Kauneus & Terveys

Pirkko Lahti: Kuka tahansa meistä voi masentua ja uupua


Pirkko Lahti on saanut oman osuutensa elämän kolhuista ja nähnyt, kuinka pienestä mieli voi järkkyä.
Kuvat Sanna Lehto

Koko kansan terapeutti Pirkko Lahti on tottunut säntäämään paikalle, kun Suomea koettelee kriisi. Hän on nähnyt, kuinka pienestä mielenterveys voi olla kiinni.

Psykoterapeutti Pirkko Lahden, 77, työhuone Helsingin Töölössä on kaikkea muuta kuin valkoinen. Puulattia ja nojatuolit ovat punaiset. Seinät ja hyllyt notkuvat kirjoja, kuvia ja koriste-esineitä. Nurkkaan on pedattu sänky. Ikkunasta pilkottavat Hesperian puiston paljaat puut.

Tässä viidennen kerroksen pikkuyksiössä terapeutti on kuunnellut ihmisten murheita yli 20 vuoden ajan. Joskus asiakas ei ole ilmestynyt paikalle. Silloin Pirkko on saattanut mennä tapaamaan häntä baariin. Sekin on vastoin psykoterapian käytäntöjä.

– Miten muuten olisin tavoittanut heidät? Säännöt kieltävät kahvinkin tarjoamisen. En ole piitannut niistä.

Koko kansan terapeuttina tunnettu Pirkko teki pitkän uran Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana. Hän joutui mukaan moniin Suomea ravisuttaneisiin kriiseihin.

Estonian uppoaminen, Risto Vahasen ja Seppo Fräntin vapautus Filippiineillä sekä Jyväskylän junaturma vaativat selvittelytaitoja ja avun johtamista. Pirkko toimi myös mielenterveyden maailmanliiton presidenttinä ja Euroopan neuvoston kidutuksen vastaisessa komiteassa.

Vaikka hän liikkui leipätyössä ylätasolla, terapeutti on pitänyt vastaanottoa myös uran kiireisimpinä aikoina.

– On tärkeää säilyttää aito tuntuma ihmisten elämään. Jos vain istuu kokouksessa puhumassa kapulakieltä, ei tiedä, mitä ihmisten elämässä oikeasti tapahtuu.

Asiakaskunta on ollut kirjava. Pirkko on terapoinut kaikenlaisia ihmisiä, päättäjiäkin. Enempää ei voi kertoa.

– Urani on ollut skitsofreninen. On julkkisrooli ja se vaitiolovelvollinen puoli, joka päätyy hautaan kanssani.

Vankilassa, poliisissa ja mielisairaalassa tehty työ on tuonut lähelle ihmismielen hauraan puolen.

– Kuka tahansa meistä voi masentua ja uupua. Mikä vain menetys voi viedä pisteeseen, että roikut vaan.

Siitä Pirkolla on omaa kokemusta.

Pirkko (vas.) oli nuorena mestari yleisurheilussa. Hän hiihtää yhä.

Koko kylä kasvattaa

Isä kaatui sodassa, kun Pirkko oli kahden viikon ikäinen. Perheen kolme lasta jäivät sotaorvoiksi. Äiti jäi pyörittämään arkea pieneen mökkiin, joka sijaitsi Kiskon kylässä Salon vieressä. Äiti kutoi työkseen villavaatteita.

Onneksi koko kylä kasvatti lapsia. Naapurin pariskunnasta tuli erityisen tärkeä. Pirkko seurasi suutarisedän työskentelyä ja sai lajitella puunauloja.

Tytöstä tuli mestari yleisurheilussa. Hän voitti 11–vuotiaana Suomen mestaruuden korkeushypyssä ja hopeaa kiekonheitossa.

Lapsuus oli onnellinen, kunnes Pirkko täytti kymmenen. Äiti löysi rinnalleen uuden miehen, joka oli väkivaltainen. Tytärtä pelotti ja ahdisti olla kotona.

Äidin hääpäivänä Pirkko pakkasi protestiksi laukkunsa ja lähti. Karkumatka jäi lyhyeksi, mutta elämä ei palannut ennalleen.

Myöhemmin mies osoittautui psyykkisesti sairaaksi. Kun Pirkko täytti 18, hän passitti isäpuolensa hoitoon ja muutti Helsinkiin.

Pirkko sisarentyttöjensä kanssa kotipihalla Kiskossa.

Maalla avioliitto ja perhe olivat elämisen vakiomalli. Pirkkokin kasvoi ajatukseen ydinperheestä, jonka hän saisi sitten joskus. Ensin oli seikkailtava.

Opiskelijaelämä Helsingissä tuntui ankeiden teinivuosien jälkeen vapauttavalta. Pirkko asui kimppakämpässä ja liftasi lomilla ympäri Eurooppaa. Hän rahoitti opintonsa työskentelemällä näkövammaisten kirjastossa.

Työpaikalla avokelanauhoja säilytettiin laatikoissa, joiden pöly laukaisi vaikean astman. Pirkolle tuli 22-vuotiaana hankala hengenahdistus. Hän joutui syömään 16 pilleriä päivässä, osa oli kortisonia. Sen vaikutusta ei vielä täysin tunnettu. Lääkäri vannotti, ettei Pirkko saisi missään tapauksessa tulla raskaaksi. Epämuodostumien riski olisi lääkityksen vuoksi liian suuri.

– Olin nuori ja sairas, enkä haaveillut lapsista juuri silloin. Tieto rikkoi kuitenkin suhteeni. Se oli kova isku.

Elämän rajallisuus läsnä

Hänestä piti tulla opettaja, mutta lopulta mielenterveydestä tuli työ. Tekemistä on riittänyt.

Vielä 1960-luvulla, kun Pirkko opiskeli, mielenterveyspotilaat asuivat laitoksissa. Lääkintöhallituksessa Pirkko pääsi laatimaan uutta lakia, joka mullistaisi mielenterveyspotilaiden elämän. Vuonna 1978 se tapahtui. Siirryttiin avohoidon aikaan.

– Linja oli oikea, mutta rahat eivät riittäneet järjestelmän ylläpitoon. Systeemi takkuaa yhä. Potilaalla pitäisi olla yksi ja sama ihminen, joka hoitaa hänen asioitaan. Ei aina voi aloittaa alusta, kun vastassa on uusi naama.

Kun laki tuli voimaan, Pirkko kipuili ikäkriisiään. Hän oli ajatellut jo lapsena, ettei elä nelikymppiseksi. Tämän takia hän järjesti isot juhlat 38-vuotiaana.

– Edelleen hämmästyttää, että olen yhä elossa.

Miksi Pirkko uskoi kuolevansa? Sitä hän ei osaa sanoa. Ei isäkään ehtinyt elää nelikymppiseksi. Äiti oli alle nelikymppinen mennessään uudelleen naimisiin. Ehkä elämän rajallisuus on ollut aina läsnä.

Lohjan-mökki on rakas kesänviettopaikka.

Vankienkuljetusautossa, pikku-Saabissa, istui Pirkon ja kuljettajan lisäksi kolme kollegaa oikeusministeriöstä. Elettiin 1980-luvun alkua. Pirkko ei ollut vielä ehtinyt täyttää neljääkymmentä.

Auto suistui tieltä, pyörähti ympäri ja syttyi palamaan.

Ovet olivat lukossa sisäpuolelta. Auton takapenkillä istunut Pirkko sai kammettua itsensä ja kaksi kollegaansa ulos ikkunasta. He juoksivat turvaan metsään. Kuljettaja ja kolmas kollega jäivät palavaan autoon.

Hetken päästä autoon jäänyt kollega juoksi ohi. Hän ja kuljettaja olivat saaneet leikattua turvavyönsä auki.

Vaikka kukaan ei lopulta kuollut, onnettomuus ei jättänyt Pirkkoa rauhaan. Kuinka hän saattoi jättää toiset palavaan autoon ja pelastautua itse?

Syyllisyyden tunteet vyöryivät päälle sellaisella voimalla, että hän sairastui masennukseen.

– Makasin sängyssä koiranpennun kanssa kolme kuukautta. Sain omakohtaisesti kokea, miltä masennus tuntuu. Olin täysin voimaton.

Pirkko parani lopulta. Hän kulutti synkät ajatukset pois puhumalla ammattilaisille ja läheisilleen. Kokemus vahvisti ymmärrystä psyyken hauraudesta.

– Mielenterveys on pienestä kiinni. Elämä voi yhtäkkiä viedä sellaiseen tilanteeseen, ettei yllä mihinkään.

Sisu on taitoa selviytyä

Masennusta, uupumusta ja ahdistusta on ollut Suomessa aina, mutta niistä ei ole välttämättä osattu puhua. Pirkon lapsuudessa harva oli kuullutkaan masennuksesta.

– Asioita tapahtui, ja jotenkin niistä vain selvittiin.

Nyt ongelmat ovat esillä näkyvämmin kuin koskaan. Kun julkkis tai tuttava avautuu masennuksestaan sosiaalisessa mediassa, häntä tsempataan.

Psykiatrinen sanasto on karannut arkikieleen.

– Ajan henki on sellainen, että se poimii esiin ongelmia. Jos julkkis kertoo olleensa masentunut kaksi viikkoa, se ei ole masennusta. Jossain vaiheessa pohdimme, pitäisikö puuttua psykologisten termien löyhään viljelyyn. Sitten tulimme siihen tulokseen, että tärkeintä on, että omista tuntemuksista ylipäätään puhutaan.

– Suomalaiset ovat hyviä selviytymään. Meidän pitäisi arvostaa sitä enemmän. Sisu on taitoa selviytyä.

Millaisista asioista nykyihmisten sitten täytyy selvitä?

– Työelämä sekä ulkonäköön ja muuhun liittyvät paineet riistävät vanhemmat niin, ettei heillä ole aikaa lapsille. Jostakin pitäisi karsia.

Pirkko Lahti kuvailee uraansa skitsofreniseksi. – On julkkisrooli, ja se puoli, joka päätyy hautaan kanssani.

Elämän rakkaus tuli vastaan sattumalta autokaupassa. Kolmekymppinen Pirkko tarjosi autoaan liikemies Kauko Piiparille myytäväksi. Mies hätkähti, kun auton takaluukusta löytyi ilmakivääri, koraali-virsikirja ja valtion komiteamietintö.

Kauko kysyi Pirkkoa elokuviin. He alkoivat tapailla.

– Hän oli sydämellinen, sosiaalinen ja urheilullinen. Miehellä oli edellisestä liitostaan 11- ja 13 -vuotiaat lapset, jotka asuivat pääosin äidillään. Kaukon lapsista tuli myös Pirkon lapsia.

– Elämä opetti lasten kanssa oloa, äidiksi en ryhtynyt.

Pirkko ja Kauko ovat olleet yhdessä yli 40 vuotta, mutta aviossa he eivät ole vieläkään. Kun he tapasivat, nainen ei voinut pitää avioliitossa omaa sukunimeään.

– Pirkko Piipari ei tullut kysymykseen, hän nauraa.

Yhteisiä lapsia ei tullut. Pirkon astma pysyi jotenkuten kurissa vuosikymmeniä.

Kaakkois-Aasian tsunami vuonna 2004 oli sairauden suhteen käänteentekevä. Pirkko lähti luonnonkatastrofin runtelemaan Sri Lankaan koordinoimaan Suomen apua. Tuli paha astmakohtaus, ja pian Pirkko makasi tsunamipotilaiden keskellä sairaalassa. Auttamassa olleet amerikkalaiset lääkärit pitivät lääkitystä vanhanaikaisena.

– Menin auttamaan muita, mutta sain avun itse.

Rimpuilua ristiriidoissa

Pirkko on tehnyt paljon suomalaisten mielenterveyden hyväksi, mutta työtä on vielä runsaasti. Hän pelkää etenkin pitkäaikaispotilaiden puolesta.

– Miten jaksettaisiin kehittää vaikeasti psykoottisten ihmisten hoitoa, vaikka tuloksia ei synny nopeasti? Kroonisiin sairauksiin määrätään lääkkeitä, joilla ihmiset pitävät oireensa kurissa. Mutta jos ei ole toimeentuloa tai paikkaa missä asua, ei voi elää.

Pienetkin lapset kärsivät mielenterveysongelmista. Pitää hoitaa koko perhettä: kaikki vaikuttaa kaikkeen.

– Tärkeintä, mitä lapsille voi opettaa, on kyky selvitä ristiriidoista. Kriisejä tulee. Jos on oppinut toimivia selviytymismalleja, on helpompi päästä jaloilleen.

Pirkko rimpuilee ristiriitojen kanssa itsekin.

– Minun on yhä vaikea sanoa ei. Joskus en jaksaisi kuunnella. Mutta sitten mietin, että 10 minuuttia ajastani voi olla todella merkittävä toiselle.

Kärsivällisyyttä koetellaan myös kotona. 85-vuotiaalla Kaukolla on muistisairaus, ja Pirkko on omaishoitaja. Puolison hiipuminen surettaa ja ahdistaa.

– Olen vielä joku päivä ihan samoissa ongelmissa. Onneksi olen jo oppinut käyttämään Kaukon rollaattoria. Ja olen osannut pistekirjoitusta opiskeluista lähtien!

Tavalliset arjen tilanteet turhauttavat. Asiat on usein selitettävä Kaukolle moneen kertaan. Puolison kömpelömmäksi muuttunut käytös nostaa pintaan jopa häpeän tunteita, vaikka Pirkko tietää sen olevan turhaa.

– Ihminen ei ole koskaan vastuussa toisen käytöksestä. Vanhempienkaan ei pitäisi nolostua lastensa mokista.

Pirkon vastuuntunto tulee äidiltä. Tämä opetti, että pitää olla puhdas, tehdä lujasti töitä ja mennä aikaisin nukkumaan.

– Olen yhä neuroottisen siisti. Petaan sängyn, vaikka olen myöhässä. Vanhempien mallit istuvat meissä lujasti.

Toimettomuus ei sovi Pirkon sielulle. Nyt hän miettii seuraavaa projektia. Sen puute tekee levottomaksi.

Viimeksi hän teki rapujuhlien laulukirjan omakustanteena. Sitä kuitenkin edelsi huomattavasti isompi urakka, Satavuotiaiden kädenjälkiä -teos, jossa avataan vuonna 2017 sata vuotta täyttäneiden elämänvaiheita.

– Vanhukset nähdään helposti vain menoeränä. Ei muisteta, että he maksavat eläkkeistään veroa.

Pirkko on hyvässä kunnossa. Hän tekee yhä pitkiä vaelluksia ulkomailla, harrastaa hyötyliikuntaa ja hiihtää. Mutta ihmiset ympärillä hiipuvat. Pirkko kuskaa usein ystäviään sairaalaan. Millä hän itse jaksaa ja miten hoitaa päätään?

– Olen hedonisti. Tuhlaan hyviin ravintoloihin. Istun hiihtoretken jälkeen calvados-lasi kädessä takkatulen ääressä enkä kiirehdi mihinkään.

Nelli-koira on Pirkolla ja Kaukolla hoidossa. Se herättää Pirkon aamulla ”liian aikaisin”.

Pirkko Lahti

Ikä: 77

Ammatti: Psykologi, psykoterapeutti, filosofian lisensiaatti ja Suomen Mielenterveysseuran entinen toiminnanjohtaja. Eläkkeellä.

Asuinpaikka: Helsinki

Perhe: Puoliso Kauko Piipari sekä Kaukon kaksi lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Teatteri, kirjat ja vaeltaminen.

Motto: Kaikkea pitää yrittää. Onnistuu tai ei.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 2/2019.

Julkaistu: 30.1.2019