Pettymyksen kohtaaminen ei ole helppoa, mutta on hyvä tarkastella tunteen juurisyitä, sanoo Petter Kukkonen
Yhdistetyn hiihdon entinen maajoukkuevalmentaja ja kirjailija Petter Kukkonen koki suuren pettymyksen Pekingin olympialaisissa. Pettymyksen anatomia -kirjassaan hän kertoo kokemuksistaan kilpaurheilun maailmassa ja syventyy pettymysten ytimeen.
Liittyvätkö pettymykset ja suomalainen luonteenlaatu yhteen?
”Historiamme voi ehkä nähdä peräkamarissa kasvaneen ja alistetun kansan historiana. Toisaalta osaamme kääntää pettymykset ylpeydeksi, ja siinä piilee voimaa. On oltava sisukas, koska ei muillakaan mene nappiin.
Pettymykset eivät kuitenkaan ole ainoastaan suomalainen vaan universaali ilmiö: kaikki kokevat niitä. Kiinnostavaa on se, mitä päässämme silloin liikkuu.”
Miten olet itse oppinut vastaanottamaan pettymyksiä?
”Huippu-urheilussa niihin tottuu, koska se maailma on kilpailun kyllästämä ja täynnä haasteita. Siksi nahkani kestää karkeaa merivettä ja siedän pettymyksiä paremmin. On olennaista erottaa, mihin voi itse vaikuttaa ja mikä on ollut tuurista kiinni.
Urheilumaailman kyydissä pysyy juuri ja juuri. On kuluttavaa sietää jatkuvaa painetta ja riittämättömyyden tunnetta. Minulle on luonteenomaista pohtia epäonnistumisten syitä, ja kerään usein itselleni turhaa taakkaa.”
Miten olet ottanut valmentajana vastaan toisten pettymykset?
”Paremmin kuin omani, sillä itseään kohtaan on aina kriittinen. Yhdistetyn joukkueen pojat olivat nuoria ja kokemattomia, ja toimin heidän suojakilpenään. Valmentajien ja huoltajien on kannettava vastuu, ettei nuori jää vellomaan pettymykseen.
On tärkeää jäsennellä epäonnistumisen juurisyyt: joillekin olosuhteille ei voi mitään, jotkut asiat yritetään korjata.
Valmentajalla on merkittävä rooli kasvattajana. Urheilun lisäksi on tärkeää oppia ymmärtämään maailmaa ja kunnioittamaan toisia ihmisiä. Menestyminen on mahdollista niin, että on järkevä, inhimillinen ihminen.”
Miksi pettymystä ei tarvitse peitellä?
”Urheilussa vallitsee tietty ulkokultaisuuden ihanne ja silloin on vaikeaa pukea sanoiksi sitä, että harmittaa kuin pientä oravaa. Todellista tunnetta ei välttämättä uskalleta näyttää. Näin toimii etenkin valmentaja.
Ihmisestä kuitenkin havaitsee, jos pettymys on suuri. Siksi voisikin myöntää, että nyt tuntuu tältä, mutta seuraavana päivänä yritetään uudestaan.
Painotan inhimillisyyttä. Tunneskaala saa näkyä, siinä ei ole mitään väärää. Olen saanut hyvää palautetta siitä, että olen uskaltanut sanoa, miltä tuntuu. Myös aitoa riemua saa näyttää. Etenkin mäkihypyssä on totuttu kivikasvoihin. Poikia on pitänyt kannustaa, että saa hymyillä ja tuulettaa.”
Miten suhtaudut omaan suureen pettymykseesi?
”Pienet päivittäiset jutut unohtuvat helpommin. Isompi pettymys oli se, että valmensin kymmenen vuotta maajoukkuetta, emmekä päässeet tavoitteeseemme. Kun puolet elämästä on pelissä mukana, muodostuu pettymys omassa mielessä suuremmaksi asiaksi kuin lopulta onkaan.
Lisäksi jos onnistuminen jää hilkulle, pettymys on suurempi. Entäpä pettymyksen mittakaava suhteessa arvoihin: Onko pelissä ollut liikaa? Olenko hukannut omaa ja toisten aikaa?”
Miksi kirjoitit aiheesta kirjan?
”Halusin ravistella urheilumaailmaa. Kirja on myös itselleni tärkeä. Ilman kirjaa kokemani jäisi käsittelemättä ja pettymys olisi voinut jäädä painamaan.
Nyt nostan asiat esille, puhun ja kirjoitan niistä. Kun aikaa kuluu, pettymyksen tunteet lievenevät. Kirja soveltuukin siksi myös muille kuin urheilusta kiinnostuneille.”
