Biologiamme antaa erilaiset lähtökohdat painonhallintaan.

Kaikki tuntevat vanhan hokeman siitä, miten liikakiloista päästään eroon. Syö vähemmän ja liiku enemmän – niin yksinkertaista se on. Lihavia syyllistetään. Usein ajatellaan, että heiltä puuttuu kuria ja tahdonvoimaa, ja siksi he vain syövät koko ajan.

Lihavan ihmisen halua olla normaali­painoinen ei varmasti tarvitse kyseenalaistaa, mutta mitä nykytiede mahtaa sanoa mielenheikkoudesta?

Aikeiden, motivaation ja tunteiden aivobiologiaa tutkitaan nykyään vilkkaasti. Niinpä myös lihavuuden biologia, erityisesti aivobiologia, tunnetaan jo kiitettävästi. On voitu osoittaa, että ihmisten välillä on suuria eroja biologisissa mekanismeissa, joilla reagoimme ruokaan. Tämä näkyy alttiudessa lihomiseen.

Geenitutkimus on paljastanut, että se 10 prosenttia väestöä, joka on saanut lihavuuden kannalta epäsuotuisimmat geenit, on aikuisena noin 13 kiloa painavampi kuin se 10 prosenttia väestöstä, jolla on ­lihavuudelta suojaavat geenit. Huonoimmat geenit tuovat yli 20-kertaisen riskin sairaalloiseen lihavuuteen.

Olemme epätasa-arvoisia siinä, miten hyvin siedämme lihottavaa elinympäristöä: herkkujen ylitsevuotavaa tarjontaa, passiivista elämäntyyliä ja stressaavaa elämänmenoa. Lihottavista geeneistä pienempi osa liittyy aineenvaihduntaan ja selvästi suurempi osa aivojen tapaan reagoida ruokaan eli siihen, miten houkuttelevaksi ruoka koetaan, miten kylläisyys tunnistetaan ja miten helposti aivot käskevät syömään.

Laihan on helppo tokaista ”älä ajattele ruokaa noin paljon”, mutta laiha ei oikeasti tiedä, miten nopeasti ja millä voimalla lihavan ihmisen aivot käskyttävät.

Kuilua lihavien ja laihojen välillä venyttää myös se, että osa lihavista todella laihtuu paljon laskennallista nopeutta hitaammin.

Tästä on tehty erittäin hyvin kontrolloituja ­tutkimuksia. Niissä on havaittu, että samankokoisista ja -ikäisistä ihmisistä osa voi laihtua kymmenen prosenttia ja toiset vain viisi prosenttia. Toinen laihtuu siis kaksi kertaa nopeammin.

On myös niin sanottuja lihottamis- eli ylisyöttötutkimuksia. Niissäkin toiset lihovat suhteellisesti tuplavauhtia.

Tiedetään myös, että merkittävä osa laihduttajista ajautuu säästöliekille eli kuluttaa noin 200–300 kilokaloria vähemmän kuin pitäisi olla mahdollista.

Viheliäinen ilmiö on sekin, että kerran selvästi liikapainoa kerryttäneen kylläisyys- ja nälkähormonit leptiini ja greliini lisäävät syömistä vielä vuoden laihtumisen jälkeen. Elimistö ikään kuin tekee virhediagnoosin nälän­hädästä ja käskee laittamaan särvintä suuhun, vaikka todellisuudessa kaloreihin ei ole mitään fysiologista tarvetta. Ei helpota laihtumista tämäkään.

Biologiamme ei siis anna yhdenvertaisia mahdollisuuksia hallita painoa. Laiha ei ole näitä myrskyjä kokenut eikä voi tietää, millaista kamppailu kaloreiden kanssa voi olla. Laiha, älä siis soimaa lihavaa, vaan tue ja osoita ymmärrystä. Olemme niin erilaisia biologialtamme näkyvien kilojen alla.

Kirjoittaja on laillistettu ravitsemusterapeutti, FT, MBA.