Terve.fi

Paranemisen hengellinen ulottuvuus

Paranemisen hengellinen ulottuvuus
Sprituaalisuus eli hengellisyys ja uskonto ovat yhdessä muodostaneet mielenterveystyöhön eräänlaisen ”kolmannen tien”.
Julkaistu: 1.10.2008

Vinkkejä lääkäreille potilaiden tukemiseksi

Sprituaalisuus eli hengellisyys ja uskonto ovat yhdessä muodostaneet mielenterveystyöhön eräänlaisen ”kolmannen tien”. Lääkärit saattavat ajatella näiden aiheiden olevan niin latautuneita, että he ottavat niihin etäisyyttä ja välttävät puhumista potilaidensa kanssa näiden hengellisistä tai uskonnollisista käsityksistä. Potilaat saattavat kuitenkin ajatella toisin. He saattavatkin ilahtua saadessaan tilaisuuden puhua.

Pew Forum on Religion and Public Life on raportoinut, että 87 % yhdysvaltalaisista pitää itseään uskonnollisena. 57 % osallistuu säännöllisesti jonkinlaisiin jumalanpalveluksiin. Vastaavasti Newsweek/Beliefnetin tekemän kyselyn mukaan 88 % vastanneista yhdysvaltalaisista piti itseään hengellisenä, uskonnollisena tai molempina.

Ei voida tietää, kuinka moni vastanneista kamppaili mielenterveysongelmien kanssa, mutta luultavasti monet heistä uskovat hengellisten käytäntöjen auttavan heitä selviämään, etenkin kamppailussaan vakavien ongelmien, kuten riippuvuuksien, liiallisen stressin tai mielenterveyden häiriöiden kanssa. Potilaan hengellisyyden ymmärtäminen voi sitä paitsi auttaa näkemään potilaan arvojärjestelmän tai suhtautumisen auktoriteetteihin uudessa valossa, mikä voi auttaa myös lääkäriä.

Samalla kun yhdysvaltalainen terveydenhuollon yhteistyöelin Joint Commission, joka tunnettiin ennen nimellä Joint Commission on Accrediation of Healthcare Organizations, tunnustaa hengellisyyden tärkeyden, se myös edellyttää, että sairaaloissa, mielenterveystoimistoissa ja muissa mukana olevissa organisaatioissa on oltava ammattilaisia, jotka pystyvät arvioimaan asiakkaiden hengellisiä uskomuksia ja tarpeita hoitojen ja palvelujen parantamiseksi.

On huomattava, että tätä sääntöä on myös kritisoitu. Direktiivi ei ehkä ole yhtä tärkeä terveydenhuollon teknisten näkökohtien kannalta kuin perusterveydenhuollossa ja mielenterveystyössä. Ei ole itsestään selvää, että yksityislääkärit noudattaisivat automaattisesti Joint Commissionin vaatimuksia.

Monet hoitavat lääkärit saattavat tästäkin huolimatta monista eri syistä pohtia, miten he voisivat tukea potilaan paranemisen hengellistä puolta.

Kysymyksiä:

  • Jos et oikein tiedä, miten voisit käydä keskustelua hengellisyydestä potilaittesi kanssa, seuraavista kysymyksistä voi olla apua.
  • Miten ilmaiset omaa hengellisyyttäsi? Onko rukoileminen sinulle tärkeää?
  • Kerro pappisi, rabbisi tai jonkun muun uskonnollisen johtajasi nimi. Onko sopivaa ottaa häneen yhteyttä lisätietojen saamiseksi omaan uskontoosi liittyvästä uskonnonharjoittamisesta?
  • Osallistutko säännöllisesti uskonnollisiin tilaisuuksiin?
  • Mistä saat sisäistä voimaa käsitellä kärsimystä ja vastoinkäymisiä? Luotatko johonkin tiettyyn henkilöön tai onko sinulla joitakin erityiskeinoja voiman saamiseksi?
  • Onko sinulla erityisiä hengellisiä tavoitteita?
  • Miten uskosi auttaa sinua tulemaan toimeen sairauden ja kärsimyksen kanssa?
  • Millaista hengellistä tukea haluat saada osana hoitosuunnitelmaasi.

Vuonna 2008 ilmestyneessä Psychiatric Rehabilitation Journal -lehden erikoisnumerossa useat eri kirjoittajat valottivat hengellisyyttä ja mielenterveyshoitoa monesta eri näkökulmasta. He tarjosivat myös käytännöllisiä ehdotuksia siihen, miten voidaan varmistaa, että hengellisyys on otettavissa osaksi hoitosuunnitelmaa, mikäli potilaat niin haluavat.

Nämä suuntalinjat eivät perustu näyttöön, mutta ne voivat silti toimia hyödyllisinä vihjeinä niille, jotka eivät aina tiedä, miten edetä.

– Kysy, mutta älä tuomitse. Joint Commission edellyttää, että lääkärit kysyvät potilasta arvioidessaan tämän hengellisistä uskomuksista, jotta niitä voitaisiin käyttää osana hoitosuunnitelmaa (katso laatikko). Lääkäreiden täytyy joskus sen lisäksi, että tietävät, mitä pitäisi kysyä, unohtaa oma epämukavuutensa ja mahdollinen inhonsa hengellisiä kysymyksiä kohtaan, jotta voisivat ottaa potilaidensa mielipiteet todesta. Lääkärien voi olla tätäkin vaikeampaa unohtaa omat uskomuksensa, jotta he voisivat myötätuntoisesti reagoida asioihin, jotka tuntuvat heistä vierailta tai oudoilta.

– Kysy papeilta neuvoa. Mielenterveyden ammattilaiset, perheenjäsenet ja ystävät eivät ehkä osaa tukea potilasta, koska eivät jaa potilaan hengellisiä näkemyksiä tai koska tietävät liian vähän jostakin tietystä käytännöstä. Tästä syystä kannattaa tutustua pappeihin ja yhteisön muihin uskonnollisiin johtajiin ja kysyä heiltä tarvittaessa neuvoa. Myös potilaalta voi pyytää neuvoa siitä, kenen kanssa kannattaisi keskustella.

– Hengellisyydestä kannattaa tehdä osa toipumissuunnitelmaa. Jos hengellisyys ja uskonto ovat hoitoon hakeutuvalle potilaalle tärkeitä, kannattaa etsiä keinoja niiden integroimiseksi toipumissuunnitelmaan muiden perinteisempien elementtien, kuten meditaation, psykoterapian ja kognitiivisen käyttäytymisterapian rinnalle. Esimerkiksi hartaasta katolilaisesta, joka kamppailee riippuvuusongelman kanssa, saattaa tuntua hyvältä osallistua messuun pikemminkin joka päivä kuin kerran viikossa.

 Lähteet:

Blanch A. “Integrating Religion and Spirituality in Mental Health: The Promise and the Challenge,” Psychiatric Rehabilitation Journal (2007), Vol. 30, No. 4, pp. 251-60.

Fallot RD. “Spirituality and Religion in Recovery: Some Current Issues,” Psychiatric Rehabilitation Journal (2007), Vol. 30, No. 4, pp. 261-70.

Copyright © 2007 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.

Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.

Kommentoi »