Voi hyvin

Tanssija Hanna Brotherus uskoo, että puhe voi harhauttaa, keho ei: ”Tanssi on keino saada elämä hallintaan”

Tanssija Hanna Brotherus uskoo, että puhe voi harhauttaa, keho ei: ”Tanssi on keino saada elämä hallintaan”
Hanna Brotherus tietää, että keho ja mieli ovat yhtä. Maailma on hänelle jatkuvaa liikettä, kuin suuri virta. Tanssijaa kauhistuttaa ajatus, ettei voisi enää liikkua. Mitä hänelle tapahtui, kun oli pakko pysähtyä?

Tänäkin aamuna Hanna Brotherus joogasi kodin hiljaisuudessa. Hän tekee niin aina herätessään, kun puoliso, muusikko Mikko Kuustonen vielä nukkuu.

Oma, yksityinen hetki ja rauhallinen liike herättävät Hannan mielen ja kehon. Jooga on hänelle kuin hengittämistä, avautumista uuteen aamuun, jolloin kaikki on mahdollista. Ja kaikki on mahdollista, kun antautuu kokemaan elämää avoimesti ja uteliaana.

Liike on Hannalle niin oleellinen osa olemista, että hänen on vaikea istua pitkään paikallaan. Joskus liikkuminen johtuu levottomuudesta, mutta usein hänen kohdallaan se on keskittymistä liikkeen kautta.

Hanna oli viisivuotias aloittaessaan balettitunnit Keravalla. Hän muistaa yhä lapsen kehossaan tuntemansa liikkeen voiman. Se tuntui ihanalta, ja hän tiesi tulleensa maailmaan, johon hän kuuluu. Tanssin ja liikkeen maailmaan.

Baletti jäi yksitoistavuotiaana, mutta hän harrasti sen jälkeen muun muassa rytmistä kilpavoimistelua. Liike jatkui.

– En halua puhua erikseen kehosta ja mielestä. Koen olevani kehossa koko ajan. Kehon sisällä on mieli, ja liikkeessä olen levossa.

Hanna Brotheruksen, kansainvälisesti arvostetun koreografin, ohjaajan ja tanssitaiteilijan, katse on suora ja intensiivinen. Takana on päivän toinen joogahetki, nyt joogaopettaja Nicole Betitan vetämä tunti Yoga Nordicin salilla. Harjoituksen jälkeen Hanna malttaa pysähtyä, on läsnä joka solullaan ja ryhtyy kertomaan kehonsa ja mielensä saumattomasta yhteydestä. Siitä muotoutuu 51-vuotiaan naisen kokonainen elämäntarina.

– On tärkeää voittaa estonsa, häpeä, mahdolliset syyllisyyden tunteensa. Tanssi vapauttaa, samoin jooga.

Iso kehollinen muutos tapahtui, kun Hanna oli 11-vuotias. Hänen kuukautisensa alkoivat silloin, ja kasvu naiseksi tuntui alkavan melkein liian varhain.

– Äitini sanoi, että nyt sinusta tulee nainen. Leikin vielä nukeilla ja koin muutokset kehossani ristiriitaisina ja hämmentävinä. Seksuaalisuuden heräämisestä ei lapsuudessani liiemmin puhuttu – ei kotona eikä koulussa.

Samaan aikaan, kun Hanna alkoi saada naisellisia piirteitä ja pyöristyi, hänen pikkusisarensa sairastui anoreksiaan.

– Kotimme oli Tuusulassa peltojen keskellä. Hiihdimme ja pyöräilimme paljon ja olimme siskoni kanssa paljon ulkona.

Hanna kävi aluksi koulua Järvenpäässä, mutta päästyään Kallion lukioon Helsinkiin hän löysi uudestaan todellisen intohimonsa, tanssin. Vuosia myöhemmin hän opetti samassa koulussa liikunnallista ilmaisua. Ilmaisutaidon lukio oli hänelle juuri oikea paikka, koska siellä painotettiin luovuutta. Oppilaita kannustettiin yksilöllisyyteen ja oman persoonallisuuden esiin tuomiseen.

Suunta kohti tulevaa oli kirkkaana Hannan mielessä, ja lukion jälkeen hän pyrki Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen linjalle ja pääsi sinne. Sen jälkeen hän opiskeli tanssia Amsterdamin School for New Dance Developmentissa ja valmistui tanssitaiteen maisteriksi vuonna 1994.

Hanna on neljän lapsen äiti. Hänellä on avioliitostaan äänisuunnittelun lehtorin Antti Ikosen kanssa kolme poikaa ja yksi tytär. Lapset syntyivät seitsemän vuoden sisällä, ja samaan aikaan Hanna teki työtään koreografina ja tanssinopettajana. Raskausajat olivat hänelle hankalia.

– Koin oloni tukalaksi. Olin tottunut kehoni hallintaan, ja raskausaika vei minut epämukavuusalueelle. Synnytin neljä kertaa ilman kipulääkitystä, koska halusin kohdata kivunkin autenttisena. Olin ehkä hullu, enkä todellakaan tuomitse niitä, jotka hakevat synnytyskipuihin helpotusta lääkkeistä.

Raskaudet olivat toivottuja, mutta Hannan keho on joutunut myös tilanteisiin, joita ei voinut mitenkään ennakoida. Aivokalvontulehdus vuonna 2003 oli äärimmäisen pelottava ja pysäyttävä tilanne. Hannan päätä ja niskaa oli särkenyt jo useamman päivän.

– Lääkäri määräsi särkylääkkeitä, mutta kivun kärjistyttyä sietämättömäksi minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Vasta selkäydinpunktio paljasti, että kyseessä oli aivokalvontulehdus.

Hanna selvisi hengenvaarallisesta taudista ilman jälkiseuraamuksia. Toinen vaativa tilanne koitti, kun hän muutamaa vuotta myöhemmin teki lapsilleen simaa ja kaatoi kiehuvan nesteen isoon lasiastiaan.

– Astia halkesi, ja sima loiskahti suoraan reisilleni. Ne paloivat niin pahasti, että minulle jouduttiin tekemään ihonsiirtoleikkaus.

Se vaati paikoillaan oloa, mikä on vastoin Hannan perusluonnetta.

Jouduin perumaan töitäni, mutta tilanne oli pakko hyväksyä. Pysähtyminen oli opettavainen kokemus.

Hanna näki näissä vaikeissa ajoissa lopulta hyvää. Oli tärkeää opetella vain olemaan, ja vielä parempaa oli ymmärtää hyvän ystävyyden merkitys: ihmiset, jotka todella välittävät eivätkä jätä pulaan. Hanna on yhä kiitollinen siitä läheisyydestä, mitä hän on ystäviltään vaikeina hetkinä saanut.

– Pysähtyminen on ollut opettavainen kokemus. Lopulta näin vaikeissa tilanteissa hyvää.

Puhe voi harhauttaa, mutta keho ei. Se on Hannan kokemuksen mukaan aina oikeassa. Kehon kuunteleminen on hänen mielestään taito, jota voitaisiin opettaa jo lapsille koulussa.

Hanna kuuntelee kehoaan ja sen reaktiota tarkasti. Hän kertoo vatsansa reagoivan isoihin muutoksiin. Kun vatsa reagoi, siihen on yleensä tunnistettava syy.

– En ole perinteinen niskalla jännittäjä, mutta vatsani on se, joka kertoo miten voin. Uni on myös hyvä mittari. Olen aina ollut huono nukkuja ja herään aamulla aikaisin. Se ei sinänsä haittaa, koska pidän aamuista. Päiväunet otan helposti missä vain.

Avioero ja rakastuminen ovat koko elämää mullistavia kokemuksia. Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä jo kuutisen vuotta. Naimisiin he menivät pari vuotta sitten. Elämä on asettunut hyviin uomiinsa.

Heidän keskinäistä kemiaansa nähtiin televisiossa Kimpassa-ohjelmassa, jossa he vierailivat tunnettujen suomalaisten pariskuntien luona. Hanna mielsi ohjelman teon vertaistukena katsojille, meille kaikille, joille on tapahtunut monenlaista.

– Oli avartavaa päästä ihmisten koteihin ja kokea, miten he avoimesti avasivat itseään ja elämäänsä. On naiivia kuvitella, että elämä olisi kenellekään yksinkertaista.

Elämä ei etene ennalta laaditun suunnitelman tai toiveiden mukaisesti. Tulee haaksirikkoja ihmissuhteissa, pieniä ja isoja suruja, epäonnea työssä tai yllättävä, vakava sairastuminen.

Hannalle yksi raskaista kokemuksista oli hänen pikkusiskonsa sairastuminen rintasyöpään. Sisko ei siitä selvinnyt, vaan menehtyi nuorena, 40-vuotiaana.

Sisaruksilla oli ikäeroa vain runsas vuosi, ja lapsina he leikkivät usein siamilaisia kaksosia. Hannasta tuntuu edelleen, että hänen siskonsa ja tämän kosketus olisivat aivan lähellä. Ettei tämä olisikaan poissa, vaan ihon tuntumassa, niin kuin lapsena.

Siskonsa kuoltua Hanna teki koskettavan I stopped my body -tanssiteoksen syöpää sairastavien ja taudista toipuvien naisten kanssa. Teos esitettiin Helsingissä Marian sairaalassa.

– Se oli minulle raastava ja tärkeä työ. Ja myös lohdullinen, sillä taiteelliseen työhön paneutuminen auttoi surussani. Tunsin, miten me ihmiset tarvitsemme toisiamme ja että yhdessä meissä on voimaa.

Kovin usein korostetaan erilaisuutta, mutta meissä on enemmän samankaltaisuutta kuin erilaisuutta. Kuoleman edessä olemme lopullisesti samalla viivalla.

Hanna ajattelee, että kuolema on sittenkin kaunis asia ja elämää pitää katsoa myös kuolemaa vasten.

– Kehosta lähtee myös mielen eheytyminen.

Pitäessään Terhokodissa työpajaa saattohoitokodin henkilökunnalle Hanna kohtasi kuoleman kanssa päivittäin tekemisissä olevia ihmisiä. Yksi heistä oli nyt jo eläkkeelle jäänyt Terhokodin johtaja, lääkäri Juha Hänninen.

– En voinut kuin ihailla hänen ja koko henkilökunnan henkisiä ja fyysisiä voimavaroja. Sain suureksi ilokseni olla Mikon kanssa mukana myös saattohoitotyötä tekevien koulutuksessa.

Lääkärikeskus Aavan Virta-valmentajana Hanna kertoo asiakkaille omasta elämänfilosofiastaan ja -tavastaan. Hän ei ole terveydenhuoltoalan ammattilainen eikä terapeutti, mutta hän on tottunut tekemään työtä kehollaan. Kehosta lähtee myös mielen eheytyminen.

Radikaalisti tärkeintä on kosketus – ei hieronta, vaan iho koskettamassa toista ihoa. Olemme kansa, joka on tottunut olemaan lapsesta lähtien alasti saunassa, joten ainakaan ihon näkeminen ei ole meille vierasta. Koskettamista voisimme opetella enemmän.

Eläkeliiton 50-vuotisjuhlaan viime maaliskuussa Hanna ohjasi MEN-tanssielokuvan, jossa oli mukana yhdeksän miestä. Ikähaitari ulottui 11-vuotiaasta 86-vuotiaaseen.

– Miehet tulivat eri taustoista, ja kaikki kymmenluvut olivat edustettuina. Heidän välistään energiaa ja kosketuksen opettelua oli hienoa seurata.

Miesten välinen kosketus mielletään liian helposti vain homoeroottiseksi. Hanna kertoo, kuinka yksi ryhmän miehistä itki sitä, ettei hän ollut pitänyt toista miestä kädestä sitten lapsuutensa.

– On tärkeää voittaa omat estonsa, häpeä, mahdolliset syyllisyyden tunteet. Samaa koin silloin, kun tein Kansallisteatteriin toipuvien narkomaanien kanssa tanssiteosta Himo.

On tärkeää nähdä ja kuunnella koko keholla, ei vain korvilla.

Ikääntymisensä Hanna tunnistaa hyvin. Hän ei pelkää vanhenemista, koska hänen ystäväpiiriinsä kuuluu monta kauniisti ja viisaasti ikääntyvää ihmistä.

Hanna rakastaa vanhoja ihmisiä ja heidän viisauttaan. Jos itse saa vanheta terveenä, hän sanoo olevansa kiitollinen siitä. Se ei ole itsestäänselvyys, vaan suuri lahja.

Omasta kehostani tunnen, miten se väsyy helpommin kuin nuorempana, enkä toivu niin nopeasti kuin ennen. Näen rypyt, mutta osaan katsoa armollisesti omaa vanhenemistani. Pelottavin on ajatus, etten voisi enää liikkua.

Pitääkseen itsensä kunnossa Hanna syö terveellisesti ja liikkuu joka päivä.

– Aamulla joogatessani koen, että olen kuin yöllä suppuun mennyt kukka. Jooga aukaisee minut.

Ikääntyessä voi uskaltaa tehdä myös sellaista, mikä ei nuorempana olisi tullut mieleenkään. Hanna kokeili laitesukellusta vasta pari vuotta sitten. Sukelluskorttia suorittaessaan hän itki monen tunnin jälkeen. Kurssin päätyttyä oli vuorossa matka Punaisellemerelle.

– Olen aina pelännyt vettä, myrskyä ja tulvaa. Puolisoni rohkaisemana uskalsin mennä kohti tätäkin pelkoani. Maailma veden alla oli uskomattoman kaunis.

Pelottavaa kohti mennessään Hanna rikkoo samalla rutiinejaan. Kun pelko haihtuu, on kaikki helpompaa. Juuri nyt ei pelota edes se, että Hongkongiin suunniteltu, 90 hengen yhteisöllinen tanssiteos Fragile siirtyi koronaviruksen leviämisen takia syksyyn 2020.

Hanna kutsuttiin teoksen koreografiksi, ja sen ensiesitys piti olla tänä keväänä.

– Näillä näkymin Fragile nähdään vasta lokakuussa, ja se esitetään vanhan vankilan sisäpihalla.

Olipa Hanna töissä missä päin maailmaa tahansa, hän näkee, miten herkkiä ihmiset pohjimmiltaan ovat. Hän sanoo, että harvoin tapaa keski-ikään ehtinyttä ihmistä, jolla jokin ei olisi mennyt pahasti mutkalle.

– Tanssiminen on yksi keino saada elämä hallintaan. Jokainen voi olla sielultaan tanssija, vaikka ei olisi ammattitanssija. Olen tehnyt paljon töitä ihmisten kanssa, joilla on jokin fyysinen tai henkinen rajoite, ja nähnyt, miten tanssiminen vapauttaa.

Yksi sellainen oli kokemus pyörätuolissa istuneen naisen kanssa. Nainen pystyi liikuttamaan vain päätään, mutta tehtyään Hannan kanssa tanssiteoksen hän sanoi: ”Minä olen tanssija.”

Hanna Brotherus, 51, on freelance-koreografi, -ohjaaja ja -tanssitaiteilija. Hän toimii kehotietoisuuden valmentajana lääkärikeskus Aavan Virta-valmennuksessa. Hän asuu Helsingissä yhdessä puolisonsa, muusikko Mikko Kuustosen kanssa. Hannalla on neljä lasta edellisestä avioliitostaan. Hanna valmistelee syksyksi 90 hengen tanssiteosta Hong Kong Arts Festivaaleille.

Kohtaaminen

– Kohtaaminen on ollut kutsumukseni pikkutytöstä asti. Haluan kohdata katseella, kuuntelemalla ja koskettamalla. Kohtaamisessa tulee todeksi se, että jaamme ihmisenä olemisen keveyden ja taakan ja voimme auttaa toisiamme.

Liike

– Kaikki, koko elämä on liikettä ihmisen hedelmöittymisestä lähtien. Liike on lohdullista, sillä elämän liikkeessä on ohikiitäviä vaiheita. Staattisuus ei ole kiinnostavaa, mutta liike on.

Leipä

– Leivon leipää joka päivä. Se merkitsee minulle meditatiivista, rauhoittavaa hetkeä ja rakkaitteni ajattelemista. Leipoessani tanssin keittiössä ja heitän siemeniä ja jauhoja taikinaan. Leivän tuoksu luo kodin ilmapiirin. Kun tein Hanna B -sooloteoksen Kansallisteatteriin, leivoin siinäkin.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 04/2020.

Julkaistu: 5.6.2020
Kommentoi »