Pekka Haavisto ajattelee, että elämän ei pidä olla liian helppoa: ”Liiallinen myötätuuli voi viedä kaislikkoon”

Voisi kuvitella, että ministereillä olisi hiukan väljempi aikataulu, kun työpaikka on vaihtunut vaalien jälkeen toimitusministeristöksi: siinä vain odotellaan kesää ja uutta hallitusta.

Pekka Haavisto istuu Ulkoministeriön tiloissa Helsingin Katajanokalla ja sanoo naurahtaen, että joissakin ministeriöissä on ollut toukokuussa hiljaisempaa, mutta ei ulkoministeriössä.

”Meillä pitää kiirettä, sillä Ukrainan sota ja muut maailman kriisit eivät odota Suomen hallitusneuvottelujen päättymistä.”

Edellisenä iltana Haavisto oli käynyt puhelimessa pitkän keskustelun Sudanin entisen pääministerin Abdalla Hamdokin kanssa. Yhteinen huoli oli, että kehitys on luisumassa sisällissodan suuntaan ja uusi suuri pakolaiskriisi uhkaa. Kun puhelu päättyi, tunnelmassa oli kuitenkin myös toivoa.

”Kriisien keskellä on onni, että maailmassa on myös rauhallisia ja rationaalisia ihmisiä, jotka pystyvät ajattelemaan ja toimimaan. Hänellä oli selkeitä ehdotuksia ja montakin mahdollista ratkaisusuuntaa vaikeaan tilanteeseen. Aina on toivoa.”

Liberaali ja suvaitsevainen, ihmisiä arvostava ja luontoa rakastava – Pekka Haaviston tärkeimmät arvot ovat kaikki kodin perua. Isä oli aikoinaan perustamassa Luontoliittoa ja kotiin tuli myös Suomen pakolaisavun lehti. Evakkona isä koki olevansa pakolainen itsekin.

”Oikeastaan huomaan nykyään ajattelevani monissa asioissa samoin kuin isäni ja äitini, vaikka nuorena kuvittelin olevani kovinkin radikaali heihin nähden.”

Pekka kasvoi Helsingin Munkkivuoressa sivistyskodissa isosiskonsa ja isoveljensä kanssa. Isä oli yhteiskoulun rehtori ja äiti kemian opettaja.

Vanhemmat tekivät myös oppikirjoja, ja kotona keskusteltiin niin yhteiskunnallisista asioista kuin tieteestä ja taiteestakin. Jos faktoista tuli erimielisyyttä, isä käveli kirjahyllylle ja kaivoi oikean kohdan esille Otavan isosta tietosanakirjasta.

Romaanien, tietoteosten sekä Raamatun lisäksi hyllyssä oli myös Koraani sekä itämaisia uskontoja käsitteleviä kirjoja.

Eri maiden uskonnoista puhuttiin paljon, ja äidinäidin aatemaailmassa oli myös ripaus teosofiaa. Hän pohdiskeli hengen maailman asioita muun muassa edesmenneen selvänäkijä Aino Kassisen kanssa.

Lukemaan Pekka oppi viisivuotiaana, ja varhaisessa murrosiässä lukulistalla olivat muun muassa Lin Jutangin Maallinen onni, Laotsen Salaisuuksien tie ja Baltasar Graciánin Viisauden käsikirja.

”Näihin kirjoihin tulee palattua uudestaan ja uudestaan. Graciánin kirjasta on jäänyt mieleen esimerkiksi ohje siitä, että tulee huitaista ilmaan.”

Pekka selittää ajatuksen niin, että joskus on hyvä kokeilla uusien ajatusten vastaanottoa ennen kuin niitä aletaan panna toimeen. Ohje sopii mainiosti myös politiikkaan.

”Olen jo nuoruudessa ajatellut, että eri uskonnoissa tavoitellaan hyvin samaa lopputulemaa – arvokasta ja merkityksellistä elämää. Edesmennyt ystäväni, taiteilija Erkki Pirtola, puhui ristin tiestä, jolla hän tarkoitti sitä risteyspistettä, missä eri uskonnot yhtyvät. Monet uskon tiet johtavat samaan päämäärään.”

Pekka kävi aikoinaan rippikoulun, mutta sen jälkeen hän erosi kirkosta. Myöhemmin hän kuitenkin toimi monta vuotta Kirkon ulkomaanavun hallituksessa sekä Suomen Setlementtiliiton puheenjohtajana.

Iän myötä hän arvostaa entistä enemmän varsinkin kirkon hyväntekeväisyys- ja diakoniatoimintaa.

”Pitkän pohdinnan jälkeen liityin takaisin kirkkoon vuonna 2016. Olen mielelläni mukana työssä, jota kirkko tekee heikompiosaisten auttamiseksi. Totta kai omaan päätökseeni vaikutti myös se, että kirkon suhtautuminen samaa sukupuolta oleviin pareihin on ajan saatossa muuttunut.”

Vapaan kasvatuksen tulos, sellainen Pekka kuvailee olevansa. Summerhill-opit olivat tehneet vaikutuksen hänen psykologiaa opiskelleeseen isäänsä.

Isä arvosti lasten omatoimisuutta ja ajatteli, että lapsien täytyy saada kasvaa liikaa ohjailematta, heitä pitää kuunnella ja heidän valintojaan täytyy kunnioittaa.

”Meille ei tuputettu harrastuksia, vaan saimme kehitellä leikkimme ja tekemisemme itse. Koulussa meillä oli toki erilaista kerhotoimintaa, mutta niihin hakeuduimme ilman vanhempien työntöä.”

Kotoa Pekka oppi myös suvaitsevaisuuden erilaisuutta kohtaan sekä yksilön ja yksityisyyden kunnioituksen.

Pekka kertoo, että isä oli rehtorina äärettömän tarkka esimerkiksi siitä, ettei oppilaiden yksityisasioita levitelty eikä niistä saanut juoruilla opettajanhuoneessa.

”Jos jollakin oppilaalla oli esimerkiksi ollut vaikeuksia edellisessä koulussa tai hankalat kotiolot, hänellä oli isän mielestä oikeus aloittaa puhtaalta pöydältä. Olen tavannut hänen entisiä oppilaitaan, jotka ovat tulleet kiittämään siitä, että heidän kohdallaan uusi alku uudessa koulussa oli ollut mahdollinen.”

Myös kotona keskeytettiin nopeasti toisten yksityisasioista puhuminen. Lapsetkaan eivät saaneet liikaa ruotia tai arvostella muiden tekemisiä.

”Meillä sanottiin aina, että muiden asiat eivät kuulu meille eivätkä meidän asiat muille. Ja sellaisenkin sanonnan muistan, että nyt me pannaan sen kirjan kannet kiinni.”

Matkustaminen on aina ollut Pekalle tärkeä asia. Hänen isoveljensä oli ensimmäisiä interrailaajia, ja kun kuopus kuunteli tarinoita sisilialaisesta tavernasta ja kuusta Välimeren yllä, niin pakkohan sitä oli päästä reissuun.

Parin ensimmäisen, kaverin kanssa tehdyn matkan jälkeen Pekalla oli tapana lähteä omin päin interrailille. Joskus hän reissasi kaksikin kertaa vuodessa.

Pekka on matkustanut paljon myös työnsä puolesta, mutta eniten hän nauttii reppureissuista. Hän siteeraa Lin Jutangin kirjan Maallinen onni hyvän matkustajan periaatetta: Hyvä matkustaja ei tiedä minne on menossa, parempi matkustaja ei tiedä, mistä on tulossa ja täydellinen matkustaja ei muista edes omaa nimeään.

”Ulkoministeriössä tätä aforismia eivät kyllä kaikki ymmärtäneet – kysymyksessähän on selvästi tyypillinen konsulitapaus.”

Reppumatkoilla Pekka on kirjoittanut päiväkirjoja, ja muistiinpanoista syntyi aikoinaan myös interrail-oppaita.

Virkamiesmatkustamisen jälkeen Pekka palasi vuonna 2018 nostalgiseen matkustustapaan ja teki kuukauden interrail-matkan pienellä budjetilla. Tavoite oli, että esimerkiksi yöpyminen ei saa maksaa enempää kuin 30 euroa.

”Reppu tuntui yhtä painavalta kuin nuorena ja melko hyvin pysyin myös budjetissa, vain muutaman kerran oli pakko käyttää vähän enemmän rahaa majoitukseen. Parasta olivat tälläkin kertaa keskustelut hyvin erilaisten ihmisten kanssa.”

Ilokseen hän kohtasi raiteilla myös monia muita vanhempia reissaajia. Interrail ei ole enää pelkästään nuorten juttu.

Nykyvihreiden johdossa Pekka kuuluu seniorijoukkoon, mutta ikääntyminen ei pelota häntä. Hän siteeraa Aatos Erkkoa, joka on sanonut, että ikä ja kokemus radikalisoivat ihmistä.

”Kokemuksesta on monessa asiassa hyötyä. Ja ehkä sitä tulee vanhemmiten myös rohkeammaksi sanomaan mielipiteensä. Ei enää niin hätkähdä, mitä muut ajattelevat.”

Pekalle on aina ollut tärkeää, että hänellä on eri-ikäisiä ystäviä ja tuttuja. Pitää uskaltaa kuunnella myös eri mieltä olevia ja eri kokemuspiireistä tulevia ihmisiä.

”Jotkut ystäväni ovat säilyneet nuoruudesta saakka, mutta järjestän oikein tarkoituksella myös eri-ikäisten ja -mielisten kohtaamisia. Kaikenikäisenä on tärkeää testata mielipiteitään, uudistua ja olla valmis näkemään asiat toisin.”

Pekka sanoo olevansa tarkka asiatiedoissa ja tarvittaessa kova tavoitteissa, mutta tärkeintä hänen mielestään on, että pystyy arvostamaan toisia ihmisiä ja kommunikoimaan erimielisten kesken.

”Pyrin olemaan sovitteleva ja kuunteleva. Kaverini sanovat, että olen ollut aika samanlainen jo nuorena. En ollut ensirintamassa rynnimässä, vaan enemmänkin harkitsin, tarkkailin syrjemmältä ja yritin katsella asioita eri kanteilta.”

Luonto on tärkein. Mitä stressaavampaa töissä, sitä tärkeämpää Pekalle on päästä edes hetkeksi luonnonrauhaan, metsään tai veden äärelle.

”Se voi olla yhtä lailla hiihtolenkki Keskuspuiston metsässä, kävely kodin lähellä meren rannalla, veneily Helsingin lähisaaristossa tai iltahetki mökkisaunan laiturilla, vaihtoehtoja on.”

Hyvää hermolepoa Pekalle on myös veneen kunnostaminen samoin kuin vanhan kuplavolkkarin korjailu.

”Teen mielelläni pientä käytännön puuhastelua isojen pohtimisten vastapainoksi. Kun tekee jotakin käsillään, myös aivot alkavat toimia paremmin. Hyvä elämä on sitä, että koti ja työ ovat tasapainossa.”

Kotona puhutaan harvemmin politiikkaa. Pekan ja puoliso Antonio Floresin suhde alkoi Kolumbiassa vuonna 1997, ja parisuhteensa he rekisteröivät 2002.

”Joskus kulttuurit kohtaavat kotonamme, sillä olemme temperamentiltamme aika erilaisia. Itse olen rauhallinen ja viilipyttymäinen, ja myös Antonio on imenyt suomalaisesta kulttuurista rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä.”

Pekan läheisiin kuuluvat myös isosisko ja isoveli perheineen. Sisaruksilla on yhteis- omistuksessa perheen vanha kesäpaikka Tampereen lähistöllä.

Sekä Jouko-isä että Anja-äiti ovat kuolleet, hyvin eri-ikäisinä. Isä menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 64-vuotiaana vuonna 1992 Bangkokin-matkalla äidin kanssa. Viimeisessä kuvassa isä poseeraa ison puisen elefantin kanssa. Seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä Kwai-joelle, mutta sitä retkeä ei koskaan tullut.

Pekka muistaa, kuinka hän oli veljensä kanssa vastassa isän arkkua lentoasemalla.

Hän on kuvannut kirjassaan, kuinka tavaraterminaalin portilla odotti ruumisauto. Massiivinen puinen arkku ei kuitenkaan meinannut mahtua autoon, joten se aseteltiin sinne hieman vinossa.

Hän näki vinoon ahdetussa arkussa symboliikkaa: isä ei viimeisellä matkallaankaan mahtunut standardeihin.

”Isän hautajaisissa oli paljon hänen työkavereitaan ja ystäviään ja siellä kuului niin iloinen muistelijoiden puheensorina, että seremoniamestarin täytyi vislata hiljentääkseen porukan ennen musiikkiesitystä.”

Äiti Anja kuoli vasta 91-vuotiaana vuonna 2017, ja hautajaiset olivat intiimimmät. Kun saa elää noin vanhaksi, ystäväpiiristä monet ovat jo poistuneet.

”Äiti oli loppuun asti lämmin, sydämellinen ja viisas. Hänellä oli kalenteri täynnä vielä viimeisinä vuosinakin. Hän oli aina mukana sisarustemme juhlissa, seurasi yhteiskunnallisia tapahtumia ja kävi uutterasti esimerkiksi yliopiston avoimilla Studia generalia -luennoilla.”

Äidin kuulo oli viimeisinä vuosina hiukan huono. Hän vitsailikin pojalleen, että jos luento oli tylsä, hän saattoi ottaa kuulolaitteen pois päältä ja keskittyä vain ihmisten katselemiseen.

Pekka muistelee miettineensä kuolemaa paljon jo nuorena aikuisena, alle kolmikymppisenä. Hän menetti muutamassa vuodessa useita ystäviä, ja muutamat heistä kuolivat oman käden kautta.

Tuntui, että hautajaisia oli koko ajan, toinen toisensa jälkeen. Se pakotti ajattelemaan kaiken sattumanvaraisuutta ja sitä, että jokainen päivä olisi hyvä elää kuin se olisi viimeinen.

”En ole koskaan ajatellut kuolemaa pelottavana asiana, se on osa omaa ohjelmistoamme.”

”Jokainen päivä on arvokasta lisäaikaa, joka kannattaa käyttää hyvin. Ja kun itse emme enää ole täällä, elämme niin kauan kuin olemme jonkun muistoissa.”

Pekan äiti tapasi sanoa, että vastatuuli on paras tuuli. Siihen sisältyi ajatus, että elämän ei pidä olla liian helppoa. Vastoinkäymisetkin kuuluvat elämään, ja niitäkin pitää kestää.

”Liiallinen myötätuuli voi viedä kaislikkoon. Epäonnistumisia pitää olla kohtuullisesti. Niistä oppii, mutta tietenkään vastatuulta ei saa olla liikaa.”

Maailma paranee koko ajan. Pekka sanoo olevansa asenteeltaan toiveikas. Maailmassa on voitettu nälkäkriisejä ja monia tauteja.

Hän on iloinen, että esimerkiksi ilmastonmuutos ja luontokato eivät huolestuta enää vain pientä aktivistijoukkoa, vaan ympäristöasiat ovat tulleet myös politiikkaan jäädäkseen.

”Te olitte enemmän oikeassa kuin tajusittekaan.” Tämän lauseen Pekka kuuli viime keväänä tietokirjailija ja biologi Juha Kauppiselta, kun hän vieraili Koijärvellä.

Samassa paikassa hän oli vuonna 1979 Komposti-lehden toimittajana puolustamassa kuuluisaa lintujärveä kuivaamiselta.

Nuoret luontoaktivistit, muun muassa Ville Komsi, Osmo Soininvaara, Kai Vaara ja Pekka Sundell, sitoivat silloin itsensä kettingeillä kaivinkoneisiin.

Tapahtumaa kutsuttiin Koijärvi-liikkeeksi ja siitä seurannut keskustelu- ja tapahtumaketju johti osaltaan nykyisen Vihreän puolueen syntyyn ja vaikutti myös Pekka Haaviston uraan.

”On hienoa, että olen voinut olla mukana yhdessä palassa Suomen luonnonsuojelun historiaa. Valta merkitsee minulle sitä, että voin toteuttaa ajatuksia ja unelmia, jotka ovat mielestäni tärkeitä.”

Pyöräily, hiihto ja kävely metsässä sekä veden äärellä antavat energiaa ja rauhoittavat kiireen keskellä. Mitä stressaavampi työ, sitä tärkeämpää on päästä luonnonrauhaan.

Rakastan reissaamista. Tein ensimmäisen interrailopaskirjan omakustanteena vuonna 1997. Viimeisimmän reilin tein vuonna 2018. Yksin ja pienellä budjetilla matkaamisessa on se hyvä puoli, että joutuu pakostakin tutustumaan uusiin ihmisiin.

Ihmiset ovat tärkeitä, eri-ikäiset ja eri tavoin ajattelevat. Minulla on aina ollut myös politiikan ulkopuolisia ystäviä, osa heistä on säilynyt kouluajoilta saakka.