Näyttelijä Sari Havas rohkaisee naisia saamaan äänensä kuuluviin: ”Olin itsekin mestari mitätöimään ja pienentämään itseäni”

Maukasta omenapiirakkaa! Näyttelijä Sari Havas antautuu nautinnolle helsinkiläisessä kahvilassa Kaivopuiston rannassa. Sari kehuu vuolaasti jälkiruoan samettista makua.

Hän rakastaa hyvää ruokaa.

– Haluaisin elää renessanssielämää, jossa juodaan punaviiniä ja syödään hyvin.

Sari kuvailee itseään pullantuoksuiseksi nautiskelijaksi. Välillä hän joutuu laittamaan herkuttelulle rajat ja pohtimaan kohtuutta. Lempeästi hän houkuttelee itseään lenkkipolulle.

Vaikka toisinaan Sari toivoisi parempaa itsekuria, hän on oppinut, että armollisesta luonteenlaadusta kannattaa olla kiitollinen.

– Minua on varmasti suojannut esimerkiksi uupumiselta se, etten ole itselleni kovin ankara. Sallin minulle hyvää.

”Täytin tammikuussa 60 vuotta. En ole lainkaan kauhuissani ikääntymisestä, päinvastoin olen siitä innoissani. Lähipiirissäni on käynnissä festivaalivuosi, sillä isäni täytti hiljattain 90 vuotta, mieheni täyttää tänä vuonna 70 vuotta ja poikani 30 vuotta.

Kymmenen vuotta sitten podin ikäkriisiä. Autolla ajaessani silmilleni hyppivät tienvarsien viidenkympin rajoitukset. Pohdin sitä, minkälainen 50-vuotiaan naisen tulee olla ja ehdinkö toteuttaa vielä kaikki haaveeni.

Nyt kuusikymppisenä mieleni on rauhallinen. Tunnen olevani juuri sopivan ikäinen. Kehoni ei ole enää niin ketterä kuin nuorempana, mutta muuten on monin tavoin helpompaa. Iän tuoma kokemus näkyy itsevarmuutena. Minulla ei ole enää samanlaisia ulkonäköpaineita kuin nuorempana. Näyttelijän työssä ulkonäköäni on joskus ruodittu niin ikävästi, että se on saanut minut itkemään. Kuusikymppisenä arvostelu ei pääse enää ihon alle.

Sain esikoiseni 29-vuotiaana. Pidin itseäni tuolloin hurjan vanhana äitinä. Nyt muisto huvittaa minua. Kolmekymppisenä murehdin myös sitä, tuleeko elämä olemaan samaa arkista ’pötkylää’ loppuun asti.

Turhaan huolehdin. Vuosien myötä olen oivaltanut, että elämä ei ole pötkylää, vaan jatkuvaa muutosta. Siihen mahtuu onnenhetkiä sekä pienempiä ja suurempia katastrofeja. Kamppailun jälkeen on taas ilon aika.

Viisi vuotta sitten menin Tinder-treffeille tummatukkaisen komistuksen kanssa. Suhteemme Risto Saikon kanssa eteni vauhdikkaasti. Kolmen ja puolen vuoden seurustelun jälkeen, vuonna 2019, meistä tuli aviopari.

Rakastumisen huuma oli yhtä ihanaa kuin nuorempana. Se tuntui kehon joka sopukassa. Hurmio oli niin voimakas, etten epäröinyt suhteeseen ryhtymistä.

Alun säkenöivä seksuaalinen vetovoima on tietenkin vaihtunut vähän arkisemmaksi yhdessäoloksi, mutta kipinä ei ole kadonnut. Risto on minulle täydellinen ’mätchi’. Uskon siihen, että hän on loppuelämän kumppanini.

Risto osoittaa minulle usein rakkautta pienillä eleillä ja kosketuksilla. Aamuisin hän toivottaa hyvää huomenta, rakas, ja kysyy, haluanko kahvia. Olen onnekas, koska minulla on mies, joka luo kotiimme hyvää tunnelmaa.

Elämänkokemus on opettanut minulle, että avoimuus on parisuhteen kulmakivi. Toisen ajatuksia on turha arvailla, vaan myös vaikeista asioista on pystyttävä kommunikoimaan. Puhuminen kannattaa aina.

Olen kehittynyt siinä, etten enää niin helposti mökötä. Jos olen loukkaantunut puolisolleni, kysyn itseltäni, aionko jäädä vielä pitkäksi aikaa kiinni pahaan mieleen, vai haluaisinko, että meillä olisi molemmilla parempi olla.

Sanojen lisäksi rakkautta rakennetaan teoilla ja kosketuksella. Mykkäkoulu unohtuu, kun kaivautuu kiinni toisen kylkeen.

Avioero vuonna 2007 oli elämäni vaikein paikka. Oli suuri pettymys, kun 18 vuoden yhteinen taival lasteni isän, Pertti Sveholmin, kanssa päättyi.

Oman surun lisäksi painiskelin syyllisyyden tunteiden kanssa, sillä ero kolhaisee aina useampaa ihmistä. Murehdin sitä, miten mieheni, lapseni ja sukulaiseni pärjäävät. Kuvittelin olevani vastuussa kaikkien hyvinvoinnista.

Onnen hetkien lisäksi elämääni on mahtunut vaikeita jaksoja. Minulla on ollut masennusta, toivottomuutta ja nuoruudessani väkivaltainen parisuhde.

Olen onneksi kuitenkin luonteeltani sellainen, että muistan parhaiten hyvät asiat ja pystyn päästämään irti murheista. Kolmenkymmenen vuoden kokemus improvisaatioteatterissa näyttelemisestä on opettanut minulle eteenpäin menemisen taitoa. Jos mokaan lavalla, en jää häpeän tunteeseen kiinni, vaan heittäydyn uudelleen. Sama pätee elämään.

Olen nähnyt surua myös läheisteni kautta. Puolisoni Risto menetti 23-vuotiaan tyttärensä syövälle. Olen saanut nähdä, miten kauheimmasta asiastakin voi selvitä.

Olen oppinut ymmärtämään elämän haurautta. Emme koskaan voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Se tekee tästä hetkestä arvokkaan.

Seksuaalisuus on minulle tärkeä hyvinvoinnin lähde. Se on ydinvoimani, joka tuottaa minulle nykyään paljon nautintoa.

Valmistuin vuonna 2009 seksuaaliterapeutiksi ja parisuhdeterapeutiksi. Aloitin opiskelut, koska kaipasin työkaluja omaan elämääni avioeroni jälkeen. En ole tehnyt varsinaista terapiatyötä, mutta käytän osaamistani monissa koulutuksissani.

Seksuaaliterapeutin opinnot muuttivat suhtautumista omaan seksuaalisuuteeni. Minusta tuli vapaampi ja rohkeampi. Uskallan sanoa ääneen, mitä haluan sängyssä. Tärkein oppi oli ymmärtää se, ettei minussa ole mitään vikaa. Naiset ajattelevat helposti, että he ovat jotenkin vääränlaisia tai että he eivät riitä.

Missioni on auttaa ihmisiä ymmärtämään seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja puhumaan omista tarpeistaan. Monesti etenkin me naiset olemme oppineet seksissä toteuttamaan ennemmin kumppanin toiveita. Kannustan naisia nauttimaan. Moni nainen ei saa sanottua, miten haluaisi tulla kosketetuksi. Seksin ei tule olla kenellekään ’pakollinen viikkosiivous’, vaan säkenöivä hyvän olon hetki.

On ymmärrettävää, että etenkin pitkässä parisuhteessa makuukammarin puuhat rutinoituvat. Tutut tavat luovat turvaa, mutta joskus on hyvä myös tuulettaa tottumuksia. Kun fantasioista puhuu rohkeasti kumppanille, seksiin saattaa löytyä ihan uutta kipinää.

Seksuaalisuuteen tutustuminen on tärkeä itsetuntemuksen matka. Kun tunnistaa ja uskaltaa ilmaista omat tarpeensa, nautinto kasvaa. Meissä asuu sisäsyntyinen kaipuu rakkauteen, seksuaalisuuteen, luovuuteen ja iloon.

Henkisyys tarkoittaa minulle rauhoittumista ja omien ajatusteni ääreen pysähtymistä. Vetäydyn säännöllisesti keskustelemaan itseni kanssa. Mietin silloin, olenko menossa sellaiseen suuntaan, minne haluan, ja työskentelenkö niiden asioiden parissa, jotka tekevät minulle ja muille hyvää.

Parhaiten löydän yhteyden itseeni luonnossa. Nautin nähdä, kuinka vuodenajat vaihtuvat ja kuinka kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Voimapaikkani on merenrannalla. Aaltojen ääni tyynnyttää minut.

Minulla on ollut muutaman kerran etsikkoaika, jolloin pohdin uskonnollisia kysymyksiä. Olen etsinyt vastauksia kristinuskon piiristä. Kannatan monia kristinuskon oppeja, kuten lähimmäisenrakkautta ja armoa, vaikka en löytänytkään kirkosta henkistä kotiani.

Elämä on minulle jatkuvaa ihmettelyä. Olen uteliaana tutkimusmatkalla. En edes kaipaa mitään tiettyä uskomusjärjestelmää, vaan minulle riittää oma tapani katsoa maailmaa.

Uskon, että kaikki on energiaa. Kun ihminen kuolee, voi olla, että energia muuttaa muotoaan ja elämä jatkuu jollain tavalla. Se tuntuisi lohdulliselta ajatukselta.

Suhtaudun intohimoisesti työhöni. Näyttelijänä, käsikirjoittajana ja kouluttajana saan yhdistellä kaikkea oppimaani. Käyn luennoimassa erityisesti työhyvinvointiin ja vuorovaikutukseen liittyvistä aiheista.

Eri ammattejani yhdistää ihmisyyden tutkiminen. Olen loputtoman kiinnostunut ihmismielen ymmärtämisestä.

Elämäntehtäväni on rohkaista naisia nousemaan omaan voimaansa ja saada äänensä kuuluville. Moni nainen on mestari mitätöimään ja pienentämään itseään. Niin minäkin olen ollut.

Olen kulkenut pitkän tien tähän pisteeseen, jossa uskallan olla rohkeasti se, kuka olen ja ilmaista itseäni. En vieläkään ole täysin vapaa peloista ja epävarmuuksista, mutta olen edistynyt matkallani hienosti.

Avioeroni jälkeen halusin tutustua syvällisesti itseeni. Terapiassa käyminen ja terapeuttiopinnot antoivat minulle tärkeitä itsetuntemuksen työkaluja.

Itsetuntemuksen lisääntyminen on näkynyt monilla rintamilla ihmissuhteista työhön. Pystyn antamaan itsestäni enemmän kouluttajana, kun ymmärrän paremmin itseäni.

Yhdistelen ammattejani myös käytännössä. Esiinnyn kollegani Pauliina Hukkasen kanssa käsikirjoittamassani Terapian tarpeessa -musiikkikomediassa. Ympäri Suomea kiertänyt näytelmä käsittelee hersyvän hulvattomasti elämää vaihdevuosien vuoristoradassa.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on yhä ystäviä lapsuusvuosiltani. Me ’Oulun tytöt’ olemme tunteneet toisemme lähes aina. Osaan lapsuudenystävistäni tutustuin jo hiekkalaatikolla.

Vaikka nykyään asumme eri puolilla Suomea ja työskentelemme eri aloilla, pidämme yhtä. On valtava voimavara saada jakaa näin pitkään kestänyt ystävyys.

Kutsuin syksyllä koko porukan luokseni kylään. Herkuttelimme, nauroimme vedet silmissä ja mölötimme Oulun murretta.

Muistelimme lapsuuttamme ja punastelimme, kun luimme nuoruusvuosien Teinari-lukuvuosikalentereitamme. Olemme saaneet olla mukana toistemme tärkeissä hetkissä.

Tänä vuonna täytämme kaikki kuusikymmentä vuotta. Juhlimme varmasti yhdessä, ehkä useammankin kerran.

Minulla on ollut jo vuosia asunto Ranskassa Nizzan lähellä vuorenrinteillä pienessä Vencen keskiaikaisessa kaupungissa.

Nautin sen maisemista. Aamuisin vuoret värjäytyvät punaisiksi auringon noustessa. Toisaalla välkehtii turkoosi Välimeri.

Olin ajatellut, että Nizzan-kodissa olisi hyvä vanheta, mutta nyt meillä on Riston kanssa toisenlaisia suunnitelmia. Aiomme myydä muutaman vuoden sisällä sekä Ranskan-talon että Helsingin-kotimme. Tarkoituksenamme on viettää ainakin osa vuodesta ulkomailla – missä ja miten, se on vielä auki.

Olen lukenut aina suurella mielenkiinnolla tarinoita ihmisistä, jotka ovat myyneet omaisuutensa ja lähteneet kiertämään maailmaa. Ajatus tuntuu minusta vapauttavalta. Haluan tutkia, kuinka vähällä materialla selviän. Risto on jo aloittanut projektin myymällä purjeveneensä.

Ihan kokonaan emme karkaa maailmalle, sillä Ristolla on Suomessa 12-vuotias tytär, ja minä jatkan töitäni.

Haluamme kuitenkin ottaa askeleita kohti haaveitamme, sillä elämä ei jatku loputtomasti. On turhaa odotella. Päätimme, että unelmien toteuttamisen aika on nyt.”

Kuvauspaikka: Villa Furuvik