Apu Terveys

Satua pelotti hakea apua alkoholiriippuvuuteen: ”Alkoholi oli tuttu tuki, kun asiat menivät solmuun”

Satua pelotti hakea apua alkoholiriippuvuuteen: ”Alkoholi oli tuttu tuki, kun asiat menivät solmuun”
Alkoholiriippuvuus oli pilata Satu Niemelän tärkeimmät ihmissuhteet. Eron jälkeen lähikapakasta tuli toinen olohuone ja lopulta juominen karkasi täysin käsistä.

Satu Niemelä, 63, toimii vapaa­ehtoisena ohjaajana ja luottamushenkilönä A-Killassa, Tampereelta:

"Aikuistuin varhain. Rakastuin mieheeni 15-vuotiaana, sain esikoistyttäreni 18-vuotiaana ja toisen tyttären kolmen vuoden kuluttua. Opiskelin lastenhoitajaksi ja työskentelin sairaalassa Tampereella. Saimme kolmannen tyttären.

Suhde kuitenkin rakoili pitkään. Erosimme 12 avioliittovuoden jälkeen, mikä oli jonkinlainen sokki. Olin yksinäinen, eikä omaa aikaa juuri ollut. Tein kolmivuorotöitä. Lapsista tuntui, että olin koko ajan töissä. Tämän vuoksi jätin raskaan vuorotyön.

Opiskelin koneistajaksi ja halusin jatkaa opintoja, jotta voisin saada metalli­alalta uuden työn. Jatko-opiskelujen takia jouduin jättämään virkani sairaalassa, kun opintovapaani päättyi.

Valmistuin 1990-luvun alussa laman keskelle enkä saanut töitä. Pettymys oli valtava, kun haaveet uudesta ammatista kariutuivat.

Katkaisu ei auttanut

Avioliiton aikana juominen oli ollut tavallista yhdessä rentoutumista. Nyt aloin käydä baareissa yhä useammin. Pikkuhiljaa juominen karkasi käsistä.

Lähipubista tuli toinen olohuone. En nauttinut siellä istumisesta, mutta kaipasin muita aikuisia seuraani enkä tajunnut sellaisen elämän olevan harhaa.

Nuorin tyttäreni muutti isänsä luo, koska minusta ei ollut enää huolehtimaan hänestä. Vietin aikaani baareissa yhä enemmän. Silloin en ehtinyt miettiä, kuinka huonoksi äidiksi itseni tunsin.

Iloa elämääni toi vanhimman tyttäreni tyttären syntymä vuonna 1996. Sain kunnian olla todistamassa sitä.

Juominen kuitenkin jatkui taas vanhaan malliin. Ryyppäsin työttömyyskorvaukset. Hyvä, että rahaa jäi ruokaan.

Sain häädön vuokra-asunnostani. Olin humalassa silloinkin, kun tavaroitani kannettiin kadulle.

Onnistuin kuitenkin saamaan asunnon, kun tyttäreni muutti mukana. Hän kävi vielä lukiota ja saimme asumistukea, joten pärjäsimme jotenkin.

Hakeudun katkaisuhoitoon itse, koska tajusin, että elämäni oli aivan tyhjää. Kokeilin kaikenlaisia vertaistukiryhmiä.

Ajauduin silti taas juomaan. Noina aikoina solmin kaksi avioliittoa nuorem­pien miesten kanssa. Vanhin tyttäreni oli melkein samanikäinen kuin ensimmäinen sulhaseni. Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta ihmisen ikäväni oli kova.

Vaikka elämäni oli sekaisin, pystyin silloin tällöin tekemään hoitotöitä. Hoidin ne kunnialla, mutta vapailla tai viikonloppuina join taas.

Pikkuhiljaa juominen tuntui myös kehossani, ja olin ajoittain kovin masentunut. En kuitenkaan käyttänyt terveydenhuollon palveluita juomiseni takia.

Kolme vuotta pohjalla

Esikoiseni sairasteli pitkään, ja kuopukseni muutti sisarensa luo hoitamaan 10-vuotiasta siskontyttöään. Myös minä hoidin paljon tytärtäni. Kun olin hänen luonaan, pystyin olemaan juomatta.

Sitten esikoisellani todettiin syöpä. Tytär uskoi paranevansa, mutta hänen tilansa huononi. Lähdin tyttäreni luo hoitamaan häntä viimeisiksi viikoiksi.

Saattohoidossa tyttäreni katsoi minua silmiin viimeisen kerran. Sanoin hänelle, että tartu enkelin käteen, saat lähteä. Siihen hän nukahti.

Sen jälkeen tein kaiken, mitä piti: järjestin hautajaiset, perunkirjoituksen ja tyhjensin lapseni asunnon. Sitten palasin kotiini toiselle paikkakunnalle ja ryyppäsin kolme vuotta. Täytimme päivämme silloisen mieheni kanssa keskiolutta lipittäen.

Putosin pohjalle. Se oli ihan helvettiä. Join kaikki rahat, mitä sain, ja vippasin lisää. En välittänyt enää mistään, koska lapsi oli poissa. Aivan kuin olisin unohtanut, että minulla on kaksi muuta lasta ja tyttärentytär.

Esikoiseni tytär sijoitettiin nuorimman tyttäreni luokse. Ymmärsin, ettei minusta olisi ollut hänen huoltajakseen. Olin alkoholisti, ja lapsi tarvitsi kodin heti. Nostan kyllä kuopukselleni hattua, että hän kasvatti sisarensa lapsen.

Vertaistuki veti kuiville

Vuonna 2010 aloin saada tarpeekseni. Halusin lopettaa juomisen, koska oloni oli koko ajan kauhea, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Asuin tuolloin Satakunnassa silloisen mieheni kanssa, mutta halusin muuttaa takaisin Tampereelle. Siellä minusta tuntui, että olin jälleen kotona. Tämä helpotti alkoholista irtautumista.

Heti muuton jälkeen menin käymään A-Killan tuvalla. A-Kilta on yhdistys, joka tarjoaa vertaistukea alkoholin ongelmakäyttäjille ja heidän läheisilleen. En käynyt hakemassa apua lääkäristä, vaan halusin selvittää, olisiko killasta apua.

A-Kiltaan kaikki ovat tervetulleita, kunhan ovat selvin päin. Se tarjoaa sekä keskusteluryhmiä että toiminnallista tukea.

Aluksi pelotti, onnistunko. Alkoholi oli tuttu tuki, kun asiat menivät solmuun. Pelkäsin jääväni yksin. Huomasin kuitenkin pian, että A-Killan ”perhe” auttoi minua. Mieheni ei halunnut lopettaa juomista, joten halusin erota.

Raittiita päiviä kertyi, ja sain killasta työharjoittelupaikan. Oli helpompaa olla juomatta, kun oli paikka, jonne mennä. Ajattelin, että olisi virhe olla ottamatta sitä vastaan. Olinhan itse hakenut apua.

Kun lakkasin juomasta, huomasin, että surutyö lapsen kuolemasta oli vielä tekemättä. Tuttu tunteiden turruttaja oli nyt poissa. Kehoani juominen ei onneksi vaurioittanut, mutta psyykettä ja tunne-elämää kylläkin. Menin lapsensa menettäneiden vanhempien sururyhmään.

Kaivoin kaiken kolmen vuoden takaa esiin, koska halusin käydä tunteeni läpi. Se oli rajua. Olisin päässyt helpommalla, jos olisin itkenyt itkuni aiemmin.

Vastoinkäymisiä tulee

Sain apua ja halusin antaa sitä myös muille. Kouluttauduin A-Killassa vertaisohjaajaksi ja aloin vetää samanlaisia vertais­tukiryhmiä, joihin olen itsekin osallistunut.

Ryhmistä oli apua minulle. Niissä saa kuulla, miten muut ovat selviytyneet kuiville. Kun tulee tarve juoda, otetaan yhteyttä tuttuun ihmiseen killasta. Raittiutta on helpompi jatkaa, kun puhuu sellaisen ihmisen kanssa, jolla on samanlaisia kokemuksia.

Retkahdukset kuuluvat toipumiseen. Kun eräänä iltana sitten join, soitin kiltalaiselle ja kerroin, miten oli käynyt. Keskustelimme, ja sen jälkeen tiesin, etten juo enää enempää. Hän soitti seuraavana päivänä uudestaan, ja juttelimme lisää.

Jos raittius ei hetkittäin onnistu, se ei tarkoita, että kaikki olisi menetetty. Siitä jatketaan eteenpäin.

Osaan suhtautua vastoinkäymisiin eri tavalla kuin ennen. Sitä paitsi killan ystäväpiiri on aina tukenani, ja se piiri on koko Suomen laajuinen.

Olen A-Killan toiminnassa mukana edelleen monella tapaa. Käyn auttamassa vapaaehtoisena ja osallistun valtakunnallisiin ja alueellisiin tapahtumiin. Olen saanut A-Killan toiminnan kautta paljon uutta sisältöä elämääni.

Kun tapaan kiltalaisia, en koskaan kättele vaan halaan. Niin kerään repun täyteen, että jaksan.

Kymmenen vuoden taival

Olen ollut jo usean vuoden Tampereen A-Killan hallituksessa. Vapaaehtoisena olen toiminut monella tavalla. Ongelman selättäminen on minulle tärkeää siksi, että sen avulla olen saanut arvostusta. Tunnen, että minuun luotetaan. En halua rikkoa luottamusta, vaan näyttää, että pystyn tähän.

Merkityksellisten asioiden vuoksi itsetuntoni on parantunut. Olen ylpeä itsestäni enkä vähiten sen vuoksi, että tytöt kuuntelevat ja tukevat minua. On ihanaa katsoa peiliin ja sanoa: hyvä Satu.

Jos joisin yhä, en tiedä, olisinko hengissä. Olen hoitanut ongelmaani yli kymmenen vuotta ja opetellut elämään uudestaan. Toiset hallitsevat alkoholinkäytön, mutta minä en siihen kyennyt. Siitä muodostui minulle lääke elämän tyhjyyden täyttämiseen.

Satu Niemelä jätti alkoholin kymmenen vuotta sitten. Elämänmuutos onnistui lopulta Tampereen A-Killan avulla.

Minulla on myös geenirasite suvun puolelta. Lapsuudessani asuimme samassa kaupungissa isovanhempieni kanssa. Tykkäsin olla vaarini kanssa, mutta minun piti aina kysyä mummulta, saako hänen luokseen mennä. Usein vaari oli kipeänä. Myöhemmin minulle selvisi, että hän joi.

En oikeastaan enää pohdi, miksi juuri minusta tuli juoppo. En voi menneelle enää mitään. Voin vain vaikuttaa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Haluan nauttia elämästäni ja juomattomasta itsestäni.

Lapset antoivat anteeksi

Tyttäreni eivät suoraan puuttuneet juomiseeni vuosien varrella, mutta olivat pettyneitä minuun. He olivat jo mielessään luopuneet minusta eivätkä uskoneet, että koskaan pääsisin alkoholismista. He olivat huojentuneita, kun sain apua A-Killasta.

Ymmärsin, että parhain apu ja tuki löytyy lapsiltani, kun vain uskallan sitä pyytää ja käyttää. Häpeä kuitenkin esti sen pitkään.

Pyysin lapsiltani anteeksi vuosia, jotka olivat valuneet perheeltä hukkaan. Kesti pitkään, ennen kuin lapset luottivat siihen, etten joisi.

Nuorempi tyttäreni ei antanut minun viedä tyhjiä tölkkejä kierrätykseen. Vanhempi taas kuunteli tarkkaan, suhahtiko s-kirjaimeni epäilyttävästi puhelimessa.

Hän myös pyysi usein apuani. Se oli kai hänen tapansa pitää minua silmällä. Hän varmaan myös kaipasi huolenpitoani, koska oli jäänyt sitä vaille nuorempana.

Alkoholismin varjossa elävien perheenjäsenten voi olla vaikeaa päästä irti epäilyistä ja vanhoista käyttäytymismalleista. Kun raittiusvuosia oli kertynyt, kysyin vanhemmalta tyttäreltäni, kuinka pitkään minun on elettävä anteeksipyyntöä.

Hän vastasi: ”Voi äiti, olen antanut sinulle anteeksi aikaa sitten.”

Enää ei ole syytä juoda. Olen tyytyväinen elämääni enkä halua ottaa turhia riskejä. Jos alkaisin juoda, menettäisin varmasti läheiseni.

Tyttärentyttäreni sai juuri vauvan. Minusta on tullut isomummu, enkä voisi olla onnellisempi. Olen todella ylpeä tytöistäni ja siitä pienestä pojanvesselistä."

Mitä sairaus on opettanut sinulle?

– Häpeän ja itsesyytösten jälkeen olen oppinut luottamaan itseeni ja rakastamaan peilikuvaani.

Mistä saat eniten voimaa?

– Saan voimaa siitä, että lapseni ja läheiseni ovat taas alkaneet luottamaan sanaani. Häpeän sitä äitiä, tytärtä ja siskoa, joka valehteli näyttääkseen olevansa selvin päin ja saadakseen lainaa juomiseen.

Miten sinua kohdeltiin, kun joit?

– Ystäviä ei juuri ollut paitsi kaltaisiani alkoholiriippuvaisia. Luottamus oli mennyt, eikä sanaani uskottu.

Miksi nainen juo?

Alkoholiriippuvuuden syyt ovat aina yksilöllisiä niin miehillä kuin naisillakin, painottaa päihdehoidon asiantuntija Kaarlo Simojoki. Hän työskentelee A-klinikka Oy:n johtavana ylilääkärinä ja Helsingin yliopiston päihdelääketieteen työ­elämäprofessorina.

Joitakin yleisiä piirteitä naisten juomiselle voi kuitenkin nimetä.

– Taustalla on usein tyytymättömyys elämäntilanteeseen. Keski-iässä naisiin kohdistuu kovia vaatimuksia. Vanhemmilla naisilla myös yksinäisyys on yleinen syy.

Sukupuoli ei vaikuta siihen, kuinka nopeasti riippuvuus syntyy. Terveyshaitat ovat miehillä ja naisilla samanlaisia, mutta naisilla sietokyky ja fyysinen koko ovat usein pienempiä, joten haitat saattavat näkyä nopeammin. Lisäksi naisten rintasyöpäriski kohoaa. Alkoholiriippuvuus vaikuttaa myös mielenterveyteen.

– Omanarvontunto heikkenee, ja moni kärsii masennus- ja ahdistuneisuusoireista.

Juominen leimaa naisen helpommin kuin miehen, mikä voi johtua naisten roolista hoivaajana.

– Siksi juominen tuottaa erityistä häpeää. Naiset usein piilottelevat juomistaan eivätkä uskalla hakeutua hoitoon. Kun diagnoosi viivästyy, ongelmajuominen pitkittyy ja haitat lisääntyvät.

Simojoen mukaan alkoholiriippuvaiset naiset altistuvat hyväksikäytölle ja lähisuhdeväkivallalle.

Hoitoon pitäisi päästä varhain, matalalla kynnyksellä. Alkoholismin hoitomuodot on kuitenkin rakennettu keski-ikäisten miesten ympärille, koska yli 70 prosenttia alkoholisteista on miehiä.

– Vielä 30–40 vuotta sitten naisten juominen oli suuri tabu, eikä kukaan hakeutunut hoitoon. Nyt tilanne on onneksi muuttunut. Myös läheisten tuki on tärkeää. Naisilla voi olla useammin tukiverkostoja sekä kyvykkyyttä pyytää ja ottaa vastaan apua.

Juttu on julkaistu Apu Terveys-lehdessä 3/2020.

Julkaistu: 29.4.2020
1 kommentti