Raakel Lignell kantaa itsensä ylpeästi aikuisena naisena: ”Itsesäälini loppui, kun aloin miettiä, mitä oikeasti haluan elämältäni”

Kolme sukupolvea häärii viisikymppisen Raakel Lignellin ympärillä. Hänen äitinsä on eläkeläinen, viisi lasta nuoria aikuisia ja kolme lastenlasta touhukkaita taaperoita.

Raakel haluaa olla yhtä paljon lastensa apuna kuin hänen omat vanhempansa olivat hänelle. Sukupolvien välisessä ketjussa mukana oleminen tuo iloa ja perspektiiviä elämään.

– Luulin eläneeni ruuhkavuosia silloin, kun viisi lastani oli pieniä. Todelliset ruuhkavuodet ovat nyt, Raakel sanoo ja naurahtaa.

Hän nauttii vilkkaasta vaiheesta joka solullaan. Raakel tietää, että elämä voi tuoda eteen synkempiäkin sävyjä.

– Olen projekti-ihminen. Sytyn työrupeamista, joissa on selkeä alku ja loppu. Olen parhaimmillani, kun saan jatkuvasti innostua uudesta. Iloitsen siitä, että olen saanut kokeilla monenlaisia eri ammatteja muusikosta kirjailijaan ja juontajasta tuottajaan. En voisi kuvitella, että olisin yhdessä ja samassa eläkevirassa.

Nuorempana luulin, että voimani ovat ehtymättömät. Halusin näyttää viiden lapsen äitinä, että pystyn työelämässä mihin tahansa. Luuloni karisivat, kun 34-vuotiaana uuvuin. Jäin toiminnanjohtajan työstäni ensin sairauslomalle ja pian irtisanouduin.

Loppuun palaminen opetti minulle sen, että minun ei tarvitse pyrkiä tekemään kaikkea 110-prosenttisesti. Useimmiten 80 prosentin suoritus riittää.

Ennen määrittelin identiteettini ja ihmisarvoni työni kautta. Nykyään työ ei ole minulle enää yhtä tärkeää, vaikka olenkin kunnianhimoinen. Pystyn suhtautumaan rennosti siihen, että luovan työn tekijän uralla on erilaisia kausia. En hätäänny, jos puhelimeni ei soi.

Kahden freelancerin perheessä meillä on ollut näyttelijäpuolisoni Nicke Lignellin kanssa välillä tiukkaa taloudellisesti. Aina olemme kuitenkin selvinneet.

– Olen ollut Nicken kanssa vuodesta 1992, ja naimisissa vuodesta 1995 lähtien. Vietämme paljon aikaa yhdessä. Etenkin korona-aikana olemme olleet lähes tauotta toistemme seurassa. Meille tällainen elämäntapa sopii. Nicke on sekä rakastettuni että paras ystäväni.

Kotonamme on sopuisaa. Intohimoon ei tarvitse riitelyä. Eri mieltä toki olemme välillä, mutta en ymmärrä, miten toiselle pahasti sanominen puhdistaisi ilmaan. Suurperheessämme on ollut niin paljon tekemistä, että meillä ei ole ollut aikaa arjen pikku kärhämiin.

Hyvän parisuhteemme salaisuus piilee uskoakseni siinä, että osaamme antaa toisillemme ja muutokselle tilaa. Pitkässä liitossa tulee väistämättä eteen erilaisia kausia. Välillä ollaan henkisesti lähempänä, välillä kauempana toisistamme. On utopiaa, että molemmat voisivat koko ajan muuttua samassa tahdissa ja samaan suuntaan.

Ympärilläni moni tuttavapariskunta on eronnut monen kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Välillä mieleeni on hiipinyt pelko siitä, että onko ero väistämätön kohtalo myös meille. Olen puhunut pelostani Nickelle.

Haluan uskoa ja luottaa siihen, että parisuhteemme kestää myös tulevat vuodet. Meillä on hyvä olla yhdessä, vaikka olemmekin ihmisinä varsin erilaisia. Täydennämme sopivasti toisiamme ja, mikä tärkeintä, jaamme samat arvot.

– Olen ollut viidelle lapselleni topakka mutsi. Rajat oli pidettävä selkeinä, jotta suurperheen arki sujui.

Äitiys on elämäni tärkein ja haurain osa-alue. Siihen liittyvät niin suurimmat onnenhetket kuin kovimmat kipukohdatkin. Minulle oli äitinä haastavaa yhdeksän vuotta sitten, kun neljä lastani muutti kotoa pois melko samoihin aikoihin. Jäimme Nicken ja kuopuksemme kanssa kolmistaan.

Kodin tyhjeneminen oli valtava muutos. Jouduin miettimään, kuka olen, kun en ole enää vastuussa isosta laumasta. Tarvitseeko kukaan minua? Vaikka kaikki lapset ovat lentäneet jo pois pesästä, en edelleenkään osaa tehdä ruokaa vain kahdelle.

Lapseni ovat kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä. He ovat minulle kuin peilejä, joissa näen omat vahvuuteni ja heikkouteni. Opin heiltä jatkuvasti uutta maailmasta, itsestäni ja ennakkoluuloistani. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, etten voi elää lasteni puolesta. Heidän on saatava itse tehdä omat virheensä.

– Kasvoin uskonnollisessa kodissa. Teininä häpesin helluntailaistaustaani ja yritin pyristellä siitä irti. Halusin todistaa opiskeluvuosien rellestämisellä itselleni ja muille, että uskonnollisuus ei enää kahlitse minua.

Nuorena myös kartoin avoimen uskonnollisia ihmisiä. Pidin heitä pässeinä, jotka eivät ajattele omilla aivoillaan. Moinen jyrkkyys on laantunut. Kunnioitan eri vakaumuksia, kunhan ne eivät vahingoita toisia.

Minulla on oma vakaumukseni. Uskallan jo sanoa ääneen, että rukoilen ja uskon Jumalaan, vaikka näiden asioiden sanoittaminen on minulle edelleen hieman hankalaa. Uskon siihen, että on olemassa jokin korkeampi voima.

Edelleen karvani nousevat pystyyn, jos joku julistaa tai käännyttää. Kavahdan kuppikuntia ja oikeassa olemista. Minulle vakaumus on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Olen hyvin nöyrä tyttö suurten kysymysten edessä.

Nykyään usko on minulle voimavara eikä enää taakka. Usko tarkoittaa luottamusta siihen, että elämässä käy hyvin. Olen siunattu, koska ympärilläni on perhe ja ystäviä.

Rukous on minulle hiljentymistä. Uskon, että joku kuulee ajatukseni ja huoleni.

Olen myös kokenut esirukouksen voiman monessa elämän taitekohdassa. Esimerkiksi silloin, kun Nicke joutui vakavaan auto-onnettomuuteen, saimme monilta ihmisiltä viestejä, joissa he kertoivat rukoilevansa Nicken puolesta. Se tuntui hyvältä. Meitä kannateltiin.

– Onni piilee pienissä arjen asioissa ja hetkissä. Onnellinen olo voi vallata minut lapsenlapsen vaippaa vaihtaessa, täyttäessäni jääkaappia ruokaostosten jälkeen tai vaihtaessani kuulumisia päivän tapahtumista puolisoni kanssa.

Onni on sitä, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen. En tarvitse samppanjaa tai ruusupuskia – olen oppinut nauttimaan siitä, että on ihan tavallista.

Aina ei ole ollut näin. Tavallisen arjen arvo on kirkastunut minulle vaikeiden kokemusten kautta. Nuoruuden suurieleinen mutta väkivaltainen parisuhdehelvettini opetti minut ymmärtämään, että asiat ovat hyvin juuri silloin, kun ei tapahdu mitään erityistä.

Koin hurjan vaiheen myös vuonna 2006. Rattijuoppo törmäsi Nicken autoon, ja puolisoni joutui teho-osastolle. Heti perään isäni sairastui vakavasti. Tunsin jatkuvaa menettämisen pelkoa. Hartain toiveeni tuolloin oli tavallinen arki.

Olen selvinnyt elämän kolhuista suremalla suruni ja tuntemalla tunteeni. Olen uskaltanut olla avuton ja vajavainen. Olen kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä minulla on. Toivottavasti en koskaan katkeroidu.

– Muutimme 24 vuotta sitten Helsingin Etu-Töölöstä Sipooseen. Se oli erinomainen päätös. Nautin joka päivä siitä, että pääsen kotioveltani luontoon. Haahuilen pihalla kahden koirani kanssa, kuljen sienimetsässä ja kuuntelen tuulen huminaa. Koen olevani osa luontoa.

Nykyään tunnen myös entistä selvemmin vuodenaikojen vaihtelut. Nautin koko vuoden kiertokulusta, mutta ennen kaikkea olen kesäihminen. Herään eloon, kun aurinko alkaa kuumottaa.

Aurinko ei tosin tuo mukanaan pelkästään positiivisia vaikutuksia. Keväisin, kun valo kasvaa, minulle tulee vaikea vaihe. Maaliskuun viiltävä valo aiheuttaa minulle migreenikohtauksia ja saa minut tuntemaan, etten ole talven jäljiltä valmis paljastamaan itseäni maailmalle.

Ehkä kyse on kevätalakulosta. Toukokuussa voimani palaavat.

Meri on suosikkielementtini luonnossa. Sen voimassa ja äärettömyydessä on jotain mystistä. Meri tyynnyttää mieleni. Sielunmaisemani on kesämökkimme ranta Bromarvissa.

Olen sanonut lapsilleni, että sirotelkaa sinne tuhkani, kun kuolen.

Suomi on täynnä upeita luontokohteita ja minulle vielä tuntemattomia kolkkia. Haaveilen ruskaretkestä Lapissa ja siitä, että tekonivelellä vahvistettu lonkkani kestäisi vaelluksen. Vierelläni olisi puolisoni Nicke ja yllämme Lapin avara taivas.

– Nuorena olin yksinäinen tyttö, joka matkusti viulu selässään pitkin Eurooppaa soittotunneilla ja esiintymässä. Minulla oli kavereita, mutta ei bestistä, jonka kanssa olisin jakanut salaisuuteni. Viulu oli paras ystäväni.

Vasta lukiossa sain ensimmäisen läheisen ystävän, johon pystyin luottamaan. En oikeastaan kärsinyt yksinäisyydestäni, vaan koin sen pikemminkin voimavarana. Nautin omasta tilastani ja siitä, etten kiinnittynyt tai takertunut kehenkään.

Nykyään minulla on muutama läheinen ystävä, joista pitkäaikaisimman kanssa yhteinen taipaleemme on kestänyt jo 35 vuotta. En kaipaa suurta piiriä ympärilleni, sillä olen tarkka siitä, kenet päästän lähelleni. Vasta viisikymppisenä olen tajunnut, että olen introvertti.

Ihmissuhteet ovat minulle pyhä asia. Vaalin niitä niin hyvin kuin osaan. Olen aina ihaillut italiaista meininkiä, jossa suuri perhe kokoontuu pitkän pöydän ääreen pulisemaan ja syömään yhdessä. Nykyään kotonani on usein juuri sellainen tunnelma. Monesti syömässä ovat myös lapsieni tyttö- ja poikaystävät.

– Yhdeksän vuotta sitten tein elämäntaparemontin. Laihdutin puolessatoista vuodessa noin 50 kiloa vähähiilihydraattisen ruokavalion ja liikunnan avulla. Tuntui mahtavalta ja mullistavalta löytää kehoni keski-ikäisenä. Siihen asti olin keskittynyt täysillä äitiyteen ja musiikkiin. Tunsin ensimmäistä kertaa liikunnan riemua.

Vauhdikkaalla elämäntapamuutoksella oli myös varjopuolensa. Kuntokuuristani syntyneen Raxun remppa: rapakunnosta hyvään oloon -kirjan saaman julkisuuden myötä jouduin melkoiseen pyöritykseen. Yhtäkkiä olin saattanut itseni tilanteeseen, jossa ulkopuolisten katseet määrittivät minua. Se oli minulle vierasta ja ahdistavaa.

Koin paineita pysyä saavuttamissani mitoissa. Kuntoiluinnostukseni meni liiallisuuksiin. Purin huolia ja ahdistusta treenaamalla tuntitolkulla joka päivä.

Lopulta kehoni asetti minulle rajat. Minulle tuli monenlaisia terveyskremppoja, kuten kilpirauhasongelmia ja tulehduskierteitä. En enää voinutkaan piiskata ja käskyttää kroppaani.

Se oli minulle kova paikka. Minusta tuntui siltä, että kehoni oli pettänyt minut. Koin valtavaa häpeää siitä, että kiloja alkoi tulla takaisin.

Ajattelin, että ihmiset kuvittelevat, että istun sohvalla syömässä sipsejä aamusta iltaan. Syyllistin itseäni näistä ajatuksista. Vihasin ajatuskehää, johon olin sortunut – että arvoni olisi jotenkin kiinni kiloistani.

– Löysin kehorauhan pikkuhiljaa. Sain itsesäälin loppumaan, kun aloin miettiä, mitä oikeasti haluan elämältäni.

Päätin, että päämääräni on voida hyvin. Haluan jaksaa touhuta lastenlasteni kanssa vielä pitkään, olla iloksi puolisolleni ja säilyä uteliaana elämää kohtaan. Haluan tulla yhä enemmän aidoksi itsekseni. Mottoni on rakastaa ja palvella, myös itseäni.

En rakasta peilikuvaani joka päivä, mutta kannan itseni aikuisen naisen ylpeydellä ja hyväksynnällä.

Nykyään osaan kuulostella ja kunnioittaa kehoani ja mieltäni sen sijaan, että käskyttäisin ja vaatisin. Armollisuuden opettelu vei vuosia, eikä valmista tule koskaan.

Nicke on ollut tärkein tukijani kohti oman kehon hyväksyntää. Hän on seissyt rinnallani hyvinä ja huonoina hetkinä. Olen aina kokenut hyväksyntää hänen taholtaan.”