Kauneus & Terveys

Rattijuoppo aiheutti aivovamman - Näin elämä muuttui


Rattijuoppo törmäsi opiskelija Anna Norrgårdiin. Vakava aivovamma tunnistettiin vasta vuosien jälkeen. Anna on joutunut taistelemaan korvauksista – ja yöunesta.
Kuvat Suvi Elo

Rattijuoppo muutti Annan elämän kertaheitolla. Anna kertoo elämänsä traagisimman tarinan omin sanoin:

"Rattijuoppo ajoi kylkeeni Turun keskustassa, kun olin juuri vienyt kaverini yöksi töihin vanhempieni autolla. Törmäyksen voimasta autoni hypähti sivusuunnassa katukiveykselle ja pääni retkahti.

En muista tapahtumasta juuri mitään. Tiedän vain sen, mitä lukee poliisin lausun nossa. Koska ulkoisia vammoja ei ollut, minut vietiin yöksi kotiin. Myöhemmin lääkärissä todettiin niskan retkahdus ja määrättiin kipulääkkeitä.

Oli kevät 2006. Oloni oli sekava viikkoja onnettomuuden jälkeen. Välillä minun oli kuuma, välillä kylmä. Olin yhtäkkiä herkkä valolle. Päätä särki niin kuin jokin olisi viiltänyt aivoja. Halusin nukkua koko ajan, ja minun oli vaikea jaksaa keskustella.

Äitini vei minut tutulle lastenpsykiatrille, koska oireet muistuttivat burnoutia.

Olin 20-vuotias ja vasta aloittanut kauppatieteen opinnot Turun Hankenilla. Olin ollut innoissani päästyäni opiskelemaan, ja ensimmäinen vuosi oli ollut aikamoista hulinaa. Lääkärissäkin ajateltiin, että minulla oli ehkä mennyt niin lujaa, että olin uupunut. Aloin syödä pientä annosta mielialalääkettä.

Oireeni kuitenkin jatkuivat. Kävin neurologilla päänsärkyjen takia. Siellä osattiin epäillä, että olin saanut aivotärähdyksen törmäyksessä. Silti arveltiin, että migreeni olisi puhjennut muista syistä.

Itse tiesin heti, että kaikki johtui onnettomuudesta. Siihen päivään asti en ollut sairastanut muuta kuin flunssan silloin tällöin.

Yritin olla ajattelematta oireita ja puskin täysillä vastaan, vaikka opiskelusta ja kesätöistä ei tullut oikein mitään. Olin koko ajan sairauslomalla.

Rattijuoppo tuotti keskivaikean aivovamman

Epilepsiakohtaukset alkoivat runsas vuosi onnettomuuden jälkeen. Silloin veljeni neuropsykologivaimo tajusi, mistä voisi olla kyse.

Hänen suosituksestaan menin Helsinkiin lääkärille, joka oli erikoistunut diffuuseihin aksonivaurioihin. Vastaanotolla tunsin heti, että lääkäri osasi kysyä täsmälleen oikeat kysymykset. Hän lähetti minut neuropsykologisiin tutkimuksiin.

Vuonna 2009 papereihini kirjattiin, että minulla on keskivaikean ellei vaikean aivovamman oirekuva. Siihen liittyy muistin, keskittymisen ja vireystilan säätelyn ongelmia, ärsyke- ja kuormittumisherkkyyttä sekä tiedon käsittelyn hitautta. Testitkin piti tehdä osissa, koska väsähdin aina kesken.

Minua hoidettiin ensimmäistä kertaa viisi vuotta onnettomuuden jälkeen, kun pääsin kuntoutukseen Käpylän kuntoutuskeskukseen. Vasta silloin tajusin todella, mikä minua vaivaa: aivovamma. Se oli raskasta, olihan diagnoosi inhottava.

Toisaalta ajattelen, että elämäni alkoi vasta sen jälkeen. Minulle opetettiin kädestä pitäen asiat, joiden avulla pärjään arjessa.

- Olen sama ihminen kuin ennenkin, mutta voimani loppuvat nopeammin.

Kolmen tunnin yöuni

Minulla on jatkuvaa hermo- ja lihas kipua rintarangasta ylöspäin. Tietyt asennot pahentavat kipuja.

Pidän esimerkiksi tosi harvoin tukkaa ponnarilla, koska pääni tulee kipeäksi jo siitä.

Lepään päivittäin paljon. Pyrin rentouttamaan niskan ja selän. Huonona päivänä olen koko päivän sängyssä, mutta teen sielläkin jumppaliikkeitä.

Vaikeinta on nukkuminen. Uni-valvesäätelyni on sekaisin: aivoni eivät tavallaan herää itsestään eivätkä osaa mennä nukkumaan. Välillä on pitkiä jaksoja, jolloin nukun vain kolmen tunnin yöunia. Kuulostaa hullulta, mutta siihenkin tottuu. Se vain usein sotkee seuraavan päivän suunnitelmat.

Minun on pakko elää säännöllisesti. Jos vaikkapa valvon juhlissa ystävien kanssa ja otan siksi lääkkeet myöhemmin, pakka on heti sekaisin.

Voimat loppuvat entistä nopeammin

Olen sama ihminen kuin ennenkin, mutta voimani loppuvat nopeammin. Voin tehdä kaksi asiaa päivässä. Huonona päivänä se tarkoittaa, että käyn suihkussa ja kaupassa. Hyvänä päivänä voin ratsastaa ja nähdä kavereita.

Kun vointini on parempi, saatan innostua ja tehdä neljä asiaa päivässä. Se toimii ehkä viikon. Sitten unirytmini menee sekaisin ja päänsäryt pahenevat.

Varsinkin kesällä, kun on valoisaa, teen helposti liikaa. Sitten tulee takapakkia.

Oireitani yritettiin selittää masennuksena

Ulkopuolisten voi olla vaikea ymmärtää oireitani. Ihmiset näkevät minut vain silloin, kun olen pirteä ja levännyt. Nytkin olen ottanut aamulla piristävän lääkkeen. Kun olen tehnyt päivän kaksi asiaa, minun on pakko mennä nukkumaan päivä unet.

On ollut ehkä jopa kirous, ettei vammani näy ulospäin. Aina, kun tapaan uuden ihmisen, joudun miettimään, missä vaiheessa kerron siitä.

Elin aluksi kaksoiselämää. Minua hävetti sana vammainen. Jostain syystä ajattelin, että ihmiset pitävät minua vähempiarvoisena, jos en ole terve. Osa tuttavistani ei pitkään aikaan tiennyt asiasta, vaikka kaikkien on täytynyt huomata, että jotakin on vialla, kun en käy töissä.

Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi pikkuhiljaa omassa tahdissani, mutta kokopäivätyöhön en pysty.

Kerroin vammastani laajemmin, kun Yleisradio teki viime vuonna artikkelin korvauksiin liittyvästä oikeusprosessistani. Julkaisin jutun Facebookissa saatetekstin kanssa. En saanut lainkaan kielteistä palautetta.

Vuosien oikeusjuttu oli taistelu. Liikennevakuutuskeskus kiisti vammani ja piti minua työkykyisenä. Oireitani yritettiin selittää jopa masennuksella. Olin opiskelujeni alussa käynyt psykologilla juttelemassa, kun olin eronnut poikaystävästäni.

Onneksi oikeus oli lopulta puolellani, kun se oli nähnyt faktat. Nyt olen vihdoin työkyvyttömyyseläkkeellä, joka turvaa toimeentuloni.

Kun urasuunnitelmat menivät aivovamman myötä uusiksi, Anna innostui ratsastamaan tavoitteellisesti. Hän aikoo hakea paramaajoukkueeseen.

Urasuunnitelmat kariutuivat

Vammauduin kriittisessä iässä, jossa rakennetaan omaa identiteettiä. Minulla oli paljon urasuunnitelmia, jotka kariutuivat.

Olin määritellyt itseni osaamiseni kautta. Kun en enää pystynyt siihen, se oli erittäin kova paikka.

Työstän asiaa vieläkin. Suurin haaste matkallani on ollut rakentaa uusi minä.

Pari vuotta sitten aloin miettiä tosissani, mitä haluan elämältä. Mitkä asiat tuottavat minulle eniten mielihyvää nyt, kun sitä klassista uraputkea ei koskaan tule?

Totesin, että yksi vastaus on hevoset. Ratsastus ja purjehdus ovat aina olleet minulle harrastukset ylitse muiden. Kun kuulin vammaisratsastuksesta, ajattelin, että ehkä minusta voisikin olla ratsastamaan tavoitteellisesti. Unelmani on hakea paramaajoukkueeseen.

Niska ei kestä laukkaa

On ihanaa, että saan edistyä oman jaksamiseni mukaan. Yleensä ratsastus on todella kilpailu henkistä, mutta pararatsastus on ennemminkin hauskaa yhdessä tekemistä.

Kaikilla on omat juttunsa ja rajoitteensa, eikä vertailua muihin ole.

Saan lääkärien määräyksestä ratsastaa vain käyntiä tai ravia. Niskaani ei saa tulla yhtään painetta.

Tänä keväänä yritin vastoin ohjeita laukata. Lopputulos oli, että jaloistani ja oikeasta kädestäni lähti tunto viikoksi. Se oli pelottavaa. Kertoo ehkä luonteestani, että oli pakko kokeilla.

Erikoisvaatteet auttavat kipuun

Joudun syömään paljon lääkkeitä särkyjeni vuoksi. Ne haittaavat ratsastamista, koska ne väsyttävät ja heikentävät keskittymistä entisestään.

Olen tehnyt paljon töitä, jotta löytäisin tapoja hoitaa itseäni muullakin kuin lääkkeillä.

Jo sairaala-aikana tutustuin painevaatteisiin. Nukuin usein niissä, koska paine helpottaa kipuja. Teho perustuu tasaiseen puristukseen, joka rauhoittaa tuntoaistia. Kun minulla on tuskaisia kipukohtauksia, vedän yhä painepaidan päälle.

Myös kehoni kyky säädellä lämpötilaa on vahingoittunut. Kylmänä lihakset alkavat helposti krampata. Siihen auttavat lämpöä heijastavat tekstiilit.

Minulle onkin löytynyt asuja, joilla pystyn ratsastuksen ajan huijaamaan kipuaistimusta, estämään kramppeja ja parantamaan kehon liikkuvuutta. Yleensä käytän alimmaisena painevaatetta ja päällä lämpöpaitaa.

Lisäksi minulla on oltava ratsastaessa niskatuki. Koska kauluri estää pään kääntämisen, käytämme valmentajan kanssa kuulolaitetta. Korvanapin kautta kuulen valmentajan ohjeet ilman, että minun tarvitsee liikuttaa päätäni.

Ilman apuvälineitä en pystyisi ratsastamaan. Toivoisin, että muutkin vammautuneet tietäisivät, miten lääkkeettömillä keinoilla voi kursia näinkin rikkinäistä kehoa vielä kuntoon!

Nyt tilani on vakaa. Hoitosuhteeni Turun yliopistollisessa keskussairaalassa loppui juuri. Tästä eteenpäin käyn kahdesti vuodessa yksityislääkärillä. Välillä saatan tosin saada epilepsia- tai asentohuimauskohtauksia, jotka vaativat sairaalareissua. Fysioterapiassa käyn kerran viikossa.

- Saman kokeneen ystävän seura on parasta mahdollista kuntoutusta, Anna sanoo.

Musta huumori tukee

Kun on ollut huonoja jaksoja, perhe ja kaverit ovat jaksaneet kannustaa. En voi sanoin kuvata, miten tärkeää vanhempieni loputon tuki on ollut.

Sekin on suuri onni, että minulla on ollut ihan parhaat lääkäri ja lakimies. Joskus nauran, että siinä ovat elämäni miehet! Ihan sama mitä tapahtuu, he ovat auttaneet ja hoitaneet.

Olen myös tutustunut muihin, joilla on tämä vamma. Saman kokeneen ystävän seura on parasta mahdollista kuntoutusta. Toinen ­todella ymmärtää, miltä tuntuu, kun turhauttaa tai sattuu.

Läheisiltä ystäviltäni sain ymmärrystä jo silloin, kun kukaan ei vielä tiennyt, mistä vaivoissani on kyse. He osaavat ottaa tosi hyvin sen, jos joudun perumaan menoja. Kun suunnittelimme juhannuksen viettoa, kaverit miettivät jo valmiiksi, mitä he tekevät sillä välin, kun minä nukun päikkärit.

Mustalla huumorilla selviää pitkälle. Kaverit uskaltavat nauraa, kun vitsailen oireistani. Äskettäin lähetin heille WhatsAppissa kuvan siitä, miten löysin kaukosäätimen lavuaarista. Olin etsinyt sitä pitkään.

Onneksi voimme olla puhelimen välityksellä yhdessä silloinkin, kun en jaksa lähteä mihinkään.

Toisaalta tykkään olla myös yksin kotona: lukea, kuunnella musiikkia ja käydä kävelyllä Eetu-koirani kanssa. Tiedän kaikki Netflixin ja HBO:n sarjat.

Uskallan taas ajaa

Kesti tovin ennen kuin uskaltauduin taas auton rattiin. Ajaminen vaati pitkää totuttelua.

Nyt olen onnellinen siitä, että voin autoilla, sillä julkiset kulkuneuvot ovat kamalia niskalleni. Kun ajan itse, osaan jännittää kehoani oikeina hetkinä, esimerkiksi jarruttaessa.

Pelkään yhä auton kyydissä melko usein. Minun on helpompi ajaa itse ja kontrolloida tilannetta kuin olla kyydissä. Ahdistun myös, jos näen onnettomuuspaikan tai hälytysajoneuvoja.

Tiedän aina, että jonkun elämä on juuri muuttunut.

Törmääjä ei tarkoittanut pahaa

Sanoin äidilleni jo aika pian onnettomuuden jälkeen, että älkää antako minun katkeroitua. Olen käynyt kuusi vuotta neuropsykologilla, ja siellä on käsitelty paljon anteeksi antamista.

Aluksi olin tosi kiukkuinen ja jyrkkä. Tuomitsen rattijuoppouden edelleen, mutta ajattelen, ettei minuun törmännyt ihminen silti tarkoittanut aiheuttaa pahaa.

Olen vammautunut, ja se on ollut kauheaa. Mutta kaikessa on aina jotain hyvääkin. Olen sen ansiosta tavannut uusia ihmisiä, jotka ovat olleet taivaan lahja. Olen myös joutunut haastamaan itseni, kun en ole pystynyt määrittelemään itseäni sen kautta, mitä teen. On ollut pakko katsoa peiliin ja miettiä omia arvoja.

Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta olen nyt parempi ihminen: armollisempi ja empaattisempi itseäni ja muita kohtaan. Nautin elämästä enemmän enkä vain suorita.

Nyt rakennan tulevaisuutta niillä voimavaroilla, joita minulla on. Elämässä tapahtuu niin hyvää kuin huonoa. Sitten pitää vain mennä eteenpäin.

Anna Norrgård, 31

Ammatti: kauppatieteiden maisteri ja vammaisratsastaja

Asuinpaikka: Turku

Sairaus: aivovamman jälkitila, niskan retkahdusvamma ja post-traumaattinen epilepsia

Julkaistu: 18.7.2018