Kauneus ja Terveys

Teijan isä jätti perheensä, kun Teija oli vauva: "Hylkäys on saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä"

Teijan isä jätti perheensä, kun Teija oli vauva: "Hylkäys on saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä"
Teija oli vauva, kun isä lähti. Se vaikutti tyttären elämään vielä aikuisenakin: hän koki riittämättömyyttä ja janosi hyväksyntää. Nyt viisikymppisenä Teija on tehnyt isänsä kanssa rauhan.
Julkaistu: 16.12.2020

"Olin kahdeksankuinen vauva, kun isäni jätti minut ja äidin. Se oli äidilleni iso sokki.

Minua ennen perheeseen oli syntynyt poikavauva, joka kuoli vuorokauden ikäisenä. Kun synnyin, vanhempani eivät olleet vielä toipuneet esikoisen menetyksestä.

Isäni ei osannut käsitellä tapahtunutta ja äitini oireilua. Hän kävi vieraissa ja lopulta lähti. Jäimme äitini kanssa kaksin puutaloyksiöön lähelle Porin keskustaa. Talossa oli ulkovessa, ja kävimme pesulla uimahallissa.

Raha oli tiukassa, isä jätti elatusmaksuja maksamatta. Äiti teki vuorotöitä Rosenlewin tehtaalla, joten jouduin olemaan paljon iltoja ja öitä muiden hoivissa.

Ajattelin pikkulapsen mielessäni, että olin kamalan vaivalloinen lapsi. Miten äiti voi jaksaa tällaista taakkaa?

Kiinnyin äitini lisäksi minua hoitaviin isovanhempiini, muihin sukulaisiin sekä perheeseen, jossa olin ­perhepäivähoidossa.

Hoitopaikan isä oli rauhallinen ja kohteli minua kuin omaa tytärtään. Haaveilin, että minullakin olisi oma isä ja sisaruksia, samanlainen ihanneperhe. Tuntui aina vaikealta lähteä perheidyllistä kotiin äidin luokse.

Synnyin lonkkavikaisena, ja jouduin isoon leikkaukseen viisivuotiaana. Makasin sairaalan vetolaitteessa neljä kuukautta. Äiti kävi katsomassa kerran kahdessa viikossa, isä vain kerran koko aikana.

Jouduin opettelemaan kävelemään uudelleen. Ajattelin pikkulapsen mielessäni, että olin kamalan vaivalloinen lapsi. Miten äiti voi jaksaa tällaista taakkaa?

Jalkojani kuntoutettiin uimahallissa, joten opin varhain uimaan. Uimisesta tuli rakas harrastukseni. Sain valmentajistani ja harrastuskavereistani kuin toisen perheen.

Teijan lapsuudentalo Porissa on kunnostettu kauniiksi. Teija vietti lapsena ­yksiössä yksinäisiä iltoja, kun äiti oli vuorotöissä ja isä uuden perheensä luona.

Luokallani kaikilla muilla oli kotona myös isä. Isättömyys nakersi itsetuntoani varsinkin koululaisena. Tiesin, että joitain lapsia kiellettiin olemasta minun kanssani sen takia.

En hävennyt isättömyyttäni, mutta usein oli helpompaa kertoa muille, että isäni oli kuollut.

Tein koulussa isänpäiväkortit isoisälleni, ja kun hän kuoli, askartelin kortit äitini miesystävälle.

Isä kävi meillä vain satunnaisesti.

Olin onnesta sekaisin, kun isä kerran vei minut tivoliin. Hän antoi setelin, jolla pääsin laitteisiin, joissa en ollut käynyt koskaan. Juttelimme niitä näitä, ja meillä oli mukavaa.

Isä perusti pian lähtönsä jälkeen uuden perheen toiseen kaupunkiin. Isä sanoi, ettei uusi vaimo halunnut, että isä olisi tekemisissä kanssamme.

Kun harvoin tapasimme, toivoin, että isä olisi kiinnostunut minusta ja kysynyt, miten minulla meni koulussa ja uinnissa. Sen sijaan hän kehui sisarpuoltani ja vei minut katsomaan tämän hiihtokisoja.

Hylkääminen on saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä ja janoamaan hyväksyntää.

Minulla on aina ollut kova tarve näyttää isälleni ja sukulaisilleni, että pärjään. Olen halunnut menestyä elämässä.

Jouduin itsenäistymään varhain, jotta ylipäänsä pärjäisin. Kun tulin toisella luokalla iltapäivällä koulusta kotiin, äiti lähti iltavuoroon. Huolehdin itseni yksin uimahallille ja laitoin itseni illalla nukkumaan. Pelkäsin tyhjässä kodissa ja tunsin oloni yksinäiseksi.

Kun äiti palasi puoliltaöin töistä, saatoin yhä nuokkua nojatuolissa täysi valaistus päällä. Noina iltoina olisin kaivannut kipeästi huolenpitoa.

Teini-ikäisenä minusta tuli SM-tason kilpauimari. Olisi ollut ihanaa, jos isä olisi edes joskus tullut katsomaan kisojani. Äitikin kävi vain harvoin. Tuntui pahalta, kun monilla muilla oli koko perhe hurraamassa.

”Minulla on ollut kova tarve näyttää isälleni, että pärjään.”
Yllätyin, kuinka hyvin isä osasi olla lasten kanssa. Hän touhusi heidän kanssaan kaikenlaista.

Menin naimisiin parikymppisenä vuonna 1989. Yllättäen isä halusi osallistua häihini ja niiden kustannuksiin. Tuntui hyvältä, että hän tanssi kanssani tärkeänä päivänämme.

Häät olivat ensiaskel lähentymiseemme. Juhlien jälkeen iski isän ikävä. Mietin, koska taas tapaamme, tuleeko edes seuraavaa kertaa. Oliko tämä tässä?

1990-luvun lamassa isän firma kaatui ja hänelle tuli ero. Isä muutti pääkaupunkiseudulle.

Minulle oli tärkeää saada se ydinperhe, josta haaveilin lapsena. Saimme mieheni kanssa kolme poikaa. Olemme yhä tiivis perhe.

Kun lapset olivat pieniä, halusin, että heillä olisi isovanhempi minunkin puoleltani. Äitini oli kuollut sydänpysähdykseen ennen toisen lapsemme syntymää.

Sanoin isälleni, että minulla ei ollut häneen tunne­sidettä, mutta haluaisin, että hän olisi pappa pojilleni.

Aloimme pitää yhteyttä. Vierailimme lomilla isän ja hänen uuden puolisonsa luona. Yllätyin, kuinka hyvin isä osasi olla lasten kanssa. Hän touhusi heidän kanssaan kaikenlaista.

Kävimme perheen kanssa Linnanmäellä, ja pappa saunoi lasten kanssa. Se oli poikiemme mielestä huikeaa. Ymmärsin, että tämä oli isän tapa ottaa takaisin aikaa, jonka oli menettänyt minun kanssani. Hän sanoi, että oli pahoillaan menneistä.

Mikään ei tuo menetettyä aikaa takaisin. Arvostan kuitenkin sitä, että isä pitää yhteyttä lapsiini.

Vierailemme yhä usein hänen luonaan. Isä tuntuu ihan tavalliselta vanhalta mieheltä, joka voisi olla kuka tahansa perhetuttu. Silti tuntuu hyvältä, kun näen hänet lasteni kanssa.

Ajattelen, että minun hylkäämiseni on ollut pois myös isältäni. Hän ei ole päässyt tutustumaan tällaiseen supertyyppiin.

Olen tehnyt isäni kanssa rauhan. Menneisyys ei kaivele enkä ole katkeroitunut. Siihen on auttanut se, etten ole koskaan todella vihannut häntä. Toisille sattuu muita asioita, minulle kävi näin.

Ajattelen, että minun hylkäämiseni on ollut pois myös isältäni. Hän ei ole päässyt tutustumaan tällaiseen supertyyppiin. Tuskin olisin myös saavuttanut elämässäni näin paljon, ellei isän puute olisi antanut minulle draivia tavoitella sitä, mitä haluan.

Olen suorittanut yhteensä kuusi tutkintoa. Opetan ammattikoulussa kauneudenhoitoalan opiskelijoita. Minulla on opinto-ohjaajan pätevyys. Lisäksi olen mukana sekä politiikassa että yhdistystoiminnassa.

Kannustan aina opiskelijoita ja painotan heille, että menestys on lopulta kiinni omasta tahdosta, motivaatiosta ja asenteesta.

Hain nuorempana hyväksyntää muilta omilla suorituksillani. Nyt ajattelen, että riitän tällaisena kuin olen. Minulla ei ole enää tarvetta todistella mitään.

Olen saavuttanut henkilökohtaiset tavoitteeni. Täytyy silti olla haaveita ja unelmia, jotta pysyy vireessä.

Minusta on juuri tullut pienen pojan isoäiti. Haluan olla vähintään yhtä läheinen ja tasapuolinen isovanhempi lapsenlapsilleni kuin mitä oma mummoni oli minulle.”

2 kommenttia