Voi hyvin

Menetyksen hiljattain kokenut Sirpa Kähkönen on huomannut, että kaikkia kokemuksia ei voi jakaa: ”Viimeiselle matkalle jokainen joutuu lähtemään yksin”

Menetyksen hiljattain kokenut Sirpa Kähkönen on huomannut, että kaikkia kokemuksia ei voi jakaa: ”Viimeiselle matkalle jokainen joutuu lähtemään yksin”
Kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo, että sodan pelot tihkuvat väistämättä ihmisen arkeen. Hänellä itsellään on ollut surua myös yksityiselämässä, sillä hänen äitinsä kuoli äskettäin, ja hän on seurannut läheltä ystävänsä vakavaa sairautta.
Julkaistu: 14.6.2022

Painostava tunnelma, keskustelun ilmapiirin kiristyminen, kiihkeä uutisten seuraaminen ja odottaminen. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut historiaan sijoittuvia romaaneja ja tutkinut Suomen sota-aikaa, hän näkee paljon yhteyksiä 1940-luvun ja tämän päivän välillä.

”Meillä on sama naapuri kuin sotaa käyvällä Ukrainalla, ja vaikka Suomessa on tällä hetkellä turvallista, sota tihkuu väistämättä myös omaan arkeemme”, hän sanoo.

Istumme Helsingissä Musiikkitalon avarassa kahviossa lähellä Sirpan Kalliossa sijaitsevaa kotia ja pohdimme viisautta. Ensin on kuitenkin lähes pakko puhua muutama sana myös maailman tilanteesta ja yleisestä ahdistuksesta.

”Sotaan sekä sen pelkoon kuuluu hirvittävän paljon odottamista. Epätietoisuuden aikana on tärkeää olla murehtimatta liikaa, pitää säilyttää toimintakykynsä.”

Sirpa sanoo, että piinaavan odotusajan järkevä kestäminen on ollut ihmisten selviytymiskeino historiassa, ja se on sitä myös tänä päivänä.

”Jouduin pikkutyttönä kokemaan sodan isoäitiini jättämän pelon hyvin voimakkaana, oli järkyttävää nähdä hänet heikkona. Tavallaan perin pelon muiston, joka nousee ajoittain esiin.”

Sirpa sanoo, että monet meistä kantavat vanhempiensa pelkoja kehossaan. Toisen maailmansodan aikana käytettiin yleisesti sanaa hermosota. Selviytyäkseen siitä ja välttääkseen liikaa ahdistusta on tärkeä välillä etäännyttää pelot mielestä.

”Olen rajoittanut uutisten seuraamisen kohtuulliseksi, enkä päästä ahdistavia ajatuksia päällimmäiseksi. Teen töitä, yritän elää tavallista arkeani ja pysyä kunnossa.”

Hänellä itsellään on ollut yleisen huolen keskellä myös henkilökohtaista surua.

On elettävä maan päällä

”Äitini kuoli yllättäen muutama päivä sitten. Hän oli sairastanut jo pitkään ja heikentynyt kunnoltaan, mutta silti lähtö tuli yllätyksenä. Isäni elää vielä, mutta äidin menetys on suuri murros. Asia on vielä niin tuore, että on vaikea sanoittaa tunteitani.

”Olin juuri sisareni kanssa Kuopiossa hyvästelemässä vainajan ja hoitamassa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä käytännön asioita. Mieleni on paitsi surullinen myös hyvin hämmentynyt ja lähes epätodellinen.”

Elän myös vaihetta, jossa hyvä ystäväni on sairastunut vakavasti. Hän on väsynyt ja hänellä on heikko vastustuskyky. Olemme kulkeneet samaa matkaa ja jakaneet monia kokemuksia, mutta tätä on vaikea jakaa.

Ystävyytemme on erilaista, mutta yritän hyväksyä tapahtuneen ja valmistaudun mielessäni luopumiseen. Hän tarvitsee tukea, mutta hän haluaa myös omaa tilaa ja yksityisyyttä, aikaa tottua uuteen tilanteeseen.

Joudun hyväksymään myös sen, että vierellä oleminen ei ole koko ajan toivottavaa. Kaikkia kokemuksia ei voi jakaa läheisenkään ihmisen kanssa, ja viimeiselle matkalle jokainen joutuu lähtemään yksin.

Nyt ajattelen, että en pelkää kuolemaa. Se on väistämätöntä, mutta en mieti sitä liiaksi, vaan haluan elää tätä elämää.

Mehän emme tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, kasvaako meistä kasveja vai onko odotettavissa jotain. Haluaisin ajatella, että jotain olisi, tavallaan tuntuisi kivalta, jos voisi vaikka tavata menetettyjä rakkaitaan.

En kuitenkaan laske mitään tuonpuoleisen maailman varaan. Mielestäni ihmisen pitää elää täydesti maan päällä.

Joka ajan kulttuuri herättää omanlaista viisautta

Mielestäni viisaus on kykyä harkita asioita eri kannoilta. Ikä ja kokemus auttavat tunnistamaan näkökulmia, joten sikäli ihminen yleensä viisastuu vanhetessaan.

Jokaisen ajan kulttuuri synnyttää kuitenkin erilaista viisautta, ja esimerkiksi tämän hetken nuorissa on sellaista keskusteluviisautta, jota itselläni ei ollut. Heillä on rohkeutta esittää ja puolustaa omia kantojaan, ja esiintyminen on heille luontevaa.

En tiedä, olenko viisastunut vuosien myötä, mutta ainakin ikä on lauhduttanut minua. Nuorena olin melkoinen kuumakalle.

Nykyään olen rauhallisempi, osaan olla hiljaa ja haluan kuunnella sekä oppia ymmärtämään entistä paremmin sekä itseäni että toisia. Yritän kunnioittaa niitäkin näkemyksiä, jotka ovat erilaisia kuin omani.

Sirpa Kähkönen on miettinyt viime aikoina paljon käsitettä lähimmäisenrakkaus. ”Se sisältää niin paljon, auttamisen, pyyteettömän palvelemisen ja myös sen, että osaa asettua toisen ihmisen asemaan.”

Toivon löytäväni elämisen tavan, jolla voisin ottaa parhaiten toiset ihmiset ja koko luonnon huomioon. Haluan elää hyvää elämää mutta niin, että en haittaa muiden elävien tai tulevien kanssaihmisten elämää.

Omat valintani ovat pieniä, mutta ne rauhoittavat minua: asun pienessä asunnossa, kulutan mahdollisimman vähän, liikun paljon kävellen ja yritän syödä terveellisesti sekä ilmastoystävällisesti.

Viime aikoina olen miettinyt paljon rakkautta. Lähimmäisenrakkaus on minulle entistä tärkeämpää sekä siihen liittyen palvelu, toisten auttaminen.

Minulla on virolainen ystävä, joka muutti Kreikkaan ja ryhtyi keski-ikäisenä nunnaksi. Olen seurannut hänen valintaansa ja oppinut häneltä paljon muun muassa aidosta palvelemisesta, siitä että oman tahtonsa voi luovuttaa toisiin käsiin.

Hän kertoi, kuinka hän oli luostarissa valmistamassa juustoa, ja samalla häntä pyydettiin toisaalle. Ensin hän ajatteli kieltäytyä, koska juusto oli kriittisessä vaiheessa. Sitten hän vain teki juuston päälle ristinmerkin ja jätti sen korkeimman huomaan.

Hän noudatti pyyntöä, koska nunnan lupauksen mukaan hän palvelee ja tekee kuten toivotaan. Juusto joutui odottamaan, mutta vahinkoa ei tapahtunut. Ystäväni sanoi, että siunaaminen auttoi.

Olen myös miettinyt sitä, kuinka olla armollinen itseään ja muita kohtaan. Ihmisten ikuinen tehtävä on muistaa kohdella toisiaan rakastavasti ja katsoa virheitä armollisesti.

Heikomman puolella

Synnyin Kuopiossa nuorien vanhempien esikoiseksi. Asuimme keskustassa puutalossa, molemmat vanhempani olivat töissä, ja isovanhemmat huolehtivat minusta.

Sain heiltä sellaista huolenpitoa ja rakkautta, jota he eivät olleet sota-aikana ja sen jälkeen jaksaneet eivätkä osanneet antaa omille lapsilleen. He olivat minulle läsnä, ja sain olla mukana heidän arkisissa hommissaan.

Isoisä oli aatteellinen vasemmistolainen, ja hän korosti aina toisten hyväksi tekemistä ja muista huolehtimista. Hän oli kova kertomaan tarinoita, ja kuuntelin häntä innoissani.

Molemmat isoäitini olivat arkikristittyjä, ja heidän kanssaan luin iltarukouksen. Kuuntelin myös mielelläni tarinoita Jeesuksesta. Jeesus tuntui pitävän kaikissa asioissa pienempien ja heikompien puolta. Hän oli hyvä mies, joka selkeästi arvosti lapsia toisin kuin monet aikuiset siihen aikaan.

Syventyneen hiljaisuuden ja pysähtymisen merkitys on yhteistä kaikille uskonnoille, ja minun on helppo ymmärtää esimerkiksi rukouksen tärkeys. Saan itsekin lohtua rauhoittumisesta ja hyvästä hiljaisuudesta.

Kuulun kirkkoon, ja hengelliset, arkielämän ylittävät asiat kiinnostavat minua ja ovat merkityksellisiä. Voin silti suhtautua kriittisesti joihinkin kirkon toimintamalleihin ja koen, että instituutioiden pitää uudistua ajan mukana.

Tapa olla maailmassa

Lukiolaisena ihailin kärsiviä, keuhkotautisia runoilijoita ja aloin itsekin kirjoittaa runoja. Kirjailijan ammattiin pyrkiminen on ollut minulle erilainen, hiukan epäsovinnainen valinta.

En niinkään ajatellut, että mistä ansaitsen rahaa, vaan enemmänkin etsin tapaa olla maailmassa. Ymmärsin, että taiteilijaksi kannattaa ryhtyä vain, jos haluaa sitä vahvasti.

Kirjoittamiseen liittyy yhä mielestäni sisäinen palo, pakko tehdä juuri sitä, mitä tekee. Kutsumusammatti on epämuodikas sana, koska sitä käytetään työvoimapoliittisesti perustelemaan palkkatason alhaisuutta.

Puhdistettuna sana kutsumus tarkoittaa vilpitöntä intoa omaa työtään kohtaan. Sikäli tunnen olevani kutsumusammatissani.

Menin opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja kiinnostuin myös historiasta. Minua kiinnostaa, kuinka menneisyys vaikuttaa meihin ja kuinka me kuvaamme aikaamme.

Aluksi olin töissä toimittamassa tietokirjoja, mutta kirjoitin koko ajan itsekin, ensin lyhytproosaa ja sitten romaaneja. Esikoisromaanini julkaisin 27-vuotiaana.

Jäin vapaaksi kirjailijaksi 25 vuotta sitten, ja sen jälkeen olen tehnyt kaikkea, mitä alalla tarjoutuu, romaanien lisäksi novelleja, kolumneja, esseitä ja näytelmiä. Kirjailijan työ on monipuolista. Siihen liittyy esiintymisiä, erilaisia keskusteluja, matineoita, koulukeikkoja ja kirjastotilaisuuksia.

Kun maailma pandemian aikana sulkeutui, tajusin, kuinka tärkeää lukijoiden kohtaaminen ja palaute on minulle ollut. Ymmärsin, miten kaikki tekemiseni ruokkivat toisiaan.

Läsnä lapsen elämässä

Tulin äidiksi vasta 34-vuotiaana. Tapasin tyttäreni isän jo 17-vuotiaana, rakastimme toisiamme ja viihdyimme yhdessä, mutta lapsen saaminen ei tuntunut tärkeältä. Aloin ajatella itseäni äitinä vasta kolmikymppisenä. Asiaan vaikutti varmaankin se, että eräällä ystävälläni oli ihana lapsi.

Olisimme mielellämme toivoneet lisääkin lapsia, mutta olen onnellinen, että saimme edes yhden. Meillä on Aino, keskityin häneen ja hänen kanssaan on ollut kiva olla. Olen saanut rakastaa tosi paljon, mielenrauha ja onni ovat olleet siinä.

Luultavasti olen ollut vähän samanlainen äiti kuin isoäitini oli minulle. Olen ollut paljon läsnä, tehnyt töitä kotona ja lapsi on voinut olla mukana arjessa. Nautin, kun olen saanut seurata hänen kasvuaan.

Parhaina muistan hetket, kun Aino tuli koulusta kotiin, joko yksin tai kaveriensa kanssa. Juttelimme, kyselin ja kuuntelin.

Minulle on ollut tärkeää, että lapsella on ollut mahdollisuus harrastaa ja että hän on saanut kokea erilaisia kulttuurielämyksiä ja tuntenut kuuluvansa erilaisiin yhteisöihin.

Aino muun muassa soittaa saksofonia ja kitaraa ja hänellä on ollut erilaisia bändejä. Iloitsen siitä, sillä musiikki on minullekin tärkeää ja näen, miten yhdessä soittaminen kasvattaa ihmistä. Se on kuin yhdessä hengittämistä.

Vanheneminen on kuin murrosikä

Vanheneminen on mielestäni kuin murrosikä, ihmiskeho on muutoksen edessä. Muutos ei ole niin nopeaa kuin nuorena, mutta vääjäämätöntä se on. Keho ei ole ihan sama, en enää juokse, ryhti ja kasvot muuttuvat.

Pidän sanasta kehopositiivisuus. Keho on minulle tärkeä ja rakas, ja yritän pitää siitä hyvää huolta.

En kuitenkaan ajattele, että kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä ja että kaikkien pitäisi olla hoikkia ja nuorennäköisiä. Haluan näyttää hyvältä, mutta haluan myös näyttää ikäiseltäni. En näe siinä ristiriitaa.

Sairastuin rintasyöpään 44-vuotiaana, ja toinen rintani jouduttiin poistamaan. Kun läksin kotoa leikkaukseen, itkin koko matkan sairaalaan, pelkäsin että kuolen ja että tyttäreni jää äidittömäksi.

”Kannoin sairaalassa ollessani mielessäni koko ajan säteilevää kuvaa lapsestani ja ajattelin, että minun täytyy päästä kotiin mahdollisimman pian.”

Kun lääkäri oli tulossa kierrokselle leikkauksen jälkeen, kävin suihkussa, siistiydyin ja laitoin jopa ripauksen hajuvettä. Hän sanoi, että täällähän näytetään terveeltä.

Paranin syövästä, mutta samoihin aikoihin minulla todettiin Crohnin tauti. Se on suolistosairaus, joka aktiivisessa vaiheessa rajoittaa elämää. Säännöllisellä lääkityksellä se kuitenkin pysyy rauhallisena, ja olen oppinut elämään sen kanssa.

Kokemani jälkeen vältän liian pitkälle meneviä suunnitelmia ja ’sitten kun’ -haaveita. Mielestäni kaikki pitää tehdä nyt. Täällä ollaan vain kerran, eikä koskaan voi tietää, mikä päivä on viimeinen.

Elämän ajallisuus on tullut minulle hyvin selväksi.

Avioero auttoi tutustumaan itseen

Oli tietysti pettymys, että pitkä avioliittoni päättyi eroon muutama vuosi sitten. Harmitti, etten ollut osannut olla tarpeeksi hyvin.

Toisaalta ero on auttanut minua tutustumaan itseeni entistä paremmin, kehittymään siinä, mitä olen.

Ensin yhteisestä kodista lähti tytär, sitten mies ja lopulta minä. Meillä oli siinä vaiheessa koira, joka muutti kanssani. Nyttemmin tämä yhteishuoltajuuskoira on jo kuollut.

Eroon ei liittynyt mitään dramaattista, ei pettämisiä tai uusia puolisoita. Niin vain kävi, ja näin on parempi.

Oikeastaan emme ole ihan täysin eronneet. Kun toinen ihminen on toiselle pitkään tärkeä ja kun on yhteinen tytär, niin tulemme aina olemaan toisemme elämässä. Olen huomannut, että pieni etäisyys sopii meille, on mukavaa olla ystävällisesti väleissä.

Ex-mieheni ja tytär käyvät silloin tällöin luonani syömässä, ja olemme olleet lyhyitä aikoja yhdessä myös vuokramökillä. Soittelemme lähinnä tyttären asioista ja autamme toisiamme tarpeen mukaan.

Kun minä jouduin käymään Crohnin tautini takia tutkimuksissa, mies tuli noutamaan minut sairaalasta. Kun hänellä puolestaan oli viime kesänä vähän kremppaa, minä autoin häntä.

Pysy tyynenä ja tee töitä

Ennen pandemiaa ehdin sopeutua yksin elämiseen. Viihdyin hyvin, kävin kulttuuririennoissa, tapasin ystäviäni ja olin tyytyväisenä yksin kotona.

Tilanne muuttui, kun kaikki riisuttiin pois. Ei ollutkaan yhdessä koettuja elämyksiä eikä kulttuuritilaisuuksien yleisössä koettuja kehollisia kohtaamisia. Hetkittäin tunsin olevani todella yksin, elämäni ensimmäistä kertaa olin suorastaan yksinäinen.

Selvisin yksinäisestä ajasta kirjoittamalla, lukemalla yhä enemmän, kuuntelemalla musiikkia ja kävelemällä. Ystäviäni tapasin lähinnä ulkoillen.

Kirjoitin myös pitkästä aikaa päiväkirjaa. Romaaneihini liittyen kirjaan asioita työpäiväkirjoihin ja teen miellekarttoja ja aihekaavioita, mutta päiväkirjaa olen kirjoittanut epäsäännöllisesti, kausittain. Nyt päiväkirjan pitäminen auttoi minua.

Eron jälkeen en ole kaivannut parisuhderakkautta, eikä minulla todellakaan ole ollut haku päällä. Ehkä uuden suhteen aika tulee joskus, ehkä ei.

Juuri nyt maailman tilanne on ahdistava, ystäväni sairaus huolestuttaa minua enkä ole vielä oikein edes tunnistanut äidin kuoleman surua. Tiedän, että pärjään kyllä, pohjimmiltani olen aika onnellinen.

Elämänohjeeni ovat hyvin yksinkertaisia. Haluan pysyä tyynenä ja tehdä töitä. Jos minulla on vaikeaa, käveleminen, lukeminen ja musiikki auttavat, esimerkiksi jumalallisen ihana Bach korjaa melkein kaiken.

Luotan, että huonoja aikoja seuraavat aina paremmat ajat.”

Sirpa Kähkönen

on Kuopiossa syntynyt, Helsingin Kalliossa asuva 57-vuotias kirjailija ja suomentaja. Hänellä on aikuinen tytär Aino, joka asuu jo omillaan. Sirpa tunnetaan lähinnä historiallisista romaaneistaan, erityisesti niin sanotusta Kuopio-sarjasta. Uusin romaani Vihreä sali (Otava) ilmestyi viime syksynä.

Äskettäin hänet myös palkittiin Suomen Kulttuurirahaston 35 000 euron palkinnolla.

Sirpan tärkeät kirjat

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. SKS 1870.

”Ukkini luki sitä minulle, kun olin kolme- tai neljävuotias. Rakkaus Kiven kieleen syttyi jo silloin.”

Minna Canthin kirjeet. SKS 1973. Toimittanut Helle Kannila.

”Siinä on selvästi luettavissa varhaisen vaikuttajanaisen intellektuaalinen kehitys.”

Minna Salami: Aistien viisaus. S&S 2020.

”Tärkeä feministinen teos, josta voi oppia paljon kehollisuudesta, tasa-arvosta ja ihmiskunnan toivosta.”

Kuvauspaikka: Schulmanin taideliike

2 kommenttia