Vuosi sitten Satu Silvo mietti, onko tässä mitään järkeä: ”Stressin kohtaaminen auttoi löytämään olennaisimman elämässä”
Näyttelijä, yrittäjä Satu Silvo tietää, että stressi ei lähde, vaikka joogaisi, söisi terveellisesti ja tekisi kaikkensa, jos ei luovu haittaavista tunnetiloista. Pelon voi selättää vain rakkaudella.
Liotettuja seesaminsiemeniä, taatelia, banaania… Tehosekoitin jauhaa uudistavaa ja ravitsevaa smoothieta Satu Silvon keittiössä Helsingin Käpylässä. Raidallinen Kisu Kattila -kissa loikoilee keittiön pöydän alla.
Sadun puoliso, kirjailija ja näyttelijä Reidar Palmgren, istuu luurit päässään etäpalaverissa yläkerrassa. Keltaisen puutalon pihalla linnut rakentavat pesiään ja luonto on puhkeamassa kukkaan.
Tunnelma on rennon seesteinen. Näin ei ole ollut vuosi sitten.
Sadulla oli suuria paineita kasvisravintola Silvopleensä kanssa. Koronarajoitukset sekoittivat liiketoiminnan, ja hän joutui lomauttamaan koko henkilöstön. Jo sitä ennen ravintolalla oli epäonnea: se joutui muuttamaan rakennustyömaan tieltä, ja uudistuneen ravintolan remonttiin oli otettava yli sadantuhannen euron laina.
Elämäntehtävä
"Onko tässä mitään järkeä? Näin pohdin viime kesänä, kun olin lähdössä pitämään kehityskeskusteluja työntekijöilleni ravintola Silvopleehen.
Epäröinnistäni huolimatta nousin sähköpyöräni selkään ja poljin Käpylästä Kallioon. Ymmärsin tuossa hetkessä, että teen työtä, jota rakastan.
Olin painanut jo kuukausia töitä nostamatta itse palkkaa. Ajattelin, että on sama, saanko tällä hetkellä työstäni itse rahaa vain en. Työskentelen jonkin suuremman kokonaisuuden eteen.
Kokonaisvaltaiseen kasvisruokaan ja elävään ravintoon erikoistunut Silvoplee on tuntunut elämäntehtävältäni siitä lähtien, kun sen reilu parikymmentä vuotta sitten perustin. Olin löytänyt avun ruokavaliosta omaan pitkäaikaiseen sairastelukierteeseeni ja halusin auttaa muita voimaan paremmin.
On paradoksaalista, että halu edistää toisten hyvinvointia on aiheuttanut minulle 21 vuotta enemmän ja vähemmän valvottuja öitä, sydämentykytyksiä ja verenpaineen nousua. Viime vuosina olen stressannut ravintolani kohtaloa niin paljon, että olen pelännyt sairastuvani vakavasti.
Kovan paineen keskellä olen ymmärtänyt, että stressiin täytyy puuttua. Ei riitä, että joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa ja tekee kaikkensa. Jos ei luovu stressistä, eli kehoa haittaavista tunnetiloista, polkee paikoillaan ja hyvinvointi on näennäistä.
”Pelko on tunteista pahimpia, sillä se synnyttää haitallista reagointia.”
Pelko on tunteista pahimpia, sillä se synnyttää haitallista reagointia. Minun kohdallani se tarkoittaa hätääntymistä, turhautumisen tunteita, epätoivoa, ahdistusta ja ulkopuolisuuden kokemusta. Näistä puolestaan seuraa katkeruutta tai marttyyriutta, epätoivoa ja huonommuuden kokemuksia.
Tämä kehä pitää katkaista. Ainut, millä selätän pelon, on rakkaus – myös rakkaus itseä kohtaan. Ajattelen, mihin tarvitsen pelkoa ja sen tuomaa haitallista tunneketjua.
Jaksan tehdä töitä Silvopleen eteen, koska minulla on näky siitä, että kaikki järjestyy. Jos en pitäisi työtäni merkityksellisenä ja ravintolaani osana suurempaa kokonaisuutta, en jaksaisi ponnistella vaikeiden aikojen yli.
Minulla on kuitenkin kirkas visio siitä, että en saa luovuttaa. On olemassa vaisto, joka kyllä kertoo, mihin suuntaan tähdätä, jos vain suostuu ja pystyy herkistymään ja kuuntelemaan itseään.
Minusta on vapauttavaa ajatella itseäni muurahaisena tai hiekanjyvänä. Toisaalta olen yhtä näkymätön kuin keossaan ahertava muurahainen tai hiekkaan hukkuva jyvä, ja toisaalta olen tärkeä osa kokonaisuutta. Kukaan meistä ei ole tärkeämpi kuin toinen, mutta jokainen meistä voi tehdä jotain, joka palvelee yhteistä hyvää.
Kiitollisuus
Kamera tien vieressä välähti. Tiesin, että nyt kävi köpelösti. Olin kiireessä matkalla töihin ja ajoin yhden kadun pätkän reipasta ylinopeutta.
Ensin suustani pääsi ärräpäitä, kun rattiraivo otti minusta vallan. Parissa minuutissa rauhoituin.
Vaimensin egoni ja kiitin maailmankaikkeutta siitä, että minulla on mahdollisuus valita omat reaktioni. Virittäydyin kiitollisuuden tilaan. Kiitin mielessäni, että tienvarsilla on peltipoliiseja, jotka saavat hurjastelijat kiinni.
Tunsin kiitollisuutta myös siitä, että sain hienon mahdollisuuden harjoitella tunteitteni hallintaa ja minulle tyypillistä kiihtymistä nollasta sataan. Ajattelin, että vaikka ajokorttini menisi hyllylle, valitsen suhtautua tilanteeseen kiitollisuudella – olinhan päässyt kärsivällisyyskouluun.
Poliisiasemalta tuli kirjallinen ilmoitus ylinopeudesta ja selvityspyyntö. Kirjoitin, ettei minulla ei ole selityksiä. Tunnustin mokani ja pyysin anteeksi. Kiitin poliisia tehokkaasta liikennevalvonnasta ja siitä, että hurjasteluun puututaan.
Sain pitää korttini, ja sakkojakin rapsahti vain reilut parisataa euroa, koska koronavuonna tuloni olivat olleet niin pienet. Tuli hieno olo siitä, että vuorovaikutuksessa asia selvisi, enkä menettänyt korttia.
Elän jatkuvassa kiitollisuuden virrassa. Jos herään yöllä paniikissa ja mietin, miten selviän jostain tulevasta vaikeasta tilanteesta, rauhoitan itseäni kiittämällä kaikesta.
Aloitan vieressäni nukkuvasta Reidarista. Sen jälkeen kiitän Kisua, kotia, pihan mäntyä, teatteria, taidetta, lapsiani ja nimeltä erikseen jokaista Silvopleen työntekijää. Jatkan litaniaa, kunnes nukahdan. Kiitän myös mahdollisuudesta reagoida toisin. Sillä saan ikävän fiiliksen pois ja tilaa luovuudelle.
Rakkaus
En ole koskaan aiemmin tuntenut itseäni näin onnelliseksi ja tasapainoiseksi parisuhteessani. Elämä kihlattuni Reidarin kanssa on täynnä arjen iloja. Olemme olleet kimpassa 12 vuotta.
Yhteytemme suurin salaisuus piilee yhteisessä huumorintajussamme. Löydämme vitsailun aihetta kaikesta, ja osaamme katsoa vaikeuksiakin huumorin kautta.
Meissä molemmissa on luonnetta, olemme pulleita sisältäpäin. Kummallakin on kuitenkin niin paljon elämänkokemusta, että meidän ei tarvitse käydä tahtojen taistoja tai todistella omaa paikkaamme. Osaamme antaa toisillemme tilaa.
Tunnen Reidarin energiat lähelläni, vaikken olisi hänen luonaan. Kun olin mukana Atlantin yli -televisiosarjassa purjehtimassa maailman toisella puolen, en ikävöinyt kivuliaasti Reidaria, sillä pystyin ottamaan häneen energeettisen yhteyden. Tunsin puolisoni ihollani heti, kun pysähdyin ajattelemaan häntä.
”Ainut, millä selätän pelon, on rakkaus – myös rakkaus itseä kohtaan.”
Näen rakkautta kaikkialla: ihmissuhteissa, luonnossa, eläimissä, teatterin lavalla, kirjoissa ja musiikissa. Rakkaus on puhdasta energiaa. Se on pelon vastakohta, joka saa egon äänen vaimenemaan. Rakkaus on koko elämää kannatteleva voima.
Suurimpia opettajiani rakkaudessa ovet Reidarin lisäksi olleet nyt jo aikuiset lapseni Paavo ja Vilma. Myös ystävien merkitys on valtava – jaamme sekä ilot että surut ja tuemme toisiamme. Se on rakkautta.
Keho
Terveyteni on todella hyvä, kehoni toimii ihanasti. En tarvitse mitään lääkkeitä. Ajan tuhat kilometriä pyörällä vuodessa ja teen kahdeksan kilometrin lenkkejä kolmesti viikossa. Seison päälläni viisi minuuttia vaikka päivittäin.
Ravitsevan ruoan lisäksi pidän itsestäni huolta säännöllisellä joogalla ja meditaatiolla. Kärsin edelleen vuonna 1998 rinnekoneonnettomuudessa tulleista vammoista, joiden takia kehonhuolto on välttämätöntä. Myös fyysisen näyttelijäntyön vuoksi minun on pidettävä itseni hyvässä kunnossa.
Olen joogannut monta kymmentä vuotta. Nykyään harrastan iyengarjoogaa kolmesti viikossa. Iyengarjoogassa yhdistyvät kehon ja mielen voiman, notkeuden sekä kestävyyden harjoittaminen. Tarkkaan opastetulla tunnilla on helppo olla läsnä vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Näyttelijänä olen tottunut sinnikkääseen harjoitteluun.
Mielen hyvinvoinnista pidän huolta meditoimalla. Etenkin viimeisimmän neljän vuoden aikana, kun minulla on ollut vaikeuksia Silvoplee-ravintolani kanssa, olen välillä meditoinut päivittäin. Meditaatio on auttanut minut löytämään uudelleen sisäisen voimani ja luovuuteni. Meditointi vähentää stressiä, ja näin myös ennaltaehkäisee stressiperäisiä sairauksia.
Olen pohtinut, miksi elimistöni on mennyt palasiksi monta kertaa, milloin rinnekoneonnettomuuden milloin stressaavien elämäntilanteiden takia.
Vuosien myötä olen oppinut elämään kipujeni kanssa. Olen opetellut suhtautumaan myös kipuihini kiitollisuudella. Ne ovat opettaneet minut arvostamaan niitä hetkiä, kun minuun ei satu.
Todellisuus
Uskon maailmankaikkeuteen. Se on valtava todellisuus, jossa on lukuisia eri tasoja. Uskon siihen, että emme näe silmillämme kaikkea sitä, mitä on ympärillämme. Henkimaailma on ollut minulle läheinen lapsesta lähtien.
Aistin jo pikkutyttönä luonnossa olevan voimakkaan henkisen energian, etenkin kun leikin vanhoissa metsässä. Etsin keväisin kangasvuokkoja ja käärmeitä, nukuin muurahaispesän vieressä. Uin syvässä lammessa, ja suon kasvit ja hapan tuoksu veivät mennessään. Luontoyhteys muodostui jo ihan pienenä, ja se vain vahvistuu.
Minulle on yhä vähemmän väliä sillä, millä termeillä henkisiin asioihin viitataan. Voin uskoa yhtä hyvin Jumalaan tai maailmankaikkeuden energiaan. Joskus olen elänyt vaiheita, jolloin koin ahdistusta uskon asioista. Myöhemmin pohdin, että pitäisikö pysytellä ’Jumalassa’ ja ’Jeesuksessa’, vai voiko asioita katsoa laveammin.
”Vaisto kertoo, mihin suuntaan lähteä, jos vain herkistyy kuulemaan.”
En kasvanut uskonnollisessa kodissa, mutta sain seurakunnan pyhäkoulusta kristilliset juuret. Lapsuudenmaisemissani Kymenlaakson Valkealassa vaikutti tuohon aikaan vahvasti viidesläisyys, evankelis-luterilaisen kirkon herätysliike.
Kävin tavallisen seurakunnan rippikoulun, mutta henkinen ilmapiiri rippileirillä oli viidesläisyyden takia painostava, pelotteleva sekä manipuloiva. Mentaliteetti oli sellaista, että jos et tule uskoon, palat helvetin tulessa.
Olin todella huolissani siitä, miten minun käy, kun kävin tavallisen rippikoulun vailla mitään hengellistä herätystä. Myöhemmin puolestani rukoiltiin ja tulin uskoon viidesläisen mittapuun mukaan. Aika nopeasti kuitenkin koin itseni ulkopuoliseksi seurakunnan toiminnassa.
”Henkisyys tarkoittaa minulle ennen kaikkea tapaa olla olemassa.”
Minun oli mahdotonta käsittää sitä, miten joku ulkopuoleltani voisi määritellä sen, mihin ja miten minun tulee uskoa ollakseni kelvollinen.
Seurakunnan toiminnassa mukana oleminen tuli minulle vaikeaksi myös siksi, että teatteri kuului ’syntilistalle’. Se tuntui minusta epäreilulta, sillä teatteri, jos mikä, oli minulle pyhä asia.
Vasta kun pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun ja muutin Helsinkiin vuonna 1981, lakkasin pohtimasta sitä, mitä nämä viidesläisyyden piirissä olevat kirkon ihmiset minusta ajattelevat. Minusta seurakunnassa oli kaksi leiriä: tavalliset seurakuntalaiset ja sitten tämä tuomitseva toinen todellisuus.
Kuulun edelleen kirkkoon. Kirkko tekee yhteiskunnallisesti erittäin merkittävää ja monipuolista auttamistyötä. Tätä toimintaa haluan tukea.
Olen myös aina rakastanut kirkkorakennuksia. Niissä rukoillaan niin paljon, että energia on korkeaa ja puhdasta. Kirkot ovat ihania paikkoja hiljentymiselle, meditoimiselle ja rukoilemiselle.
Nykyään henkisyys tarkoittaa minulle ennen kaikkea tapaa olla olemassa. Hakeudun päivittäin tilanteisiin, joissa olen yhteydessä maailmankaikkeuden energian kanssa. Se voi tapahtua meditoidessa, kirjaa lukiessa tai vaikka kävelylenkillä.
Uteliaisuus
Rakastan uuden oppimista ja itseni kehittämistä. Olen utelias etsijä, jolla on tutkijan sielu. Tällä hetkellä luen intuition tutkimuksesta ja kvanttitodellisuudesta.
Haluan perehtyä laaja-alaisesti maailmaan. Olen käynyt pari kertaa filosofi Esa Saarisen Pafos-seminaarin, kahlannut läpi kiropraktiikan tohtorin, neurotieteiden ja kvanttifysiikan tutkijan Joe Dispenzan kirjoja ja palannut yhä uudelleen henkisen opettajan, Eckhart Tollen, viisauksiin.
Jos huomaan, että joku otetaan maalitauluksi, haluan ottaa itse selvää, mistä on kyse. Kun arkkitehti ja hyvinvointivalmentaja Maria Nordinia ryöpytettiin mediassa, kiinnostuin ostamaan hänen verkkovalmennuspakettinsa. Sain apua ajatuksen voimaan uskovan Marian valmennuksesta. Opin tunnistamaan ja muuttamaan tunnemuistojani.
Huomasin, että kun ohitseni ajoi isokokoinen roska-auto, sydämeni alkoi hakata ja sain paniikkikohtauksen kaltaisia oireita. Ymmärsin, että mielessäni jylisevä ääni yhdistyi rinnekoneonnettomuuteen.
Aloin tietoisesti muuttaa ajattelutapaani. Kiitin ääneen siitä, miten upea jätehuolto meillä on. Kun lähestyin ahdistavaa ääntä positiivisen kautta, mieleni ja kehoni rauhoittuivat.
Äänimalja
Olohuoneeni sisustukseen kuuluu röykkiö kullanvärisiä äänimaljoja. Olen käynyt tiibetiläisen äänimaljahoitajan ja sointukylpyohjaajan koulutuksen. Äänimaljahoidot ovat ihania, sillä niissä pääsee syvään rentoutumisen tilaan.
Teen ystävilleni myös energiahoitoja. Se tarkoittaa, että pystyn halutessani pääsemään läheiseni energiakenttään. Voin esimerkiksi tuntea, jos ihmisellä on kipuja tai suruja. Lähetän silloin hänelle parantavaa tai rakastavaa energiaa.
Aina välillä saan etiäisiä ja aavistuksia siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Olen jo lapsesta lähtien nähnyt asioita ennakkoon. En pidä etiäisiä mitenkään ihmeellisenä, vaan ajattelen niiden olevan osa intuition toimintaa.
Joskus saan myös viestejä unissani ja vaistoan edesmenneiden läsnäolon, energian tai mitä se sitten onkaan.
Puolisoni Reidar ehkä ihmettelee ja toisaalta ymmärtää myös tätä puolta minussa, onneksi. Hän on yksi henkisimmistä ihmisistä, joita tunnen. Reidarissa yhdistyvät viisaus, älykkyys ja huumori.
Juttelemme paljon henkisistä asioista. Välillä ihmettelen, miten hän jaksaa analysoida kanssani niin paljon kaikkea sitä, mitä mielessäni prosessoin.
Toisaalta joskus suurinta henkisyyttä meille on se, että istumme vaiti tuntikausia saunassa Savonlinnan mökillämme ja tuijotamme ulos järvelle."
Satu Silvo, 58
on näyttelijä, ravintola-alan yrittäjä ja vuorovaikutuskouluttaja. Hän valmistui vuonna 1985 Teatterikorkeakoulusta. Uransa aikana Satu on näytellyt lukuisissa eri teattereissa sekä elokuva- ja televisiotuotannoissa. Hänellä on ollut vuodesta 1999 lähtien Helsingin Kalliossa kasvisruokaan ja raakaruokaan erikoistunut kahvila-ravintola Silvoplee.
Satu asuu Helsingin Käpylässä kihlattunsa kirjailija ja näyttelijä Reidar Palmgrenin kanssa. Sadulla on aiemmasta avioliitosta näyttelijä Heikki Kinnusen kanssa kaksi aikuista lasta, Paavo Kinnunen ja Vilma Kinnunen.
Haastattelu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä. 5/2021.
