Apu Terveys

Sinin, 43, yksinäisyys alkoi jo yläasteella: "Tulin korvesta ja pukeuduin verkkareihin"

Sinin, 43, yksinäisyys alkoi jo yläasteella: "Tulin korvesta ja pukeuduin verkkareihin"
Sini Nordmanilla ei ole luottoystävää tai elämänkumppania, jonka kanssa jakaa ilot ja murheet. Muiden on vaikea uskoa hänen yksinäisyyttään, sillä hän ei ole ujo eikä hiljainen.
Julkaistu: 24.11.2020

Pahimmalta ­yksinäisyys tuntuu niinä hetkinä, jotka ­Sini Nordman, 43, haluaisi jakaa jonkun kanssa: kun elämä potkii päähän tai tapahtuu jotain ihanaa.

– Sellaisissa tilanteissa olen monesti ottanut puhelimen käteen ja tajunnut sitten, että minulla ei oikeastaan ole ketään, jolle soittaa. Siitä tulee surullinen olo.

Sinillä ei ole puolisoa eikä läheisiä ­ystäviä, joiden kanssa jakaa elämänsä.

Sini on ammatiltaan leipuri-kondiittori. Hän ei kuitenkaan ole nyt töissä, sillä hän on kuusivuotiaan erityislapsensa omais­hoitaja. Hänellä on myös kolme vanhempaa lasta, joista kaksi asuu jo omillaan.

Sini on eronnut eikä voi jakaa erityislapsesta huolehtimista toisen vanhemman kanssa. Hän onkin hyvin sidottu ­kotiin ja lapseensa.

Kuopus viettää arkisin neljä tuntia päivässä kuntouttavassa päivä­kodissa, ja nuo tunnit ovat Sinin ainoat vapaahetket.

– Olen aina kotona, eikä minulla ole juurikaan omaa aikaa, jolloin voisin tavata uusia ihmisiä. Eikä lapsen läsnä ollessa voi oikein puhua kovin syvällisiä asioita. Siitä tulee fiilis, etten edes viitsi pyytää ketään kahville, vaan luovutan.

Sinin iäkkäät vanhemmat asuvat lähellä. Heitä hän tapaa usein. Ympärillä onkin aina perhettä, mutta hän ei halua kuormittaa heitä omalla taakallaan.

Sini kokee emotionaalista yksinäisyyttä eli kaipaa ystäviä, joiden kanssa jutella tärkeistäkin asioista.

Kaikki alkoi nuorena

Sini Nordman oli yksinäinen jo ennen ­nykyistä elämäntilannettaan.

– Ensimmäiset muistoni yksinäisyydestä ovat yläasteelta. Muutimme pienestä Vilppulan kunnasta Vihdin Nummelaan, enkä tuntenut uudesta koulusta ketään.

Yläasteella kaikki tuntuivat jo tuntevan toisensa, eikä Sini päässyt mukaan porukkaan. Hän koki myös olevansa erilainen kuin luokkatoverinsa.

– Tulin korvesta ja pukeuduin verkkareihin. Muilla oli Levikset. En sopinut joukkoon.

Kotikin sijaitsi syrjässä, bussiyhteydet olivat kehnot, eikä kännyköitä vielä ollut. Sini oli hyvin paljon itsekseen kotona.

Hänellä on neljä veljeä, mutta heidän seurassaan Sini on aina tuntenut itsensä hieman ulkopuoliseksi. Tunne on seurannut lapsuudesta nykyhetkeen.

– Tulemme hyvin toimeen, mutta ­minua ei useinkaan pyydetä mukaan, jos he tapaavat toisiaan. Olen ottanut siitä vähän itseeni. Jos en kelpaa, niin en kelpaa.

Vähitellen Sini kuitenkin löysi kavereita. Sitten hän tapasi miehen ja meni naimisiin. Siitä alkoi aikuisiän yksinäisyys.

– Tunsin, ettei aviomieheni halunnut, että tapaan ketään, edes vanhempiani. Kaverit jäivät.

Avioliitto kesti 11 vuotta. Sitten Sini ­otti eron ja alkoi rakentaa elämäänsä alusta. Ystäviä ei kuitenkaan enää ollut.

Muutaman vuoden kuluttua Sini rakastui uudestaan. Edessä oli jälleen muutto, tällä kertaa Kuopioon miehen luo.

– Asuimme pienellä paikkakunnalla, enkä ystävystynyt siellä kunnolla kenenkään kanssa. Tuntui, että ihmiset olivat sisäänpäin kääntyneitä ja porukkaan oli vaikea päästä.

Nyt Sini on eronnut jälleen ja muuttanut takaisin Nummelaan.

– Tuntuu, ettei vanhoilla nummelalaisilla ystävilläni ole enää aikaa minulle, vaan kaikilla on omat juttunsa, kiireet, perheet, uudet ystävät ja harrastukset.

Vaikea lähestyä muita

Yksinäisyys on saanut aikaan sen, että ­­Sinin on vaikea lähestyä muita ihmisiä.

– Ajattelen ehkä etukäteen, ettei ketään kiinnosta olla ystäväni, hän sanoo.

Ajatuksen taustalla vaikuttaa se, että Siniä kiusattiin nuorempana ylipainon vuoksi. Kiusaaminen on latistanut itsetuntoa.

– Ulkonäkö on aina ollut minulle arka asia. Kiusatuksi tuleminen koskee edelleen, vaikka vuodet ovat vierineet. Väkisinkin tulee myös ajateltua, etten ole se helpoiten lähestyttävä ihminen, koska en ole löytänyt läheisiä ystäviä.

Yksinäisyyttä tulee mietittyä iltaisin, kun on hiljaista ja aikaa omille ajatuksille. Välillä ne vievät yöunet.

– Kärsin toisinaan unettomuudesta ja olen aloittamassa terapian, jotta voin purkaa elämässäni tapahtuneita asioita.

Sini on kertonut yksinäisyydestään muutamille ihmisille. Moni on yllättynyt siitä. Yksinäisyys ei näy päällepäin, ja Sini on kuitenkin sosiaalinen ja puhelias luonne.

– En ole ujo enkä hiljainen. Pystyn ­puhumaan vieraille. Jos joku hymyilee minulle kadulla, tervehdin, vaikken tun­tisi häntä.

Sini uskoo, että yksinäisyys luultavasti helpottaisi, jos hänellä olisi enemmän mahdollisuuksia lähteä yksin ihmisten ­ilmoille.

Tukea vapaaehtoisilta

Hieman apua tilanteeseen on tuonut Mannerheimin Lastensuojeluliiton vapaa­ehtoinen perhekummi, 70-vuotias rouva, joka on käynyt keväästä saakka Nordmaneilla muutaman kerran.

– Hän touhuaa lapsen kanssa, ja minä saan pienen hengähdystauon. Voin ripustaa pyykit rauhassa, tehdä ruokaa tai täyttää astianpesukoneen. Saan hetken ajan jakaa elämäni toisen aikuisen kanssa. Se on ihanaa, ja pidän tästä rouvasta paljon.

Sinillä on myös vapaaehtoinen verkkoystävä Suomen Punaisen Ristin kautta. He vaihtavat ajatuksia kerran viikossa sähköpostin välityksellä.

– En tiedä hänestä kuin etunimen, ­mutta minua ei haittaa, etten tunne häntä kunnolla. Tuntuu hyvältä, että on joku, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia.

Vapaaehtoiset ovatkin lieventäneet ­yksinäisyyttä. Luottoystäviä puuttuu silti edelleen.

– Toivoisin, että löytäisin elämänkumppanin ja hyviä ystäviä. Heitä ei tarvitse ­olla montakaan, kunhan olisi muutama luottoystävä.

On yksinäisyydessä pieni hopeareunuskin. Vaikka se tuntuu pahalta, se on myös lisännyt Sinin luottamusta itseensä ja ­elämään.

– Se on opettanut, että tuli mitä tahansa, pärjään aina ja olen vahva. Olen löytänyt itsestäni voimavaroja ja luotan täysin, että elämä kantaa.

1 kommentti