Vasta toinen uupumus sai Pia-Leenan pohtimaan syitä uupumusten taustalla: ”Ensimmäinen uupumus ei tuonut armollisuutta vaan palasin vanhoihin tapoihin”

Torstai-iltana maaliskuussa 2020 uutisissa kerrottiin, että Suomi menee kiinni koronapandemian vuoksi ja töitä tehdään jatkossa etänä. Johtotehtävissä järjestökentällä työskennellyt Pia-Leena Salo oli työmatkalla Muoniossa. Hänen oli hypättävä autoonsa ja lähdettävä ajamaan yötä vasten takaisin kotiinsa Rovaniemelle. Matkalla hän suunnitteli, miten asiakkaat ja työntekijät ohjeistetaan toimimaan poikkeustilanteessa.

Stressi kuristi kurkkua, oli kuristanut jo pitkään. Kaksi edellistä vuotta olivat olleet raskaita. Pia-Leena ei saanut nukutuksi. Migreeni oli pahentunut niin, että hän oli joutunut sairaalaan. Lyhyt sairausloma ei ollut tuonut apua.

Koronarajoitusten vuoksi työnteosta tuli nyt entistä stressaavampaa. Pia-Leena voi aina vain huonommin. Pääsiäisen jälkeen hän säikähti tajutessaan, että puhui etäpalaverissa liian kärkkäästi yhdelle työntekijälleen. Hän ymmärsi, että on sietokykynsä ääri­rajoilla.

Ylikuormitustila näkyi myös fyysisinä oireina. Muisti pätki. Kädet hikosivat ja tärisivät. Päätä särki.

Pia-Leena otti yhteyttä työterveyslääkäriin, jonka vastaanotolla hän oli käynyt ennenkin stressioireiden takia. Lääkäri totesi, että tämä oli nyt tässä, kaikki seis.

Sairausloman syyksi kirjattiin unihäiriöt, migreeni ja ahdistuneisuus, sillä työuupumus ei ole virallinen diagnoosi.

Pia-Leenalla oli takanaan muutto Jyväskylästä Rovaniemelle. Se oli unelmien täyttymys, sillä Lapin-­hulluus iski häneen jo ensimmäisellä Saariselän-­reissulla vuonna 2003.

– Kun pääsin ensi kertaa tunturiin, koin, että kaikki muu oli turhaa. Ympärilleni laskeutui pyhyyden tuntu. Kokemus oli hyvin voimakas, Pia-Leena, 52, muistelee.

Kun perheen muuttokuorma saapui Rovaniemelle heinäkuussa 2017, matka tyssäsi Lapin keskussairaalan kohdalla porotokkaan.

– Totesin, että olemme todellakin Lapissa. Haaveestamme on tullut totta.

Unelmalla oli kuitenkin kääntöpuolensa. Pia-­Leenan puoliso ja toinen lapsi sairastuivat vakavasti. Myös hänen uusi työnsä osoittautui hyvin vaativaksi, ja ylityötunteja kertyi puolessa vuodessa yli 150.

– Tein töissä tiukkaa ja pitkää päivää. Samanaikaisesti mieltäni kalvoi suuri huoli rakkaistani.

Pia-Leena pyysi työterveydestä lähetettä tera­piaan. Kuorma oli käynyt liian raskaaksi kantaa, eikä hän kokenut selviävänsä enää yksin.

– Löysin ihanan terapeutin, jolle pystyin keventämään mieltäni. Myös uusi työterveyslääkäri otti stressioireeni, unettomuuden ja jatkuvan päänsäryn tosissaan. Hän kehotti soittamaan heti, jos vointi huononisi.

Silti Pia-Leena yritti vängätä vastaan, kun lääkäri lopulta määräsi hänet sairauslomalle keväällä 2020.

– Ylitunnolliselle suorittajaluonteelle oli vaikea jättää asioita muiden hoidettavaksi. Koin olevani vastuussa kaikesta. Toisaalta tajusin, että sairaus­lomalle jääminen oli ainoa oikea ratkaisu. Minulla oli kesään asti kehossani niin kovia stressiperäisiä kiputiloja, että pelkäsin tajun lähtevän.

Pia-Leena hankki sähköläskipyörän, jolla jaksoi tehdä pieniä lenkkejä. Lisäksi hän samoili metsässä koiransa kanssa ja ammensi voimaa Lapin kauniista luonnosta. Tärkeintä vaikeassa tilanteessa oli ystävien ja perheen tuki.

– Vaikka koko perhe sairasti, jaksoimme kannatella toinen toisiamme.

Pia-Leena sai voimaa myös joogaharjoituksista. Niitä tehdessään hän oivalsi, että hänellä oli kyllä osaamista ja kykyä kuunnella itseään. Mutta oliko hän kuunnellut?

– En, vaan olin juossut karkuun. Vasta nyt aloin käsitellä syitä uupumiseni taustalla.

Pia-Leena oli ollut samassa tilanteessa jo kymmenen vuotta aiemmin. Tällöin uupumista edelsi lähes järjetön työrumba.

Lääketutkimuksissa työskennellyt ­Pia-Leena matkusti ympäri Suomea ja Eurooppaa. Hänen vastuullaan oli huolehtia, että kliiniset lääketutkimukset tehtiin lakien ja asetusten mukaan. ­Viikossa oli 3–4 matkapäivää ja työntunteja kertyi reilut 60.

– Minulla oli usein kaksi matkalaukkua pakattuna. Heitin vain pesupussin laukusta toiseen. Näin ehdin seuraavana päivänä seuraavaan kohteeseen, Pia-Leena kertoo.

Vähäinen vapaa-aika kului taloremontissa. Oman osansa vaativat kaksi lasta.

– Tein töitä sekä töissä että vapaa-ajalla. Palautumisaikaa ei ollut lainkaan. Ei ollut mikään ihme, että uuvuin. Se oli terve reaktio epäterveeseen tilanteeseen.

Ensin uupumus vei yöunet. Pia-Leena pystyi nukkumaan ainoastaan lentokoneessa.

– Vain siellä pystyin pitämään puhelimen kiinni. Yleensä heräsin siihen, että ihmiset keräsivät matkatavaroitaan yläpuoleltani. Hetken ihmettelin, missä maassa oikein olin.

Sitten alkoivat päänsäryt ja huimaus. Kesällä 2009 Pia-Leenalta hävisi yllättäen näkökyky, ja samalla jalat pettivät alta.

– Onneksi olin silloin kotona, jossa puolisoni valmisteli väitöskirjaansa. Hän sai minut raahatuksi kylpyhuoneesta sänkyyn.

Oireiden syy oli raju migreenikohtaus. Sairaus puhkesi Pia-Leenalle vasta tuolloin, 40-vuotiaana. Tutkimuksissa todettiin, että hän kärsi myös unihäiriöistä ja työuupumuksesta. Sairausloma kesti elokuun loppuun.

– Makasin koko kesän talomme terassilla. Hyvinä päivinä jaksoin kääntää kylkeä. Muuten vain nukuin. Se oli siinä mielessä onnellista, että nyt uni tuli kotonakin.

Väsymys ei kuitenkaan kadonnut eikä Pia-Leena jaksanut kävellä edes pientä lenkkiä. Hän päätti hakea apua tutusta paikasta, Suomen joogaopistosta Saarijärveltä.

– Olin lähtenyt sinne aina ennenkin, kun minun piti ratkaista asioita. Niinpä hain taas kurssille.

Kolmantena kurssipäivänä Pia-Leena koki, että hän ”pääsi takaisin omaan kehoonsa”. Se merkitsi käännekohtaa. Hän tunsi voimaantuvansa.

– Toivuin joogan avulla, mutta en tuolloin käsitellyt uupumisen juurisyytä. En pysähtynyt selvittämään, miksi työ meni kaiken edelle.

Töihin palattuaan Pia-Leena teki aluksi lyhennyttyä työviikkoa, pääasiassa kotimaassa. Stressiä oli vähemmän, ja vointi pysyi hyvänä.

Lopulta Pia-Leena irtisanoutui työstään. Hän mietti hetken, mihin ryhtyisi seuraavaksi. Toisaalta ratkaisu oli itsestään selvä.

– Olen aina haaveillut, että voisin parantaa ihmisten työhyvinvointia. Voi kuulostaa hullulta, koska uuvuin itse, mutta minusta oma kokemukseni työ­pahoinvoinnista antoi haaveilleni entistä vankemmat siivet.

Pia-Leena päätyi osuuskuntayrittäjäksi ja työskentelemään työhyvinvoinnin asiantuntijana. Hän alkoi myös opiskella ammatilliseksi opettajaksi ja valmistui vuonna 2017. Sitten edessä oli odotettu muutto Rovaniemelle ja uusi työ johtotehtävissä järjestökentällä.

Pia-Leenasta kasvoi suorittaja jo lapsena. Hän harrasti taitoluistelua, jossa paremmuutta mitattiin kisamenestyksellä. Hänen isänsä teki kahta työtä, ja kummitäti oli Suomen ensimmäisiä naispoliiseja.

– Näin ympärilläni kovan työn tekemisen kulttuuria, jota arvostettiin suuresti. Koin, että olemassaolon oikeus piti ansaita, lapsena urheilusuoritusten ja aikuisena työn kautta.

Työn tekemiseen liittyi voimakas epäonnistumisen pelko. Pia-Leena pelkäsi tekevänsä jonkin niin suuren virheen, että saisi potkut.

– Sen vuoksi tein töitä niin paljon. Jos virhe sattuisi, voisin sanoa työnantajalleni, että olin tehnyt kaikkeni. Ikään kuin virheen tekeminen olisi silloin anteeksiannettavaa.

Armottomuus itseä kohtaan näkyi voimakkaana itsekritiikkinä. Pia-Leena moitti itseään silloinkin, kun olisi pitänyt kiittää.

– Parin viime vuoden aikana olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että oppisin tuntemaan itseäni kohtaan myötätuntoa ja arvostamaan itseäni. Ensimmäinen uupumus ei armollisuutta tuonut, vaan palasin vanhoihin tapoihini.

Pia-Leena on myös opetellut päästämään irti, luopumaan kontrollista. Kontrolli­friikille ei ole ollut helppoa hyväksyä, että elämä tuo yllätyksiä – asioita, joille ei voi mitään.

– Olen aina ajatellut, että pystyn vaikuttamaan omaan ja läheisteni elämään, kunhan minulla on asenne kohdallaan. Mutta eihän se niin mene, vaan elämä kaataa meidät välillä polvilleen, rähmälleen jopa. Silloin asennetta kuitenkin tarvitaan: jääkö siihen vai pääseekö ylös?

Terapia on auttanut suuresti matkalla omaan sisimpään. Pia-Leena on saanut rohkeutta kohdata vaikeita tunteita ja oppinut suhtautumaan itseensä lempeämmin. Hän on ammentanut viisautta myös Tommy Hellstenin kirjasta Enää en pelkää.

– Kirja oli pahimpina aikoina pelastukseni. Pystyin lukemaan sitä muutaman sivun kerrallaan, mutta niillä sivuilla oli aina oikeat sanat siihen hetkeen, jota silloin elin. Koin käyväni kirjailijan kanssa eräänlaista vuoropuhelua.

Nyt Pia-Leena sanoo voivansa paremmin kuin pitkään aikaan. Hän on hellittänyt ja jättäytynyt elämän kannateltavaksi. Puoliso ja lapsi sairastavat yhä, mutta pahin on toivon mukaan takana.

Pia-Leena tekee täyttä työpäivää hankepäällikkönä ja edistää osatyökykyisten työllistymistä. Hän aloitti työkokeilun kautta löytyneessä uudessa työssä viime elokuussa.

– Tiedän olevani juuri siinä paikassa, jossa minun kuuluu olla. Saan operoida omilla vahvuusalueillani, mutta saan myös haastaa itseäni. En ole kuitenkaan luopunut haaveestani toimia työhyvinvointikouluttajana. Minulla olisi vieläkin enemmän annettavaa kuin ensimmäisen uupumuksen jälkeen.

Merkittävin muutos entiseen on se, että Pia-Leenan työaika on nykyään kahdeksasta neljään.

– Olen siitä tosi ylpeä. Ylitöitä ei ole kertynyt juuri lainkaan.

Pia-Leena myöntää, että häntä jännitti ”tulla ulos kaapista” ja kertoa uupumuksestaan julkisesti. Uupumiseen liittyy häpeää: en riittänyt, vaan epä­onnistuin. Sitä ei ole ollut helppo hyväksyä.

– Toivon, että tarinani tarjoaa toivon pilkahduksen jollekin, joka kamppailee uupumuksen kanssa. Uupumuksen suosta on mahdollista palata työelämään, myös haastaviin tehtäviin, kunhan vain löytää omaan arvomaailmaansa sopivan työn. Se vaatii itsensä kohtaamista ja pysähtymistä itsensä eteen. Kun tämän käy läpi, on aika paljon vahvempi.

Pia-Leenan omasta peilistä katsoo paitsi vahvempi, myös kiitollinen ja suvaitsevaisempi nainen.

– Helppoa ei ole ollut. Muutaman jutun haluaisin antaa pois – mutta en sittenkään. Ilman näitä kokemuksia olisin toisenlainen ihminen, ankarampi itseäni ja muita kohtaan.

Ainakaan ihan vielä Pia-Leena ei uskalla luvata, ettei uupumus voisi koskaan toistua.

– Lupaan kuitenkin jarruttaa aikaisemmin. Olen tehnyt niin paljon töitä itseni kanssa, että uskon osaavani pysähtyä, päästää irti ja luottaa, että elämä kantaa.