Voi hyvin

Sami Saikkonen kertoo näystään heti vakavan lentoturman jälkeen: ”Siellä oli hyvin kaunista ja rauhallista – sinne olisi ollut helppo jäädä”

Sami Saikkonen kertoo näystään heti vakavan lentoturman jälkeen: ”Siellä oli hyvin kaunista ja rauhallista – sinne olisi ollut helppo jäädä”
Tanssija ja lentäjä Sami Saikkonen on elänyt kuin viimeistä päivää koko ikänsä. Viime vuoden syksyllä hän joutui vakavaan lentoturmaan. Onnettomuus vei häneltä jotain tärkeää, mutta samalla se antoi elämälle uudenlaisen sävyn.
Julkaistu 16.12.2022

On sellainen olo, että kaikki huolet putoavat päästä ja sielu leviää horisonttiin. Se on äärimmäinen illuusio vapaudesta.

Näin Sami Saikkonen kuvailee tunnetta, kun hän lentää taivaalla lentokoneellaan.

Palo lentämiseen syntyi jo lapsena. Kun Sami oli kaksivuotias, hän juoksi kotinsa pihalla kädet levällään ja ulisi kuin pään yläpuolella jylisevät Fouga Magisterit, suihkuharjoituslentokoneet. Perhe asui Jaakontiellä, Porin lentokentän kiitotien kupeessa.

Samin vanhemmat työskentelivät tanssijoina teatterissa. Neljä ensimmäistä vuottaan poika viettikin joko teatterin takahuoneessa tai hoitajan kanssa kotona, lentokentän vieressä.

”Ihmisen, jolla on lentokipinä, reaktio on iästä riippumatta aina sama, kun hän näkee lentokoneen: kato, kato!” Sami naurahtaa.

Sami haaveili koko lapsuutensa, että hänestä tulee isona ilmavoimien hävittäjälentäjä. Unelma kaatui heinänuhaan. Sen tunnustaminen hakupapereissa sulki ilmavoimien ovet.

”Ajattelin silloin, että selvä. Minä tarjouduin upseeriksi ja herrasmieheksi. En kelvannut. Lähdin sitten kostoretkelle ja ryhdyin tanssitaiteilijaksi.”

Unelmaansa lentämisestä Sami ei kuitenkaan hylännyt. Hän hankki lentolupakirjan ja nousi pienkoneen siiville keväällä 2011.

Sami Saikkoselle tanssi on ollut myös terapiaa, jossa hän on pystynyt purkamaan sisäistä ahdistustaan.

Turvattomuuden tunne heijastui ihmissuhteisiin

Ne lentokoneet. Juuri muuta Sami ei lapsuudestaan muista. Syyksi unohtamiseen hän epäilee 12-vuotiaana kokemaansa vanhempiensa eroa. Se on yhä kipeä muisto. Molemmat vanhemmat sairastuivat eron jälkeen masennukseen.

Äiti ei kyennyt toimimaan kahteen vuoteen, isä hävisi pojan elämästä, eikä rahaa ollut.

”Ero ei ollut se paha asia, vaan se, että menetin kaksi aikuisturvaa. Koin, että minut tavallaan petettiin. Olin yksin maailmassa.”

Sami pohtii, että turvattomuuden tunne on määritellyt häntä tähän päivään asti. Tuo aika ja nuo tunteet ovat nousseet muistiin vasta viime aikoina.

”Olen aina elänyt niin, että minulla pitää olla joku varakeino jossain. Vasta nyt uskallan olla ilman varasuunnitelmaa ja turvaverkkoa. Annan elämän tapahtua.”

Turvattomuus on vaikuttanut myös ihmissuhteisiin.

”Tykkään ihmisistä, mutta minun on ollut todella vaikeaa uskaltaa kiinnittyä tai luottaa syvästi kehenkään.”

”En ole yrittänyt estää tai kieltää mitään oloja, tunteita tai reaktioita.”
Sami Saikkonen

Kuolema kuin vanha tuttu

Kuolema on Samille kuin vanha tuttu. Jo lapsesta saakka hän on tiedostanut, että elämä ei ole ikuista. Kahdeksan hänen tuttuaan on kuollut moottoripyöräonnettomuuksissa, ja lisäksi 14 muuta läheistä on menehtynyt ennenaikaisesti.

Sami muistelee aikaa, jolloin hänen isänsä taival oli päättymässä. Isä sairastui keuhkosyöpään, joka levisi nopeasti aivoihin.

”Katsoin häntä ja sanoin: ’Isä, sinä voit kuolla. Minä pärjään kyllä.’ Sen jälkeen isä veti syvään henkeä, sisään ja ulos. Seuraavana yönä hän kuoli.”

Suru isän poismenosta purkautui itkuna vasta, kun Samin oma poika syntyi.

”En saanut olla oman isäni kanssa isäksi tulemisen jälkeen. Itse kuolema ei itkettänyt minua, vaan joku oma, täyttymätön tarve, puuttuva asia.”

Onnettomuuden jälkeen Samissa vahvistui näkemys siitä, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää.

Miksi jäin henkiin?

Viime syksynä Sami joutui vakavaan lento-onnettomuuteen, jossa koneen ohjaaja kuoli.

”Viimeinen muistikuvani on laskeutumisvaiheen alusta, myötätuulesta, jossa kaikki oli hyvin. Sen jälkeen on vain oloja.”

Sami vietti kahdeksan päivää teholla ja viisi osastolla. Hänen kasvonsa leikattiin kahdesti ja rakennettiin uudestaan titaanin avulla. Nyt kehoa hallitsee krooninen kipu, vaikka ulkoisesti kaikki on aivan kuten ennenkin.

Tunteissa ja mielessä on kuitenkin myrskynnyt. Sami pohtii, miten hurjaa ja samalla kiehtovaa on ollut seurata oman psyyken kulkua.

”Olen antanut kaikkien tunteiden tulla ja mennä. En ole yrittänyt estää tai kieltää mitään oloja, tunteita tai reaktioita. Olen käynyt kirkkaudessa ja ahdistuspimeydessä. Spekuloinut turhia.”

Eräs ystävä totesi, että tuollaisen jälkeen moni olisi tullut uskoon. Sami ei kuitenkaan koe muuttuneensa ihmisenä.

”Mikään ei muuttunut, mutta mikään ei ole kuten ennen.”

Sami vertaa omaa muutostaan siihen, kun hänestä tuli isä.

”Se oli maailman arkisin ihme. Se muuttaa kahden ihmisen elämän täysin. Mutta silti kaikki oli samalla tavalla kuin ennen. Voisi kai sanoa, että sillä tavalla tämä on uudestisyntyminen.”

Sami tunnustaa myös miettineensä, miksi jäi henkiin, vaikka kaveri kuoli. Lento-onnettomuus olisi ollut helppo paikka kuolla itse.

”Onko kyse jostain suuremmasta? Onko vielä jotain tekemättä, onko jotain vielä kesken? Voi olla. Ja voi olla, että ei ole.”

Kavahda elämätöntä elämää

Jossain vaiheessa, heti onnettomuuden jälkeen, Sami näki itsensä kädet levällään lentämässä sademetsän yllä. Alapuolella oli vettä. Oliko se unta, kuolemanrajakokemus vai nukutuksesta johtunut hallusinaatio, sitä hän ei osaa sanoa.

”Siinä oli sellainen suuri pimeys, hirmuinen rauha. Siellä oli hyvin kaunista ja helppoa. Sinne olisi ollut helppo jäädä.”

Samalla Samissa vahvistui jo aiemmin selkeä näkemys siitä, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää.

”Mutta elämätöntä elämää kannattaa kavahtaa”, hän sanoo.

Sami pohtii, että länsimaissa elämää pidetään aina eräänlaisena tragediana, koska se päättyy kuolemaan.

”Pidän ajatuksesta, että ihminen voisi vanhana kiivetä vuorelle, istua alas ja todeta, että nyt on hyvä päivä kuolla. Nyt on minun aikani. Nyt olen valmis. Siinä on jotain hienoa; kuoleman hyväksyminen osana elämää.”

Sami on aina pohdiskellut elämää, ja hän aistii myös henkisyyden läsnäolon.

”Se liittyy siihen, että olen koko ikäni tehnyt työtä taiteilijana. Ymmärrys elämästä ja sen moninaisuudesta on aina kiehtonut minua. On jotain meitä ihmisiä suurempaa. Mutta mitä se on?”

”Siellä oli hyvin kaunista ja rauhallista. Sinne olisi ollut helppo jäädä.”
Sami Saikkonen

Henkisiä kokemuksia tanssista

Ihmisten aivoista työskentelee vain noin kymmenen prosenttia ja 90 prosenttia aistii ehkä sen suuremman. Mitä se sitten tekee ja tietää?

”Se tietää ohi meidän katseemme, ohi meidän puheemme. Ennakkoaavistukset, olot ja kuudes aisti. Aivot tekevät koko ajan havaintotyötä ja järjestelevät oivalluksia.”

Sami tuntee koko ajan selittämättömän läsnäolon oikean olkavartensa takana.

”Se on semmoinen tunne, että ei ole mitään hätää. Että kyllä kaikki ratkeaa.”

Erityisesti tanssiessaan hän on saanut valtavia, henkisiä kokemuksia. Tunteen, että on saanut yhteyden katsojien sieluun ja ollut kuin jonkun suuremman välissä. Sami epäilee, että siinä on myös syy, miksi luterilaisen kristinuskon menoissa tanssiminen on kielletty.

”Tanssi lietsoo ihmisiä sellaiselle puolelle, jota on vaikeaa kontrolloida. Näkyviin tulee asioita, joista ei voi puhua ja joita ei voi selittää. Silti kaikki näkevät ja aistivat ne. On vaikeaa sanoittaa, mitä se on.”

Peloton elämänasenne

Sami kiipesi lentokoneen ohjaamoon puoli vuotta onnettomuuden jälkeen.

”Halusin tietää, onko siellä mörkö odottamassa minua. Ei siellä ollut. Pelko on pirullinen juttu. Jos rupeat pelkäämään, se alkaa toteuttaa itseään, koska pidät sen mielessäsi koko ajan.”

Jos pelkäät, että unohdat vuorosanasi näyttämöllä, unohdat ne. Jos pelkäät, että otat väärän askeleen, otat sen.

”Mutta jos olet peloton, ei ole mitään hätää. Toki on asioita, joita on hyvä pelätä. Jos et pelkää mitään, olet psykopaatti.”

Peloton elämänasenne selittyy osittain myös sillä, että Sami uskoo kohtaloon. Pandemian aika on ollut monille henkisesti rankkaa. Samia se ei ole kuitenkaan erityisesti ahdistanut.

”Minulle tulee tällaisessa tilanteessa kauhean fatalistinen olo. Että asiat menevät niin kuin menevät. Ei tarvitse pelätä. Ei kannata pelätä.”

Sami on kokenut myös, että onnettomuuden jälkeen hänen aivonsa ja muistinsa ovat muuttuneet.

”Tuntuu kuin aivot rakentaisivat itseään uusiksi. Muistan yhtäkkiä asioita, jotka olen unohtanut kauan sitten, kuten lapsuuden maisemat.”

Takaisin lapsuuden muistoihin on vienyt myös se, että hänen äitinsä on hiljattain sairastunut Alzheimerin tautiin.

”Kun äiti sairastui, mieleeni palasi se olo lapsuudesta, että en selviä. Se oli ihan kauheaa. Jouduin sanomaan itselleni, että totta kai minä selviän, aikuinen mies. Mutta se olo oli se lapsen olo.”

Äidin sairastuminen olikin Samille suurempi kriisi kuin lento-onnettomuus.

”Kun olen 90-vuotias, ajan polkupyörällä palauttamaan lentolupakirjani”, arvelee Sami Saikkonen.

Musta kaivo

Lapsuuden juurille vie myös tanssi, josta tuli Samille ensimmäinen ammatti.

”Tanssi toi minulle koko elämän, se on antanut valtavasti selviytymiselleni, itseluottamukselleni, suoritus- ja ymmärryskyvylleni.”

Samalla se on ollut terapeuttista.

”Minussa on ollut musta kaivo, josta olen ammentanut tanssin taiteeseen. Se oli jotain käsittelemätöntä ja hurjaa, primitiivistä, synkkää, ehkä kiellettyä. Ehkä olin sulkenut sisälleni lapsuuden ahdistukset ja tanssin ne itsestäni ulos.”

Sami haluaisi taas tanssia, mutta hän ei enää pysty. Tanssi on kuluttanut kehoa, ja onnettomuudessa selkä sai lisää osumia. Siitä huolimatta Sami teki vastikään tanssiroolin suomalaiseen Netflix-tuotantoon, jossa hän näyttelee koreografia.

Sen jälkeen keho ei kiitellyt.

”Kun aamulla herää kipuun, se ei ole kivaa.”

Laidasta laitaan

Niin se menee laidasta laitaan, silmät kirkkaina. Takki auki, ilman paitaa. Riimin on kirjoittanut Samille hänen ystävänsä Kie von Hertzen parikymmentä vuotta sitten.

Sami tunnustaa aina eläneensä kuin viimeistä päivää – metsästäneensä huipputiloja ja äärimmäisiä kokemuksia. Samalla se on kuitenkin ollut omannäköisen elämän elämistä intohimolla. Intohimo ja halu oppia uutta eivät ole sammuneet. Mutta nyt tekemiseen on ilmaantunut aivan uudenlaista rauhaa.

”Se on hassua. Voisi ajatella, että olisi käynyt juuri toisinpäin, että onnettomuuden jälkeen olisi tullut tunne siitä, että aika loppuu, pitää ehtiä ja kiirehtiä. Nyt pystyn elämään tässä hetkessä. Tärkeintä on se ihan tavallinen päivä. Se on onnellista.”

Sami on myös miettinyt jo valmiiksi sen hetken, kun hän luopuu lentämisestä.

”Kun olen 90-vuotias, ajan polkupyörällä Traficomiin ja vien lentolupakirjani pois. Sitten ostan purjeveneen ja opettelen purjehtimaan.”

Oppiminen jatkuu niin kauan kuin on elämää. Tai kuten Sami sanoo: Ruumiillamme on käyttöönottopäivä, mutta sielullamme ja mielellämme ei. Ne ovat iättömiä ja vapaita.

Kun Samilta kysyy, mikä on lentämisen suurin lahja, hän vastaa Pikku Prinssin kirjoittajan, Antoine de Saint-Exupéryn lauseella: Lennän, koska se vapauttaa minut elämän murheellisuuksista.

Sami Saikkonen

on 55-vuotias tanssija, koreografi, näyttelijä, ohjaaja, tuottaja ja puhuja. Hän on myös lentäjä, kilpataito- ja näytöslentäjä sekä lennonopettaja.

Samin perheeseen kuuluu puolison lisäksi aikuinen poika edellisestä avioliitosta.

Samin kolme tärkeää

Rakkaus

Yleensä toivotaan, että joku rakastaisi minua. Mutta hienompaahan on saada rakastaa. Se, että minä tunnen rakkautta toista kohtaan. Se on rakkaus.

Läheiset ihmiset

Minä sanon pojalleni ja vaimolleni todella usein, että minä rakastan sinua. Ketään ei ole koskaan rakastettu kuoliaaksi. En tiedä ainuttakaan sellaista ihmistä. Hemmottelu on eri asia kuin hyväksyntä ja rakkaus.

Lentäminen

Se vain tekee niin iloiseksi.

1 kommentti