Kirjailija Raija Oranen on oppinut arvostamaan jokaista ihmistä lastenlastensa kautta: ”Olen oppinut heiltä, kuinka lyhyt ihmisen elämä on”

”Luin teini-ikäisenä lehdestä, että ihmisen kauneus syntyy hänen ajatuksistaan. Vuosien myötä ja kauneusteollisuuden keskellä olen huomannut, että asiassa on vinha perä. Ihmisen sielu ja ajatukset näkyvät hänen kasvoiltaan. Tämä on paras kauneudenhoito-ohjeeni.

Kärsin erityisesti nuorempana masennuksesta. Useat alkoholin väsyttämät vuodet näkyivät kasvoillani. Lopetin juomisen, ja minulle tehtiin kasvojenkohotus vuonna 1996. Sen jälkeen olen hoitanut terveyttäni talvisin Espanjassa, jossa valo on auttanut masennukseen ja uniongelmiin. Kuljeskelen ulkona raittiissa ilmassa mieheni Jyrki Orasen ja koirani Toivo Ikuisen kanssa, käyn meressä uimassa, syön terveellisesti sekä nukun ja lepään riittävästi.

Vanhoista arvoista hyvyys ja totuus käyvät yhä tärkeämmiksi. Kun kirjoitan tarinan, yritän päästä niin lähelle totuutta kuin mahdollista. Tapahtumien kulkuun tai ihmisten ajatuksiin ei voi ympätä mitä tahansa. Kun kirjoitan nimeltä mainiten olemassa olleesta ihmisestä, etsin ensin faktatiedot. Aukkoihin tulee tilaa fiktiolle. Lopputuloksen pitää olla sellainen, että juuri näin kaikki olisi voinut tapahtua.”

”Fiktiivinen viihde on nykyään kuvottavan väkivaltaista ja yllyttää pahaan. Yhä useammin saa lukea, miten keskenkasvuiset nuoret ovat vahingoittaneet, jopa tappaneet omia kavereitaan. Minulle nämä uutiset eivät tule yllätyksenä. Olen jo monet pitkät vuodet pelännyt niiden tuloa, koska paha on jatkuvasti läsnä.

Ihmisellä on olemuksessaan mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Taiteen, myös viihteen, suuri tarkoitus on vahvistaa ihmisen kykyä hyvään ja näyttää sen mahdollisuus. Empatia, kyky asettua toisen ihmisen asemaan, ei ole myötäsyntyinen ominaisuus, mutta vain sen avulla ihmiset voivat elää keskenään toisiaan vahingoittamatta.

Keskityn laadukkaisiin BBC:n sarjoihin, kuuntelen Mozartia pysyäkseni hyväntuulisena ja katson vanhoja hyviä elokuvia. Suosin nykyään romaaneja, jotka käsittelevät viisaasti ikääntymistä.”

”Radikaalilla 1970-luvulla kuului asiaan ryhtyä ateistiksi. Se oli sosialistisen ajattelun perusedellytys. Ei saanut olla muita jumalia kuin kommunistipuolue. Muistan elävästi hetken sen jälkeen, kun olin lukenut Alexander Spirkinin teoksen Teoria, joka uudistaa maailmaa. Tekstin lopussa sanottiin, että ratkaisevaa on, kumpi on ensisijainen, henki vai materia. Mietin hetken ja tulin siihen tulokseen, että aine on määräävä tekijä. Marssin seurakunnan virastoon ja erosin kirkosta.

Maailman alkusyyksi ja selitykseksi riitti oletus alkuräjähdyksestä. Maailman kehitys selittyi Darwinin Lajien synnyllä, evoluutiolla. Kuolema olisi yksinkertainen loppu, eikä sen jälkeen olisi mitään.

Nyt kun kuoleman läsnäolo on todellinen, olen ymmärtänyt, ettei ihminen jaksa ilman uskoa. On lohduttava ajatus, että elämä ei pääty kuolemaan. Jotain on oletetun alkuräjähdyksenkin takana. Epäillään, ettei materiaa ehkä olekaan olemassa. Uskonnot ovat silti eri asia kuin usko johonkin suureen voimaan. Uskontojen nimissä on harjoitettu käsittämätöntä, järjestäytynyttä julmuutta, ja se jatkuu yhä.

Pahan voima ihmisessä on suuri. Ei tarvita kuin kaksi sukupolvea, jotka eivät itse ole kokeneet suurta tuhoa, kun ollaan jo valmiina sytyttämään uusi palo. Tarvitaan paljon hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen ohjaavaa taidetta, ennen kuin voidaan saada aikaan jotain parannusta.”

”Kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi, luulin suuren iloni huumassa, että minusta tulisi samassa hötäkässä jotenkin parempi ihminen. No, ei tullut. Nyt minulla on viisi lastenlasta: Voldemar, Nelli, Aamu, Nuppu ja Nanna. Olen oppinut heiltä, kuinka lyhyt ihmisen elämä on. On ollut kiehtovaa seurata, miten ihmistaimen sielu on aivan auki. Hän oppii koko ajan, ja personallisuus muodostuu.

Lastenlasten kautta olen oppinut arvostamaan jokaista ihmistä. Heidän kasvunsa seuraaminen on herättänyt hirvittävän säälin niitä maailman lapsia kohtaan, joilla asiat eivät ole hyvin. Lastenlapsissa on tulevaisuus. Se on selvä. Mutta millaisen tulevaisuuden me annamme heille, kun maapallon elinolot ovat tuhoutumassa ja typeryys on vallalla?

Kun kirjoitin Suomen viidestä viisaasta presidentistä (Ryti, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto) kertovat romaanini, luulin kertovani menneistä ajoista, jotka eivät palaa. Äkkiä ollaan samankaltaisessa tilanteessa, eikä ivaileva jälkiviisaus suomettumisen kiroista todellakaan auta. Olen romaaneissani kuvannut, miten Suomi oppi läksynsä eli välttämättömyyden elää sovussa itänaapurin kanssa. Ukrainan sota on nostanut taas Suomen aseman tarkasteluun. Kun puhun presidenttiromaaneistani, ilmoitan luentoni otsikoksi: Viisi valssia venäläiseen tahtiin ja Kekkosen ripaskat päälle.”