Kauneus & Terveys

"Tajusin, että olin sairastanut masennusta lähes koko elämäni"

"Tajusin, että olin sairastanut masennusta lähes koko elämäni"

Anna-Leena Pieskä oli lapsena yksinäinen ja rajaton. Hän eli itsetuhoisesti, joi liikaa ja jätti opinnot kesken. Äitiys ja uusi työ toivat elämälle suunnan, mutta ensin oli käytävä läpi rankka terapia.
Kuvat Teija Soini
Mainos

"Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun makasin kuusivuotiaana sängyllä, hakkasin sen laitoja ja itkin kauheasti. Huusin isääni ja veljeäni.

Vanhempani olivat eronneet vuotta aiemmin. Olin muuttanut innoissani äitini kanssa Kolarista 300 kilometrin päähän Ouluun. Isä, aikuinen veljeni ja kymmenen vuotta vanhempi siskoni jäivät Kolariin.

Ikävä tuli sokkina, vaikka koulu sujui ja tulin toimeen äitini uuden aviomiehen kanssa. Olin aina ollut isän tyttö. Isosiskoni oli minulle tärkeä, turvallinen aikuinen. Vanhempani olivat lapsuudessani paljon töissä, ja sisko vei minua kerhoon.

Kuljin Oulun ja Kolarin väliä yksin linja-autolla. Se oli raskasta. Olin hirveän herkkä ja hiljainen lapsi. Kun oli aika lähteä takaisin Ouluun, itkimme siskon kanssa koko lähtöpäivän.

Uskon, että lapsuuden rankat kokemukset ovat syy siihen, että elämäni alkoi luisua vinoon nuorena. Koin jo ala-asteella masennuksen tunteita.

Anna-Leena oli lapsena yksinäinen. Se johti itsetuhoiseen käytökseen.

Lintsasin koulusta, koska rajoja ei ollut

Päätin, että muutan Kolariin isän luokse, kun täytän 12 vuotta. Ja niin tein.

Nyt ajattelen, että se oli varmaan yksi isoimmista virheistäni. Siitä alkoi alamäkeni. Isäni oli huoltoasemayrittäjä. Hän lähti aamukuudelta töihin ja palasi iltakymmeneltä. Siskoni asui jo yhdessä poikaystävänsä kanssa.

En halunnut olla yksin kotona. Vietin kaiken ajan kavereilla tai kylillä. Kukaan ei ollut patistamassa minua aamulla kouluun. Jätin usein menemättä sinne. Olin paljon yksin. Minulla ei ollut mitään rajoja.

Muuton jälkeen olin masentunut ja syvästi pettynyt, koska elämä ei ollutkaan sellaista kuin olin ajatellut.

Join 13-vuotiaana keskellä viikkoa

Seitsemännellä luokalla aloin polttaa tupakkaa ja käyttää alkoholia. Join joka viikonloppu, joskus myös keskellä viikkoa. Aina löytyi joku kaveri ryyppäämään. Juominen oli keino purkaa pahaa oloa.

Isäni oli hiljainen ja kiltti. Hän ei saanut minua kuriin, vaikka yritti. Olen miettinyt, olisiko elämäni ollut erilaista äitini luona. Hän pystyi pitämään paremmin kuria.

Jos et rauhoitu, sinut sijoitetaan, sosiaaliviranomaiset sanoivat, kun olin kahdeksannella luokalla.

Ehkä minut olisikin pitänyt sijoittaa vähäksi aikaa. Ehkä se olisi pysäyttänyt minut.

Loukkaannuin vakavasti. Minua pidettiin koomassa monta viikkoa.

Koko yläasteajan minusta tuntui, ettei millään ollut mitään väliä. Päädyin tekemään typeriä asioita. Rikoin ihmissuhteita, kun yritin olla mieliksi kaikille. Olin aina riidoissa jonkun kaverin kanssa.

Peruskoulun jälkeen kävin vuoden ravintola-alan koulua. Sitten tajusin, ettei se ollut alani.

Vuonna 2001 aloitin opinnot kauppaopistossa. Ensimmäinen vuosi meni hienosti ja sain hyvät arvosanat. Opettaja sanoi isälle, että olen todella fiksu, kun vain keskityn.

Sitten aloin taas juoda. Poissaoloja kertyi, ja sain potkut koulusta. Se ei harmittanut. Olin opiskellut vain, koska muut odottivat sitä.

Olin masentunut, mutta en ymmärtänyt sitä. En halunnut apua missään nimessä.

Ystävien itsemurhat ja paha kolari

Koko surkeuden huipentuma oli vuosi 2003. Olin silloin 18-vuotias. Kaksi minulle läheistä ihmistä teki itsemurhan miltei peräjälkeen.

Sitten ajoin autolla pahan kolarin. Törmäys oli raju. Loukkaannuin vakavasti.

Minua pidettiin koomassa monta viikkoa. Ensimmäiset muistikuvani ovat sairaalan osastolta. Kun morfiinia pistettiin lihakseen, tuntui kuin sänky olisi noussut pystyyn ja minä putoaisin siltä.

Minulta murtuivat molemmat kädet, leukaluu, lonkka ja jalat. Rintakehä oli läjässä, ja keuhko oli vaurioitunut. Sain myös aivoinfarktin, jonka vuoksi oikea käteni halvaantui.

Opettelin puhumaan uudelleen

En muista sairaala-ajasta juuri mitään. Olin kuulemma aggressiivinen ja surullinen. Äiti tuli joka päivä luokseni. Hän sanoi, että välillä olin vastassa keskisormi pystyssä, välillä käyttäydyin normaalisti.

Lääkärit kertoivat, että menee vuosi ennen kuin opin kävelemään. Vaikka koin syvää merkityksettömyyden tunnetta, minussa oli sitkeä halu elää.

Kuntoutin itseäni sisukkaasti, ja alle kahden kuukauden päästä nousin ylös ja lähdin kävelemään.

Tunsin onnea ensi kertaa todella pitkään aikaan.

Aivoinfarktin vuoksi minun piti harjoitella puhumista ja opetella kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Meni vuosia ennen kuin kukaan sai selvää käsialastani.

Kuukauden kuntoutuksen jälkeen palasin Kolariin. Äiti sanoi, että älä lähde. Minä lähdin, sillä siellä oli isä.

Anna-Leenan levoton elämä loppui, kun hän sai lapsen.

Yllätysraskaus pysäytti

Juominen ja levoton elämä jatkuivat. Sitten aloin seurustella. Vain kolmen kuukauden jälkeen tulin raskaaksi.

Siskoni oli kauhistunut. Isäni oli huolissaan, koska minulla ei ollut koulutusta saati työpaikkaa. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja ollut töissä vain isäni huoltoasemalla.

Päätin, että haluan tämän vauvan. Muutin poikaystäväni opiskelupaikkakunnalle Rovaniemelle. Poikamme syntyi maaliskuussa 2005. Tunsin onnea ensi kertaa todella pitkään aikaan.

Olin huolehtivainen äiti. Jos lapsi oli jonkun toisen sylissä, vahdin häntä koko ajan. Vauva oli aarteeni, jonka ympärillä elämäni pyöri. Ajattelin kaikki asiat lapsen kannalta.

Pikkuveli syntyi runsas vuosi myöhemmin. Kaksi vuotta sen jälkeen parisuhteeni päättyi. Yritin välttää eron, sillä en halunnut aiheuttaa lapsilleni samaa kärsimystä, jota olin itse kokenut.

Eron jälkeen tunsin olevani täysin epäonnistunut. Kun lapset olivat isällään, olin masentunut. Soimasin itseäni. Ajattelin, että mitä tahansa teenkin, päädyn tekemään sen väärin.

Häpesin kipujani ja arpiani

Onnettomuus aiheutti minulle pysyviä kipuja, jotka hankaloittivat liikkumista. Jouduin syömään vahvoja kipulääkkeitä.

Kerran päiväkodin hoitajat työnsivät lapset rattailla päiväkodista kotiin, koska olin niin kipeä, etten päässyt hakemaan heitä. Ele tuntui hyvältä. Samalla nolotti.

Jalkani oli virheasennossa, ja oikeaan käteeni jäi pysyvä vamma. Sormien pinsettiote ei onnistu, ja varsinkin alussa pudottelin ja rikoin paljon tavaroita. Käytin välillä suuta ja hampaita apuna arjen askareissa. Kengännauhat opettelin solmimaan omalla tavallani.

Etenin urallani kuin raketti. Oli voimaannuttavaa huomata, että minusta oli johonkin.

Häpesin arpiani ensimmäiset vuodet. Käytin löysiä housuja, etteivät oikean jalan vinous tai turvonnut polvi näkyisi. En voinut kuvitellakaan, että pukisin päälleni hameen tai mekon.

Vuonna 2009 pääsin isoon korjausleikkaukseen, jossa reisiluuni katkaistiin ja jalan virheasento korjattiin. Se lopetti päivittäiset kivut.

Netti-ilmoitus tarjosi yllättävän mahdollisuuden, joka paransi Anna-Leenan itsetuntoa.

Uusi työ toi onnistumisen elämyksiä

Samoihin aikoihin elämäni muuttui muutenkin. Olin edellisenä vuonna vastannut perhelehden nettisivuilla julkaistuun ilmoitukseen, jossa haettiin edustajia kosmetiikkayritys Oriflamelle. Lisätulot kiinnostivat.

Etenin urallani kuin raketti. Työ toi elämääni jotain myönteistä, johon keskittyä. Samalla masennukseni väistyi.

Rekrytoin itselleni myyjiä Rovaniemen äitiryhmistä ja sosiaalisesta mediasta. Kaksi vuotta myöhemmin olin 26-vuotias ja nuorin aluejohtaja Suomessa.

Olin kunnianhimoinen ja asetin itselleni suuria tavoitteita. Oli voimaannuttavaa huomata, että minusta oli johonkin.

Yrittäjyys on minulla verissä isäni perintönä. Olen saanut häneltä sitkeyden. Kun tulee vastoinkäymisiä, petyn, mutta nousen aina ylös.

Minua arvostettiin, kehuttiin ja palkittiin. Olen käynyt palkintomatkoilla Mauritiuksella, Sisiliassa, New Yorkissa, Marokossa ja Dubaissa.

Minut palkittiin Suomen Asiakkuusmarkkinointiliiton vuoden suoramyyjänä vuonna 2015. Se on yksi suurimpia saavutuksiani työelämässä.

Onnistumiset ovat vahvistaneet minua.

"Nykyisin en välitä, mitä muut minusta ajattelevat." Anna-Leena käyttää hameitakin, joita hän ennen vältti arpien takia.

Soittelin itkuisia puheluita

Tapasin Janin baarissa samana vuonna, kun jalkani leikattiin. En etsinyt parisuhdetta, mutta jossakin vaiheessa huomasin tykkääväni hänestä paljon.

Muutimme Ouluun poikien kanssa, kun odotin viimeisilläni yhteistä lastamme. Elämä oli tasapainossa.

Kuukauden iässä vauvalla puhkesi koliikki. Hän itki joka yö kahdestatoista aamuviiteen. Olimme mieheni kanssa väsyneitä ja aloimme tapella öisin.

Masennuin jälleen. Soittelin Janille töihin itkuisia puheluita. Kerroin, kuinka surkeaa kaikki oli. Parisuhteemme alkoi rakoilla. Pelkäsin, että hän jättää minut.

Masennus helpotti terapiassa

Eräänä päivänä Jani sanoi, että minun pitäisi mennä käymään terveyskeskuksessa. Hänen mielestään en voinut hyvin. Olin väsynyt, säikky ja hirveän huolissani. Odotin, milloin kaikki menee pilalle.

Työnsin lastenvaunut väsyneenä neuvolan pihalle. Pääsin lääkärille, jolle kerroin tilanteeni. Puhkesin itkuun. Hän lähetti minut psykiatrille, joka halusi tietää asioista laajemmin.

Terapiassa minun piti ensimmäiseksi antaa itselleni lupa itkeä.

Psykiatri uskoi, että masentuisin aina uudestaan, kunnes sen pohjimmaiset syyt selvitettäisiin. Hän suositteli traumaterapiaa. Lisäksi sain ahdistus- ja masennuslääkkeet.

Ymmärsin ensimmäisen kerran, että olen sairastanut masennusta miltei koko elämäni.

Traumaterapia auttoi mutta oli raskasta

Aloin käydä traumaterapiassa viikoittain. Siihen piti sitoutua. Se oli rankkaa.

Puolentoistatunnin tapaaminen imi minut usein niin kuiviin, että etukäteen tuntui, etten jaksa lähteä. Välillä yritin keksiä syitä, miksei minun tarvitsisi mennä sinne. Jani kehotti aina lähtemään.

Olen herkkä itkemään ja häpesin sitä. Terapiassa minun piti ensimmäiseksi antaa itselleni lupa itkeä.

Kävin vastaanotolla sitkeästi kolme ja puoli vuotta. Se muutti ihan kaiken, suhtautumiseni itseeni ja parisuhteeseeni.

Olin aina ajatellut, etten saa ajatella tai tuntea, kuten tunnen. Nyt aloin sallia itselleni enemmän. En sättinyt itseäni enää kaikesta.

Aloin myös ymmärtää, miksi olen käyttäytynyt elämässäni tietyllä tavalla. Olen takertunut Janiin, koska olin lapsena paljon yksin. Olen ollut varpaillani ja huolissani, koska olen menettänyt läheisiä kuolemalle.

Pääsin irti häpeästä

Jos joku aiemmin kysyi arvistani, sanoin heti, etten halua puhua asiasta. Hyvät ystävänikään eivät välttämättä tienneet menneisyydestäni.

Nyt olen oivaltanut, ettei sitä tarvitse hävetä. On ollut iso asia hyväksyä menneisyys ja päästää irti häpeästä.

Kulunut vuosi on ollut kasvun vuosi. Terapia on loppunut. En käytä enää ahdistuneisuus- ja masennuslääkkeitä.

Kun söin lääkkeitä, olin turta. Nyt tunteet menevät lävitseni niin voimakkaasti, että olen ihan pöllähtänyt. Kun kävin äitini kanssa laulamassa kauneimpia joululauluja, minua itketti jokaisen kappaleen aikana.

Jani on sanonut, että on ihanaa, kun itken ja olet jälleen oma itseni, herkkä ja tunteellinen.

Aiemmin ruoskin itseäni siitä, etten ole riittävän hyvä. Lapsille olen kertonut aina, että he riittävät juuri omina itsenään. Minusta tuntuu, että olen onnistunut sen kertomisessa. Lapseni ovat fiksuja ja hyviä koulussa.

Chihuahua Hani on yksi Anna-Leenan elämän ilonaiheista.

Haluan auttaa muita

Nyt haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä työni ohella. Haluan auttaa niitä, jotka ovat samassa pimeässä vaiheessa kuin minä olin masennuksen pahimpina hetkinä. Sieltä pääsee pois ja elämä voi muuttua, jos ei anna periksi.

Jos vielä masennun, tiedän mistä hakea apua.

Mietin ennen aina, mikä kaikki voi mennä pieleen. Nyt pyrin elämään tässä päivässä ja olemaan huolehtimatta.

Elämäni on rauhallista. Kun lapset ovat päiväkodissa ja koulussa, keitän kahvia, poltan kynttilöitä ja istun hetken hiljaisuudessa ennen kuin ryhdyn töihin. Viideltä syömme yhdessä ruoan ja juttelemme päivän kuulumisista.

Jos vielä masennun, tunnistan sen nyt nopeasti. Tiedän myös, mistä hakea apua, enkä häpeä sitä.

Kuka?

Anna-Leena Pieskä , 33

Ammatti: Oriflame-kosmetiikkasarjan aluejohtaja

Asuinpaikka: Oulu

Perhe: Aviomies Jani sekä 13-, 11- ja 5-vuotiaat pojat

Sairaus: masennus ja auto-onnettomuuden aiheuttamat aivoinfarkti ja vammat

Näistä saan tukea: lapset, huumori, musiikki ja Cheekin sanoitukset, kynttilänvalo ja takkatulen loimu, ystävät ja mökkeily

Motto: Selviydyin, koska tuli sisälläni paloi kirkkaammin kuin tuli ympärilläni (Joshua Graham)

Julkaistu: 12.7.2018