Nuori lukiolainen Risto Isomäki ei haaveillut isosta lottovoitosta eikä rahakkaasta lätkätähden urasta vaan miljoonien köyhien pelastamisesta. Hän halusi tehdä jotain hyödyllistä ja merkittävää.
Elettiin kiihkeää 1970-lukua, ja Risto oli lukenut Rooman klubin raportin Kasvun rajat sekä Larry Collinsin ja Dominique Lapierren kirjan Vapaus tulee keskiyöllä. Jälkimmäinen käsitteli Intian vapautumista brittiläisestä imperiumista.
Risto tajusi, että suurin osa maailman ihmisistä asui siirtomaakauden seurauksena niin sanotuissa kehitysmaissa, jotka olivat tavattoman köyhiä
”Järkytyin suuresti, mutta toisaalta vaikutuin Mahatma Gandhin opeista ja toimintatavoista. Ajattelin, että minunkin on pakko toimia.”
Risto oli jo tuolloin hyvin järjestelmällinen. Hän päätti asettaa etusijalle ongelmat, joiden takia kuoli joka vuosi vähintään miljoona ihmistä.
Kiinnostavin kohde oli Intia, jossa Gandhi oli onnistunut ideologiallaan katkaisemaan väkivallan kierteen, mutta silti moni asia oli vielä huonosti. Ensimmäisen Intian-matkansa Risto teki neljäkymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen hänellä on ollut maahan viha-rakkaussuhde.
”Se oli ravisuttava kokemus: Suunnaton määrä kaikkea kaunista, ihmisiä, eläimiä, hedelmiä. Toisaalta päällekäyvän sydäntä raastavaa, hajuja ja hirveää kurjuutta sekä kammottavaa eriarvoisuutta.”
Totuuden voima
Sittemmin Risto on käynyt Intiassa monta kertaa ja ollut mukana useissa kehitysprojekteissa. Parhaillaan hän on mukana hankkeissa, joissa kehitellään aurinkoenergian hyväksikäyttöä.
Valitettavasti hän ei ainakaan toistaiseksi voi enää matkustaa paikan päälle, sillä vaimo, Jaana Airaksinen, on kieltänyt häntä matkustamasta sinne.
”Viime käynnilläni, kolme vuotta sitten, sairastuin vakavasti. Paikallinen ilmanlaatu on muuttunut niin huonoksi, ja olen jotenkin herkistynyt ilmansaasteille, että sain pahoja oireita. Olen kyllä mukana useassa sikäläisessä projektissa, kiitos etäyhteyksien, mutta Intiaan matkustaminen olisi minulle aidosti hengenvaarallista. ”
Gandhilaisuus on oleellinen osa Riston Intia-suhdetta, ja se on hänen elämänfilosofiansa ydin. Lukioaikaisen heräämisensä jälkeen hän luki kaiken Mahatma Gandhiin liittyvän, mitä kotiseutunsa Heinolan kirjastosta löysi.
Gandhin oppi, satyagraha eli totuuden voima, on Riston mielestä paras mahdollinen yhteiskunnallinen strategia. Siinä tärkeintä on väkivallan vastustaminen, ehdoton sitoutuminen totuuteen sekä kaikkien ihmisten syvä ja aito kunnioittaminen.
Myönnä virheesi
Oleellista on, että myös eri mieltä olevaa pitää kunnioittaa ja vääriäkin mielipiteitä täytyy kuunnella.
Kukaan ei koskaan kohtaa toista ihmistä, jonka kanssa olisi täsmälleen samaa mieltä kaikesta. Mitä isommista näkemyseroista on kysymys, sitä tärkeämpää on vastustajan kunnioittaminen.
”Kuuntelu ja aito keskustelu ovat ainoa tapa, jonka kautta pystytään rakentamaan laajoja liittoutumia ja vähentämään konflikteja.”
Totuuden kunnioittamiseen kuuluu myös se, että on oltava valmis myöntämään virheensä ja muuttamaan mielipiteensä.
”En ajattele hänen ajatuksiaan niinkään uskontona, vaan tavallaan gandhilaisuus on lähellä tieteen tekemisen eetosta. Maailma muuttuu ja asiat muuttuvat.”
Risto uskookin, että yhä useammat huomaavat tulevaisuudessa Gandhin arvon.
”Oikea Gandhi oli enemmänkin viisas, hieno ja uskottava ihminen kuin erehtymätön pyhimys ja puolijumala. Hän teki virheitä, mutta hän myönsi virheensä. Sekin kuuluu osana totuuden etsintään.”
Nuorena Risto oli huolestunut kehitysmaiden tilanteesta ja aliravitsemuksesta sekä terveydenhoidon puutteista. Sittemmin hän kiinnostui luonnonsuojelusta, mutta eläinten oikeuksien merkityksen hän ymmärsi täysin vasta joitakin vuosia sitten, mielestään harmillisen myöhään.
Kun puhekyky katosi
Eläinten kohtelussa herättäjänä toimi oma sairauskohtaus. Ristolla on ollut teini-iästä asti vaikea migreeni, ja hän on oppinut tunnistamaan lähestyvän kohtauksen oireet.
Ensin tulevat muutokset näkökentässä ja sitten sahalaitaiset kuviot. Joskus on käynyt niin, että puhe on muuttunut hetkeksi epäselväksi.
Eräällä kerralla oireet kuitenkin olivat vielä erikoisemmat: hän menetti puhekykynsä täysin ja oli noin kaksikymmentä minuuttia poissa kielen maailmasta.
”Tunnistin läheiseni, mutta en pystynyt muistamaan heidän nimiään enkä ymmärtänyt, mitä he sanoivat. Katsoin taivaalle ja näin pilvien lipuvan, ne näyttivät kauniilta. Tuuli tuntui kasvoillani virkistävänä kuten ennenkin, mutta en pystynyt pukemaan mitään kokemaani sanoiksi.”
Risto ei kauhistunut, sillä hän tunnisti kokemuksen migreenin aiheuttamaksi, eikä epäillyt esimerkiksi aivoverenvuotoa. Sen sijaan hän tajusi jotain olennaista elämästä.
”Se oli opettavaista. Olin sama ihminen, mutta minulta puuttui kieli. Tunsin vahvasti, että näin eläimetkin voivat kokea.”
Usein korostetaan ihmisen ja eläimen erilaisuutta, mutta Risto uskoo, että nisäkkäiden ja ehkä lintujenkin kokemukset elämästä ja maailmasta voivat olla hyvin samantapaisia kuin ihmisillä. He eivät vain osaa sanoittaa asioita ihmisten kielelle.
”Kokemani jälkeen ajattelen, että eläimillä on itseisarvo myös yksilöinä. He pelkäävät, havaitsevat ja kokevat monia asioita kuten me ihmisetkin. Eläinsuojelu ja esimerkiksi lihansyönnin vähentäminen sai ajatuksissani aivan uudenlaisen merkityksen.”
Maailma täynnä mahdollisuuksia
Aktivistiurastaan Risto kertoo uudessa kirjassaan Maailmanparantajan muistelmat. Välilehdellä on lisäys: Suomen globaalin kansalaisyhteiskunnan ensimmäiseltä suurelta kultakaudelta 1979–2004.
Siitä käy ilmi, että hän oli jo nuorena mukana muun muassa prosenttiliikkeessä ja Nestlé-boikotissa, mutta ei koskaan pyrkinyt pääosaan. Hän ei halunnut keskittyä vain yhteen projektiin.
Hän muistelee olleensa aika ujokin, mutta vilpittömästi hän myös yritti aina ottaa roolin, jossa voi olla eniten hyödyksi.
”Olin sivuroolissa milloin missäkin, ja se oli erittäin palkitsevaa. Koko maailma oli täynnä mahdollisuuksia sekä ihmisiä, jotka olivat aidosti kiinnostuneita sellaisista asioista kuin elämän tarkoitus tai maailman nälkä. Tai elämän nälkä ja maailman tarkoitus.”
Risto harrasti aktivismia tosissaan, oikeastaan koko hänen elämänsä rakentui vapaaehtoistoiminnan ympärille. Hän meni Tampereelle opiskelemaan yhteiskuntatieteitä ja teki samalla ansiotyötä juuri sen verran kuin oli välttämätöntä. Tuolloin ei ollut kiireellistä valmistumisen pakkoa.
”Oleellista oli, että tulin toimeen aika vähällä, koska minimoin kulutukseni.”
Ristossa on erittäin vähän kilpailuhenkeä, eikä menestyminen ole koskaan tarkoittanut hänelle rikastumista tai tavaroiden haalimista.
”Jos tavoittelee koko ajan jotain, aina riittää uusia kohteita ja ilot saavutuksista jäävät lyhytaikaisiksi. Mikään ei riitä, ja jokaisesta päivästä tulee pikemminkin sarja nöyryytyksiä.”
Kaikkea paljon, ja joskus liikaakin. Niin Ristokin on aktivismissaan toiminut, ja muutaman kerran hän on ollut jopa lähellä uupumusta. Nykyisin hän pyrkii kohtuullistamaan tekemisiään.
”Esitän itselleni pari kertaa vuodessa kaksi kysymystä. Ensin kysyn, että mikä on maailman ja ihmisten kannalta tärkein asia, joka minun juuri nyt pitää tehdä. Ja toiseksi, että mitä itse eniten haluaisin.”
Meren syvyyksiin
Kiinnostavinta työrintamalla Ristolle tällä hetkellä on Intian aurinkoenergiaverkosto, jonka kehittämisprojekteissa hän on mukana. Tekeillä on myös romaani, Viimeinen erämaa, joka sijoittuu meren syvyyksiin.
Itse asiassa Risto päätti jo kuusivuotiaana, että hänestä tulisi kirjailija. Nuorena hän kirjoitti lehtiartikkeleita ja sittemmin tietokirjoja sekä useita romaaneja. Myös romaaneissa on paljon tietoa ilmastosta ja biologian lisäksi historiasta sekä vaikka insinööritieteistä.
”Ei kannata kirjoittaa, ellei toivo voivansa vaikuttaa ihmisten ajatteluun.”
Juuri nyt häntä kiinnostaa syvä meri, koska se on maapallon viimeinen suuri tuntematon ja tutkimaton erämaa.
”Esimerkiksi merivuorista ihminen on tutkinut ehkä vain miljoonasosan.”
Henkilökohtaisella puolella Riston viimeisin toive liittyi arktisten hanhien syysmuuton kokemiseen Lapinjärvellä ja sen naapurikunnissa. Riston Hanhimaaksi nimittämällä alueella on kuusi hanhien erityisesti suosimaa yöpymisjärveä.
”Arktiset hanhet muuttavat sitä kautta. Kyseessä on yksi maailman suurimmista eläinspektaakkeleista. ”
Niinpä Risto irrottautui osaksi muista töistään ja oli siellä viime syksynä reilut kolme viikkoa.
”Isoin parvi, jonka näin, oli 30 kilometriä pitkä ja muutaman kilometrin levyinen. Ylilento kesti 24 minuuttia ja oli jotain aivan ennenkokematonta.”
Ylimielisestä nöyremmäksi
Risto ylistää lintuparvien kauneutta, kuinka ne osaavat lentää lomittain, eivät päällekkäin, ja kuinka isot parvet jakautuvat altapäin nähtynä tuhansiksi pienemmiksi auroiksi ja kuinka niiden pahin vihollinen, merikotka, pystyy säikäyttämään tuhansia hanhia hetkessä liikkeelle.
Luonto ilahduttaa, ja tärkeiden asioiden edistäminen on palkitsevaa. Tuntuu hyvältä, että voi vaikuttaa.
”Onnellisuuden salaisuus on, ettei keskity liikaa omaan itseensä ja omaan menestykseensä.”
Risto muistuttaa, että monet asiat ovat historian aikana muuttuneet paremmiksi. Luulöytöjen perusteella kivikaudella vähintään 20 prosenttia ihmisistä kuoli toisen ihmisen väkivallan seurauksena.
Nykyään – kaikki sodatkin huomioon ottaen – väkivallan seurauksena kuolee vain prosentti ihmisistä. Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin huolestuttaa Ristoa.
Yhä useammat tyytyvät kommunikoimaan vain omassa kuplassaan, samanmielisten ihmisten kanssa.
”Ajatellaan, että erimielisten kanssa keskustelu ei kannata, se ei johda mihinkään. Mutta sehän juuri johtaa, ei samoin ajattelevia tarvitse käännyttää.”
Hän myöntää itsekin olleensa nuorena ylimielinen, mutta sittemmin hän on opetellut hillitsemään itsensä ja kuuntelemaan muita nöyremmin.
”Kiistatilanteissa pyrin löytämään edes pieniä asioita, joista olen osittain samaa mieltä. Samalla myös optimismini ja luotto ihmiskuntaan on kasvanut. Olen nykyään paljon optimistisempi kuin nuorena. Uskon, että toivoa on.”
Kohti totuutta
Riston arkista optimismia lisäävät eniten hyvät läheiset asiat, kuten perhe ja parisuhde. Hän on ollut vaimonsa Jaanan kanssa yhdessä pian 30 vuotta, mutta hänellä ei ole biologisia lapsia.
”Alun perin en halunnut lapsia ylikansoitettuun maailmaan. Myöhemmin olisin halunnut, mutta sitten erosimme silloisen puolisoni kanssa.”
Sitten hän kohtasi nykyisen vaimonsa, jolla oli jo kaksi lasta, Kukka ja Vilma.
”Olen tuntenut heidät pienestä asti, ja heistä on tullut minunkin lapsiani, he ovat hyvin läheisiä.”
Risto kuvailee olevansa Jaanan kanssa aika samanlainen. He veneilevät ja liikkuvat paljon metsissä ja asuvat Hangossa omakotitalossa. Molemmat tekevät myös paljon töitä. Mutta he eivät esimerkiksi tee kallista keittiöremonttia tai osta uutta sohvaa päivittääkseen kodin ilmettä.
”Pärjäämme aika vähillä tavaroilla ja olemme tehneet remontteja lähinnä välttämättömien korjausten tai energiansäästön vuoksi.”
Riston vanhemmat ovat jo kuolleet. Hän muistelee äitiään ja isäänsä lämpimästi, vaikka joskus nuorena tuntui, että näillä oli hyvinkin erilaiset mielipiteet kuin itsellä.
”Sain lisää elämänkokemusta, ja myös vanhempani alkoivat ymmärtää ajatteluani. Eri sukupolvet kasvavat erilaisessa maailmassa, jolloin samatkin arvot näyttäytyvät erilaisina. Oikeastaan arvoni ovat hyvin samanlaiset kuin vanhemmillanikin. Pyrin kohti totuutta kuten hekin.”
Nykyajan gandhilainen, mutta ei niinkään uskonnollinen, näin Risto määrittelee itsensä.
”Tosin en ole antiuskovainenkaan, sillä pahimmat kiihkouskovaiset, jotka tunnen, ovat ateisteja, he ovat niin vakuuttuneita opistaan.”
Rinnakkaiset todellisuudet
Jumalan olemassaoloa Risto on pohtinut myös tieteiskirjailijan näkökulmasta.
Oma maailmamme on kaikin tavoin elämän kannalta niin sopiva, että se ei todennäköisesti ole ainoa, joka on olemassa. Entä jos toinen älyllinen maailmankaikkeus olisikin vielä kehittyneempi ja leikkisi luomalla uusia maailmankaikkeuksia?
”Minua on aina kiehtonut ajatus, että maailma ei ole vain yksi todellisuus, vaan että se koostuu rinnakkaisista ja päällekkäisistä todellisuuksista. Silti on vaikea löytää todisteita jonkin korkeamman voiman olemassaolosta.”
Ristolla oli pitkään työpöydällään Berliinistä kirpputorilta ostettu pääkallo.
”Se muistutti kuolemasta, memento mori eli muista kuolevasi, sekä myös elämisen tärkeydestä. Asioita ei kannata siirtää eikä ryhtymistä pelätä. Jos jotain haluaa tehdä, se kannattaa tehdä heti.”
Vanheneminen ja kuolema eivät pelota Ristoa, vaikka välillä ne hiukan surettavat.
”Olisi mukava elää pidempäänkin. Vai olisiko sittenkään? Ehkä meidän elinkaaremme on juuri sopivan mittainen.”
Risto Isomäen kolme tärkeää
Villit eläimet
Olen aidosti onnellinen ja koen eläväni täysillä, kun ympärilläni on myös paljon muita tyyppejä kuin ihmisiä tai meistä riippuvaisia kotieläimiä. Oleellisinta on, että kyse on olennoista, jotka ovat meidän hallintamme ulkopuolella.
Metsä meren rannalla
Olen kasvanut niin kiinni mereen, että minun on vaikea kuvitella eläväni kaukana sisämaassa. Tarvitsen meren avaruutta ja illuusiota suuresta erämaasta ja olen myös kiintynyt rantaan murtuvien maininkien rauhoittavaan ääneen. Yhtä riippuvainen olen metsästä, joka suojaa hyiseltä myrskytuulelta ja jonka lempeään syliin voi kadota.
Kirjat
En tiedä, pysyisinkö järjissäni ilman kirjoja. Ajattelen kirjoittamalla, mutta myös luen paljon. Pitkät, perusteelliset tietokirjat ovat minun juttuni, sillä haluan aina omaksua asioista kokonaisuuden. Kokonaisuutta voi täydentää lyhyistä artikkeleista poimituilla tiedonmuruilla.
Risto Isomäki
on Helsingissä ja Hangossa asuva 61-vuotias kansalaisaktivisti ja tieteiskirjailija. Hän käsittelee tärkeitä ilmastonsuojeluun liittyviä teemoja myös romaaneissaan.
Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) oli Finlandia-palkintoehdokas ja voitti vuoden 2006 Tähtivaeltaja-palkinnon. Uusin romaani Atlantin kuningatar (Into) ilmestyi vuosi sitten ja kansalaisaktivismia käsittelevä omakohtainen kirja, Maailmanparantajan muistelmat (Into), ilmestyy maaliskuussa.
Risto on naimisissa kustantaja Jaana Airaksisen kanssa.
