Marjukka Havumäen oudot vatsakivut johtuivat sappikivistä: ”Hoidon odotus stressasi – jouduin kokemaan, miltä tuntuu olla järjestelmän armoilla”

Uutistoimittaja Marjukka Havumäki on lomalla, mutta hän voisi muutenkin olla kotosalla keskellä viikkoa. Työhön Ylen tv-uutisissa kuuluvat epäsäännölliset työajat ja arkivapaat, joista hän pitää.

– Yli 30 vuotta on mennyt niin, että tiedän elämäni kolmeksi viikoksi eteenpäin. Viikon aikana saattaa olla kaksi, kolme tai viisi työpäivää.

Marjukka suunnittelee menevänsä seuraavana aamuna Mäkelänrinteen uimahalliin. Hän on harrastanut uintia ja vesijuoksua pitkään.

– Koen vesijuoksun rentouttavaksi ja meditatiiviseksi. Työni takia minulla ei voi olla harrastusta vaikkapa joka maanantai kello 19–20.

Usein Marjukka käy uimahallissa aamupäivällä, vaikka lähteminen laiskottaisikin. Harjoittelun jälkeen on hyvä olo, ja saunassa vaihdetaan kuulumisia tuttujen kanssa.

Toissa vuonna kuntosalista tuli Marjukan ja hänen miehensä uusi yhteinen harrastus. Perheen Rosa-tytär valmistui liikunnanohjaajaksi ja teki ensin harjoitusohjelman isälleen. Tämä alkoi käydä salilla sunnuntaiaamuisin ja houkutteli Marjukkaa mukaansa.

– Olin sitä mieltä, että inhoan kuntosalia ja sunnuntaiaamuisin haluan nukkua. Kun mies oli aikansa käyttänyt väsytystaktiikkaa, Rosa teki ohjelman myös minulle. Sali on kiva tapa saada päivä käyntiin, ja on palkitsevaa nähdä tuloksia. Kotiin tultuamme keitämme hyvät kahvit.

Myös kulttuuri on tärkeä rentoutumiskeino.

– Keväällä olin huonotuulisempi ja kireämpi, koska en päässyt koronan takia leffaan ja teatteriin. Kesällä keksimme kansallispuistot ja kiersimme niitä koiran kanssa.

Korona-aika on ollut uutistoimittajalle poikkeuksellista. Viime kesänä Marjukka oli väsynyt, ja ylävatsassa tuntui kipua. Työterveyslääkäri arveli ensin, että kyse on stressistä, jonka takia elimistö ei palaudu. Kesälomalla Marjukka soitti lääkärille uudelleen.

Kivun aiheuttaja löytyi: sappikivet. Tieto oli helpotus, mutta epätietoisuus hoitoon pääsystä korona-aikana stressasi. Oireileviin sappikiviin ei auta kuin leikkaus, ja HUSin jonot olivat parin kolmen kuukauden mittaiset.

– Se oli pysäyttävää. Jouduin kokemaan, miltä tuntuu olla järjestelmän armoilla. Olin todella kipeä. Ruoka ei maistunut. Nukuin huonosti enkä tiennyt, koska pääsen hoitoon. Olin kuitenkin onnekas enkä ollut jonossa kuin kuukauden. Olin niin kipeä, että minut määriteltiin kiireelliseksi tapaukseksi.

Marjukalla on julkisesta terveydenhuollosta vain myönteistä sanottavaa. Sappikivileikkaus tehtiin Jorvin sairaalassa päiväkirurgisella osastolla, joka oli ollut kevään kiinni koronan takia. Hän kokee saaneensa ensiluokkaista hoitoa ja hyvän kirurgin.

– Mutta en todellakaan halunnut nähdä niitä sappikiviä!

Vatsakipujen vuoksi Marjukka ei pystynyt kesällä syömään makeaa tai rasvaista ruokaa eikä juomaan lasillistakaan viiniä. Makeat herkut jäävät edelleen useimmiten väliin.

– Olen aina ollut herkkujen ystävä. Iltapainotteisessa työssä hakee helposti suklaapatukan, ja kahvin kanssa olen nauttinut pullaa. Nyt olen vapautunut tästä orjuuttavasta tavasta. Kesällä syön paljon marjoja ja pidän kotona pähkinöitä tai banaaneja, jos tekee mieli makeaa.

Herkuton elämä on myös hoikistanut Marjukkaa.

– Vaikutus painoon on ollut yllättävän iso. Oli hyvä, että koronakilot karisivat pois, enkä halua saada niitä takaisin.

Marjukka on ollut töissä Ylen tv-uutisissa lähes 35 vuotta, joista yli 30 vuotta uutisankkurina. Kun uutis­ankkureiden määrää vähennettiin organisaatiouudistuksessa viisi vuotta sitten, Marjukasta ja Marjo Reinistä tehtiin lähetystoimittajia. Työtehtävä oli uusi. Marjukka muotoilee, että kesti aikansa, ennen kuin se löysi muotonsa.

– Vaikka en kaikilta osin viihtynyt lähetystoimittajan tehtävässä, suhtauduin siihen kohtuullisen rauhallisesti. Olen ollut uutisissa yli 30 vuotta ja nähnyt monia vaiheita ja kokeiluja.

Lähetystoimittajan tehtävästä on luovuttu, ja viime keväänä Marjukka hyppäsi uuteen työtehtävään uutisten tuottajaksi. Nyt hän tekee päätöksiä lähetyksen sisällöstä.

– Vaikka työ on ollut korona-aikaan kiireistä, en halua valittaa. Olen kiitollinen siitä, että töitä on.

Uutisankkurien ja -tuottajien joukko on alle kymmenhenkinen tiivis porukka. Henki on hyvä. Marjukka sanoo, että on enemmän kiinni persoonasta kuin vaikkapa iästä, millaisia tehtäviä toimittajalla on.

– Meitä on monenikäisiä, mutta olemme kaikki yli nelikymppisiä. Kokemus tuo varmuutta, kypsyyttä ja perspektiiviä. Nuorta sukupolvea on kasvamassa, ja nuoret tuovat uusia tuulia.

Marjukka on havainnut, että naisten ulkonäköpaineista puhutaan, mutta miesten ei. Hän naurahtaa, ettei ole kuullut kuusikymppisen Matti Röngän pohtivan niitä.

– En ole itsekään saanut palautetta, että minun pitäisi lähteä ruudusta.

Paineita Marjukka kertoo kestävänsä hyvin.

– En ole kovin temperamenttinen enkä kiihdy nollasta sataan. Olen pikemminkin hidas mietiskelijä. On ihanaa kävellä töistä puolisen tuntia kotiin. Ehdin työstää työjutut niin, ettei tarvitse velloa niissä kotona. Jos joku painaa mieltäni, puhun mieheni tai ystävieni kanssa.

Kotona vanhassa puutalossa Käpylässä on rauhaisaa. Nala-koira pyytää leikkimään. Puoliso on töissä. Perheen lapset Rosa, 24, ja Kalle, 29, asuvat jo omillaan, Rosa Kalliossa ja Kalle Kipparintalossa Kalasatamassa. Rosa opiskelee Malmön yliopistossa. Kalle käy töissä kehitysvammaisten työpajassa Kivimediassa ja voi tehdä siellä myös rakastamaansa musiikkia.

Kipparintalo on Marjukalle erityinen. Hän on yksi niistä sitkeistä vanhemmista, joiden ansiosta kehitysvammaisille nuorille saatiin oma talo. Kallella on kromosomihäiriön aiheuttamasta geneettisestä virheestä johtuva Williamsin oireyhtymä, ja hän tarvitsee tuettua asumista.

Matka taloon ei ollut helppo. Monta kertaa törmättiin byrokratiassa asenteeseen, ettei näin voi tehdä. Sitten saatiin tontti Kalasatamasta, ja arkkitehti Juha Leiviskä suunnitteli talon. Hanke kesti kymmenen vuotta. Kipparintalossa asuu viisitoista nuorta, ja Kallella on ollut koti siellä viisi vuotta.

– Kun menen sinne ja näen, miten hyvä lapsellani on olla, ajattelen, että kaikki vaiva on ollut sen arvoista. On ihanaa, että hänellä on oma elämä. Kallella on viihtyisä koti, mutta alhaalla on aina henkilökuntaa, jos tarvitsee apua. Olen nähnyt, miten valtavasti itsenäisen elämän taidot ovat lisääntyneet. Kotona äiti kuitenkin passaa ja auttaa.

Marjukalla oli pitkään hallussaan Kallen pankkikortti, ja poika maksoi ostoksensa rahalla. Korona-aikana Kalle halusi kuitenkin oman pankkikortin ja oppi käyttämään sitä. Äidille se on iso aikuisuuden merkki, sillä raha on Kallelle abstrakti asia. Pojan on myös vaikea hahmottaa juoksevia maksuja.

– Kallen suuri onni on, että hän pystyy lukemaan, sillä kaikki kehitysvammaiset eivät sitä opi. Hän kuuntelee äänikirjoja ja osaa hakea tietoa netistä. Hän on kiinnostunut monenlaisista asioista ja saattaa sanoa, että jokin juttu kuuluu yleissivistykseen. Tämä lausahdus on perheemme sisäinen vitsi.

Marjukka kertoo, että Kalle on luonut hyvän sosiaalisen verkoston. Hän ei ole tarvinnut vanhempiensa apua tukihenkilöiden hankkimiseen, vaan on tehnyt sen itse.

– Kallella on myös maailman paras pikkusisko. Sisarusten välit ovat läheiset ja lämpimät. Kalle on tehnyt perheestämme tiiviimmän. En osaa ajatella elämää ilman häntä.

Kuuntelen äänikirjoja kävellessäni koiran kanssa ja puolen tunnin matkan töihin Pasilaan. Äänikirja madaltaa kynnystä tarttua teoksiin, joita en ehkä valitsisi kirjakaupasta, kuten vaikkapa urheilijoiden elämäkertoihin.

Koiran kanssa ulkoilu rentouttaa. Tanskalais-­ruotsalaisen pihakoiramme Nalan ja edesmenneen Remu-­koiramme ansiosta tunnen jokaisen mutkan täällä Käpylässä.

Koti ja sen estetiikka ovat minulle tärkeitä. Halusin puutalon, jossa olisi kukkatapetti. Täällä se oli valmiina, edellisten asukkaiden laittamana. Myös oma piha on korostunut korona-­aikana.

Meillä oli tarkoitus lähteä Tansaniaan viettämään Kallen 30-vuotispäiviä. Sitä odotamme. Matkan ei aina tarvitse olla pitkä. Opiskelimme mieheni kanssa Turussa, ja varasin meille huoneen vankilahotellista. Matkoista muistuttavat kauniit esineet.

Minulla on ollut nuoruudesta asti muutama luottoystävä, jotka tuntevat historiani ja joille ei tarvitse selittää mitään. Se on ihanaa. Olemme kaikki kotoisin Jyväskylästä ja samassa elämänvaiheessa.