokoisia, isoja ja pieniä, mutta toisen tunteen syvyyttä ei kukaan muu voi arvioida.
Kun menettää terveytensä tai työpaikkansa, suru on luonnollinen reaktio. Avioero voi tuntua kuolemalta ja lapsen sairastuminen maailmanlopulta.
”Koska elämä muuttuu jatkuvasti eikä mikään ole pysyvää, luopumiset ja menetykset ovat luonnollinen osa jokaisen ihmisen elämää sen jossain vaiheessa”, Arja Sihvola sanoo.
Suru ei ole mikään outo sairaus, josta pitää päästä mahdollisimman äkkiä pois.
”Nykyään ajatellaan usein, että menetykset eivät kuulu hyvään elämään. Kaiken on tapahduttava niin kuin me haluamme ja suunnittelemme, ikään kuin kaikki olisi vallassamme ja olisimme elämän keskipiste.”
Elämä kuitenkin menee harvoin suunnitelmien mukaan. On miljoonia tekijöitä, jotka vaikuttavat meihin ja muihin ympärillämme.
Pyydä apua läheisiltä
Yksi ihminen on vain lastu laineilla. Vaikka kuinka teemme parhaamme, elämä yllättää aina.
Kohdatessamme surun voimme kuitenkin pitää itsestämme huolta ja olla itsellemme lempeitä ja myötätuntoisia.
”Kun kissani Wuwu kuoli muutama vuosi sitten, surin samalla 30 vuotta aiemmin kuollutta rakastettuani ja tytärtäni. Surin kaikkia suuria menetyksiä yhtä aikaa. Se on normaalia.”
Sekin on Sihvolan mukaan normaalia, että hurjan surun mukana tulee syvä väsymys, eikä ihminen välttämättä jaksa muuta kuin ”täkkiterapiaa”. Silloin kannattaa pyytää apua. Joku toinen, omainen, ystävä tai naapuri, voi tulla imuroimaan, käydä kaupassa ja laittaa pesukoneen pyörimään.
”Kun sureva kokee, että arki kulkee, se antaa konkreettista helpotusta. Kenenkään ei tarvitse jaksaa yksin. Apua saa pyytää, ja sitä kannattaa aktiivisesti tarjota murheen murtamalle.”
Jaettuna suru on keveämpi kantaa
Täkkiterapian jälkeen kannattaa etsiä itselle ja omaan menetykseen sopiva vertaistukiryhmä. Jaettu suru on helpompi kantaa. Tekee hyvää huomata, ettei ole ainoa, joka on kokenut suuren menetyksen.
Surun käsittely ja sen kohtaa- minen voivat olla myös kovaa juoksemista, pitkiä kävelylenkkejä, musiikin huudattamista kaiuttimista tai tanssimista.
Jos suru on hurja, tarvitaan voimakkaat vastalääkkeet.
”Rakastettuni kuoltua tanssin afrikkalaisen rummutuksen tahdissa, kunnes olin hiestä märkä ja jalkoihin sattui. Menetyksen tuska täytti minut fyysisesti, ja se piti tanssia minusta ulos, etten olisi sairastunut”, Sihvola kertoo.
Suru on aina kokonaisvaltainen kokemus, oli sen syy mikä tahansa.
Se myös seuraa tavalla tai toisella mukana loppuun asti.
”Suru ei ole työtä, vaan se tekee työtään menetyksen kokeneessa ihmisessä. Se alkaa muokata häntä”, Sihvola sanoo.
Se itkettää, valvottaa, huudattaa, hermostuttaa, väsyttää. Se myllää ihmistä ja muuttaa sellaiseksi, joka pystyy jatkamaan hyvää elämää uudessa tilanteessa ilman tärkeää ihmistä tai asiaa.
Sureminen on tärkeää
Vuodenajat voivat Arja Sihvolan mukaan opettaa meille suomalaisille paljon suremisesta.
”Ensin on lehdet ja sitten ne putoavat maahan. Ihme ja kumma, lumen sisälle jäisiin oksiin on jäänyt silmut, joista puhkeaa uusi elämä. Aina se on suuri ihme. Murheen kanssa käy samoin.”
Sureminen itsessään on tärkeää. Muuten suru voi muuttaa muotoaan ja muuttua myrkylliseksikin.
”Kannattaa surra. Muuten voi tulla katkeruutta ja monenmoisia ikäviä tuntemuksia. Ihminen voi myös alkaa jatkuvasti kurkotella menneisyyteen. Silloin hän ei päästä itseään jatkamaan eteenpäin vaan nivoutuu yhteen murheensa kanssa.”
Sihvola kertoo japanilaisesta kintsugi-perinteestä. Kun Japanissa hajoaa kallisarvoinen teeastia, sitä ei heitetä menemään. Rikkoutunut osa liitetään vanhaan kuppiin ja murtumakohta maalataan kultamaalilla. Astia, jossa on kintsugi-raita, on arvokkaampi kuin särkymätön.
”Kun menin rikki mieheni ja tyttäreni kuoltua, ajattelin, että nyt minut jauhetaan hiesuksi, josta tehdään uusi kivitaikina. Siitä tehdään kuppi, joka kestää mitä tahansa ja johon muutkin voivat kaataa kuumaa vettä.”
Sihvola muistaa teologi, kirjailija Martti Lindqvistin aikoinaan sanoneen, että surun kääntöpuoli on rakkaus. Kun ihminen on surumyllyssä, surusta kääntyy vähitellen esiin sen kääntöpuoli.
”Suremme, koska olemme rakastaneet. Emme sure sellaista, mikä ei ole ollut tärkeää ja rakasta. Kun kannamme surua, meissä on myös rakkaus, ja rakkaus kantaa aina.”
Hilkka Olkinuora
on länsiuusimaalainen pappi, tietokirjailija, toimittaja ja luennoitsija. Hän on lapsikuolemaperheiden järjestön Käpy ry:n perustajajäsen.
Hilkka on tehnyt valokuvaaja Jaakko Vuorenmaan kanssa kirjan Surun vuosi (Kirjapaja 2009). Hän nauttii nyt Jerry-koiran seurasta sekä kulttuurista kaikissa sen muodoissa.
Arja Sihvola
on helsinkiläinen dharmaopettaja, kirjailija ja toimittaja. Hän on ollut mukana läheisen itsemurhan kokeneiden järjestön Surunauha ry:n toiminnassa sen perustamisesta alkaen ja toiminut vertaistukiryhmien ohjaajana.
Arja on kirjoittanut kirjat Jälkeen Kasperin (Basam Books 2015) ja Narri, piispa ja lintu (2015), joissa puhutaan surusta. Hän rakastaa metsässä kävelyä, musiikkia, kirjoja, kirjoittamista ja ystävien tapaamista.
