Ultrahidas metsäeteneminen on kirjailija ja runoilija Heli Laaksosen lempilaji. Hän saa puolen kilometrin metsälenkillä kulutettua helposti tuntikausia. Välillä on heittäydyttävä pötkölleen maahan tutkimaan sammalien yksityiskohtia, ja jokaisen pudonneen lehden alla voi olla jotain ihmeellistä.
Vuosi sitten luonto- ja ympäristöneuvojaksi valmistunut Heli on kehittänyt oman retkeilykonseptinsa, jokaisen lähtökohtiin sopivan kuuden metrin luontopolun. Ei riuduttavia vaelluksia eikä kiriä tai kilpailua, vaan metsän rauhaa, lajitietoutta, runouttakin ja mielen kirkastumista.
Mukanaan luonto-oppaalla on vanhanaikainen kuuden metrin rullamitta.
”Yleensä emme pääse ryhmän kanssa koko polkua loppuun asti – luonto kun on niin loputtoman kiinnostava. Vaikka aloittaisi reitin parkkipaikan reunalta, ihmeteltävää riittää”, Heli kuvailee.
Ensimmäisen kuuden metrin luontopolkunsa Heli piti viime kesänä Espoon Nuuksiossa kirja-alan ihmisille.
”Seisoin lehdon reunalla ja paasasin vanamosta. Sade kasteli meidät. Se oli ihana tunne. Eihän nykyihminen kastu koskaan. Pieni, hallittu epämukavuus silloin tällöin tekee meille hyvää.”
Kaipuu luontoon
Turun lähiössä kasvaneelle Helille luonto on ollut aina läsnä. Mummolan ovelta pääsi livahtamaan metsään. Kesät perhe vietti usein mökillä niityn ympäröimänä.
Mitä vanhemmaksi Heli on tullut, sitä tärkeämpää hänelle on saada elää osana luontoa. Vuodesta 2011 lähtien Heli on asunut puolisonsa Miikka Lappalaisen kanssa Rauman Lapissa Kodiksamin kylässä.
Pariskunnan 140-vuotiaassa maalaistalossa ei ole televisiota. Pesutilat ovat pihasaunassa. Talvisin punaisessa tuvassa jalassa on joskus kolmetkin villasukat. Tärkeintä Helille kodissa on sen erityinen henki ja villinä kasvava piha. Entisellä karjatilalla versoo kukkien lisäksi vahvaa heinää, pujoa ja ohdaketta.
”Ruohonleikkuria meillä ei päristellä. Niitämme heinää viikatteella ja kerran pari suvessa siimaleikkurilla.”
Naapureiden satojen hehtaarien pelto- aukeille pysähtyvät tuhatpäiset kapustarintaparvet levähtämään muuttomatkoillaan, ja muutenkin eläinten liikkeitä saa seurata likeltä.
”Mieheni huolehtii pihan kolmesta siilistämme kuin perhepäivähoitaja.”
Kirjailijan, runoilijan ja puhujan työt vievät Heliä aina välistä kaupunkiin. Hotellissa Helsingissä hän ihmettelee, miten kaikki on käden ulottuvilla ja helppoa. Muutaman päivän päästä hän kaipaa jo takaisin kotikyläänsä.
”Nautin luonnon äänimaailmasta ilman teollisia piippauksia. Tunnen, kuinka stressitasoni laskevat. Luontohan tekee tutkitusti ihmiselle hyvää. Usein ihmettelen, mikseivät kaikki muuta asumaan metsään.”
Kuin sukellus korallimereen
Kevät 2020 oli Helille muutoksen aikaa. Koronapandemian alku tyhjensi kalenterin. Kuukautta aiemmin hänen äitinsä kuoli. Sosiaalinen reissaamista sisältänyt arki vaihtui maaseudun täydelliseen rauhaan.
”Ehkä kuuden päivän välein näin kotimme lähistöllä yhden ihmisen, jos kiikareilla katsoin. Tuolloin ymmärsin, kuinka parvieläimiä olemme. Tarvitsemme toisiamme.”
Maailman pysähtyessä Heli päätti toteuttaa unelmansa. Hän aloitti luonto- ja ympäristöneuvojan opinnot Livian ammattiopistossa. Kaksivuotinen jakso oli Helille innostava. Hänellä oli pitkästä aikaa ryhmä, johon kuulua.
”Minulla ei ole bändiä, työkavereita, eikä pomoa. Tuntui mahtavalta saada olla osa porukkaa.”
Ryhmän lisäksi Heli oli tohkeissaan oppituntien annista. Hän alkoi ymmärtää yhä syvemmin ekosysteemiä ja sitä, miten luonnossa kaikki lajit ovat toisistaan riippuvaisia.
Kun Heli sai ensimmäistä kertaa käsiinsä luupin, hänelle aukeni uusi maailma. Vatsallaan pirunpellon kivikossa maannut Heli työnsi luuppinsa kiinni jäkälään ja hihkui riemusta.
”Ihan kuin olisin sukeltanut korallimereen! Luonnon mikromaailma on ihmeellinen.”
Hyperfokus saa unohtamaan kaiken muun
Opintojensa myötä Heli on oivaltanut olevansa ihminen, jolla on taipumusta hyperfokukseen eli syvän ja voimakkaan keskittymisen kokemukseen. Nähdessään metsässä jotain kiinnostavaa Heliltä saattaa unohtua reppu ja eväät siihen paikkaan. Kun hän keskittyy yhteen asiaan, kaikki muu ympärillä menettää merkityksensä.
Heli näkee luontoalassa yhteyksiä suomen kielen maisterin tutkintoonsa. Yliopistossa hänen erikoisalaansa olivat adessiivit, jotka ilmaisevat sijaintia jonkun päällä.
”Edelleen, kun joku sanoo jonkin taivaallisen sijamuodon, keskityn siihen, enkä kuule, mitä muuta ihminen puhuu. Yhtä keskittynyt olen sammaliin, joiden eri lajeja Suomessa on lähemmäs yhdeksänsataa.”
Helistä tuntuu valjulta sanoa, että luonto on hänelle tärkeä. Se on vähän sama kuin sanoisi, että sydän on ihmiselle tärkeä. Emme voi elää ilman luontoa.
”Minua turhauttaa se, että metsästä puhutaan välillä pelkästään kansantaloutena. Unohdamme, että kasvit tuottavat meille happea, jota hengitämme.”
Kaupungin betoniviidakossa Heli tuntee olonsa toivottomaksi.
”Minulle tulee sellainen olo, että mehän kuolemme tänne. Jollemme kuole tylsyyteen ja rumuuteen, niin siihen, että meiltä loppuu happi.”
Luonto ei ole ihmistä varten
Luonto tarjoaa Helille rentoutumiskeitaan ja perspektiiviä.
”Löydän oman paikkani luonnosta. Se tuo merkityksellisyyden tunnetta. Vaikka kirjailijan ammattini häviäisi, olen olemassa muilla tasoilla. Saan olla osa ekosysteemiämme.”
Heli toivoo, että luonnosta puhuttaessa ei korostettaisi niin paljon harmeja ja sitä, mitä vastaan tulee taistella ja minkä lajien leviämistä rajoittaa.
Hän muistuttaa, että luonto ei ole rakennettu ihmistä varten, vaan ihminen saa olla siellä muiden lajien joukossa.
”Hyttysten sadattelun sijaan voisi koittaa ajatella lintuemon iloa, kun se nappaa hyönteisen poikasellensa ruoaksi.”
Pyhyys ja henkisyys liittyvät Helin luontosuhteeseen.
”Luonnossa on elämänenergiaa. Sen ihmettä on vaikea pukea sanoiksi, vaikka kuinka kirjailija yritän olla.”
Kirkossa Helillä on usein sellainen olo, että hän on siellä vieraana. Luonnossa hän taas kokee olevansa yhteydessä kaikkeuden kanssa. Heli tunnustautuu agnostikoksi, joka ei ota mitään itsestäänselvyytenä. Hän haluaa uskoa, että on olemassa jokin suurempi voima.
”En ajattele arkipäiväisesti, että tietyt hiukkaset yhdistyivät ja sattui syntymään tällainen maailma. Se on minulle liian helppo selitys. Toisaalta minusta tuntuu julmalta lause ’kaikella on tarkoituksensa’. Kaikelle ei todellakaan löydä tarkoitusta.”
Elämän henkäyksen puhaltaminen on ihme, jota Heli ei yritä selittää.
”Pystymme tappamaan leppäkertun, mutta emme luomaan sitä. Hänellä – kuka ikinä tämän maailman onkaan keksinyt – on ollut uskomaton mielikuvitus.”
Hän pitää luontoa itsessään jo niin ihmeellisenä, ettei hän kaipaa siihen yliluonnollisia elementtejä.
”Olen nähnyt liito-oravan kaksi kertaa. Kun se lehahtaa haavikossa ylitseni, kyseessä on enkelin kohtaamista suurempi kokemus.”
Lohtua luonnosta
Viime kesänä Suomen Kukkakauppiasliitto pyysi Heliä tekemään uudet suruvärssyt kuolinilmoituksiin ja hautajaisseppeleisiin. Heli otti haasteen vastaan. Lohdutuksen sanoja ei voinut kirjoittaa tuosta vain sähköpostien lähettelyjen lomassa.
Värssyjä rustatessaan Heli kävi läpiä omia menetyksen hetkiään: äidin ja mummun kuolemaa sekä ystävän lapsen hukkumista.
”Sanoilla ei voi lohduttaa. Toisaalta, jos ei sano mitään, se vasta kylmältä tuntuukin. Yritin saada paperille jotain, jolla voisi edes pientä sielun silitystä lähettää.”
Suuri lohtu Helin omiin suruihin on ollut luonto.
”Tämän kulmakunnan avarat peltoaukeat toivat erityistä lohtua, kun käsittelin sitä, että tästä lähtien olen äiditön. Luonnossa ei ole peilejä, ei valvontakameroita, ei vastaantulijoita – saa rauhassa näyttää vaikka kuinka murheelliselta. Ja ihmetellä eri värisinä korkealla taivaalla väräjäviä pilviä, että ’siäl sää nyy munt kattelet’.”
Kerran Heli näki hautajaissaattueen. Ruumiskärryssä luki: tänään minä, huomenna sinä. Se muistutti Heliä elämisen tärkeydestä.
”Kuolema on kolkko ajatus, jonka kanssa meidän on kuitenkin tehtävä sopu. Ei voi elää peläten koko ajan, milloin on minun vuoroni.”
Heli haluaa kääntää kuolemanpelon elämännäläksi. Elämä viuhuu meissä nyt.
”Mietin, miten käyttäisin viisaimmin ja merkityksellisemmin aikani täällä.”
Pieniä hyviä valintoja
Muhkeassa vaaleille kutreille laskeutuvassa kukkaseppeleessä on jotain tuoretta, jotain vanhaa ja paljon kierrätettyä. ”Räppäkäpälänä” itseään käsitöissä pitävä Heli on löytänyt kukkaseppeleharrastuksen. Hänellä on kotona viisi seppelettä. Niihin hän on luonnonkukkien lisäksi kiinnittänyt oksia, kynttilämansetteja, Latviasta lahjaksi saadun meripihkakorun ja pieniä esineitä äitivainaan pääsiäiskoristelaatikosta.
”Kierrätys on minulle kaikessa tekemisessäni kantava ajatus. Yritän aina keksiä, mitä voi korjata tai käyttää uudelleen, jotta en joutuisi ostamaan uutta.”
Heli on huolissaan siitä, miten kohtelemme luontoa. Hän yrittää tehdä omalta osaltaan jatkuvasti pieniä hyviä valintoja.
Retkillään Heli kantaa mukanaan pussia, jonne hän kerää roskia. Luonnon kunnioittamiseen kuuluu myös se, että hän katsoo, minne astuu ja minne suhauttaa metsäpissan.
”Minusta on kummallinen ajatus, ettei meidän tarvitsisi pienenä kansana tehdä mitään siksi, että maailmassa on paljon enemmän luontoa kuluttavia maita. Eihän kukaan mene pihatalkoisiinkaan suoraan juomaan limua. Jokaisen työpanos ratkaisee.”
Reippailua ja pötkötystä
Luonto kohentaa Helin hyvinvointia monin tavoin, myös kannustamalla häntä liikkumaan. Kouluaikojen seiskan liikkuja on innostunut pitämään kunnostaan huolta uudella tavalla.
Vaikka Heli edelleen inhoaa sitä, että tulee hiki ja hengästyy, hän nykyään reippailee.
”En tähtää pepun pyöreyteen, vaan liikun siksi, että pystyn mahdollisimman pitkään nauttimaan luonnosta. Haluan päästä vanhanakin pötkölleen tutkimaan sammalia ja kiivetä kaltevaa kallionreunaa ylös.”
Äidiltään Heli sai perinnöksi kävelysauvat. Ne tuovat tarvittaessa rivakkuutta askellukseen ja tekevät hyvää kirjoittavan ihmisen hartioille.
Tosin monesti kuuden metrin kulkeminen riittää, ja sauvat voi heittää lepäämään maahan.
”Parasta luonnossa on pysähtyminen.”
Helin vinkit: luontosuhteen vahvistamisen voi aloittaa näin
Lainaa kaunis kirja
Lainaa kirjastosta kauniisti kuvitettu lasten luontokirja tai luontoa käsittelevä selkokielinen kirja.
Älä soimaa itseäsi, jollet muista koulun biologian tunneilta mitään, vaan aloita lempeästi aakkosista. Opettele vaikkapa tunnistamaan kuusi ja mänty.
Lähde luontoon
Aloita läheltä. Ota tavoitteeksi tutustua kotikulmiisi. Helsingin urbaanissa Pasilassakin kasvaa jossain laattojen välissä voikukkaa.
Pysähdy havainnoimaan värejä. Mitä kaikkia vihreän sävyjä näet? Voit myös leikkiä olevasi suunnittelemassa tapettimallistoa. Poimi luonnosta siihen sopivia muotoja ja kuvioita.
Pyydä ystävää retkelle
Jos sinulla on ystävänä luontoihminen, pyydä, että hän vie sinut retkelle. Sopikaa, että saat olla aloittelija vailla suorituspaineita ja voitte yhdessä ihmetellä.
Heli Laaksonen
on 50-vuotias kirjailija, runoilija ja lavaesiintyjä. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri sekä luonto- ja ympäristöneuvoja. Turussa syntynyt Heli on tunnettu siitä, että hän käyttää teoksissaan Lounais-Suomen murretta. Kaksi hänen äänikirjoistaan, jotka hän luki itse, on ylittänyt kultalevyn rajan. Heli sai Kirsi Kunnas -runopalkinnon vuonna 2020. Hänen tuorein teoksensa kaunotietoluontokirja Luonnos (Otava 2022) vie lukijan luonnon ihmeiden äärelle. Elokuussa Heli esiintyy Naantalin Kirjajuhlilla.
