Apu Terveys

Paniikkihäiriöön sairastunut Maarit: En lähtenyt kotoa mihinkään, ellei ollut pakko

Paniikkihäiriöön sairastunut Maarit: En lähtenyt kotoa mihinkään, ellei ollut pakko
Maarit Suoranta eristäytyi kotiinsa, koska pelkäsi kaikkea: kaupassa käyntiä, avoimia paikkoja, kuolemaa. Olo alkoi helpottaa, kun lääkäri diagnosoi paniikkihäiriön.
Kuvat Anna-Katri Hänninen

Maarit Suoranta

Ikä: 62.

Asuinpaikka: Pieksämäki.

Ammatti: Työskenteli ennen lähihoitajana. Nyt suunnitelmissa alan vaihtaminen.

Perhe: asuu yksin.

Harrastukset: käsityöt, lukeminen, karaoke, harmonikan soitto.

Rintaa puristi ja sydän hakkasi, henki ei kulkenut, happi tuntui loppuvan. Pieksämäkeläinen Maarit Suoranta luuli kuolevansa.

Avopuoliso hälytti ambulanssin. Ensihoitajat ottivat sydänfilmin, mutta siinä ei näkynyt mitään kummallista, joten he yrittivät rauhoittaa potilasta ja avasivat ikkunan. Kun huone tulvahti täyteen raitista ilmaa, Maaritin olo helpottui.

Vastaavia kohtauksia tuli ja meni. Maarit alkoi arvella, että kyse oli ikääntymiseen liittyvistä muutoksista. Muutakaan selitystä hän ei keksinyt.

Lääkäri ihmetteli, miksi en tullut vastaanotolle aiemmin.

Tammikuussa 2005 Maarit lähti lomalle Kanarialle. Lentokoneeseen meno tuntui ahdistavalta, mutta lento sujui hyvin. Hotellille päästessä Maaritin sydän alkoi kuitenkin muljahdella.

Ahdistus kasvoi niin suureksi, ettei Maarit juuri uskaltanut liikkua hotellin ulkopuolella. Sikäläisellä suomalaisklinikalla epäiltiin, että oireilu oli sydänperäistä. Maaritia kehotettiin ottamaan Suomessa yhteyttä omaan lääkäriinsä.

Maarit kuitenkin vähätteli oireitaan. Nehän olivat loppujen lopuksi aika lieviä eivätkä kotona edes jokapäiväisiä. Miksi hän vaivaisi lääkäriä?

– Sinnittelin sisulla vielä muutaman vuoden. Sitten tilanne meni niin pahaksi, että minun oli pakko mennä terveyskeskukseen. Lääkäri totesi heti, että minulla oli paniikkihäiriö. Hän ihmetteli, miksi en tullut vastaanotolle aiemmin.

Pahinta oli jonottaa kassalle. Huippaaminen voimistui, ja minun oli päästävä äkkiä ulos.

Ahdistunut vietiin pyörätuolilla sydänfilmiin

Samaa ihmettelee Maarit itsekin nyt. Viime vuosikymmenen puolivälissä oli toisin. Silloin Maarit piti kunnia-asianaan selvitä omin avuin, vaikka elämä oli hyvin raskasta.

Maaritin äiti kuoli, ja ainoana lapsena Maarit hoiti isänsä asioita omiensa ohessa. Hän teki myös töitä kolmessa vuorossa, niin paljon kuin lähi­hoitajan sijaisuuksia vain oli tarjolla. Lisäksi Maaritin parisuhde rakoili ja päättyi eroon.

– Elämäntilanteeni oli hyvin kuormittava, ja oireeni pahenivat koko ajan. Voin välillä töissäkin niin huonosti, että jalkani vapisivat enkä saanut henkeä, hän muistelee.

– Kerran ruokatauolla minua alkoi voimakkaasti ahdistaa. Ahdistus nosti minut pakonomaisesti seisomaan ja pian sen jälkeen vajosin lattialle. Minut vietiin pyörätuolilla sydänfilmiin. Ennen sitä kokeiltiin nitroa. Lääke sai minut oksentamaan, ja olo huononi entisestään.

Maarit Suoranta arvelee, että hänen paniikkihäiriönsä taustalla on sekä lapsuuden pelkoja että aikuisiän vaikeuksia.

Seuraavaksi takaraivossa alkoi tuntua ”jännää keikuttelua”, jonkinlaista huimausta. Yövuoroon mennessä Maaritin jalat hyytyivät kesken matkan. Hän sai kuitenkin pakotettua itsensä jatkamaan.

– Varsinkin kauppaan meno ahdisti hirveästi. Mietin etukäteen, missä mikäkin tavara oli, ja valitsin kulkureitin sen mukaan. Pahinta oli jonottaa kassalle. Huippaaminen voimistui, ja minun oli päästävä äkkiä ulos.

Kerran kun Maarit oli lähdössä kaupungille, jalat alkoivat vapista heti rappukäytävässä. Hän yritti uudestaan, mutta sama toistui. Jo nyt on perkule, etten pääse talosta ulos, hän ajatteli, ja kiukun voimalla hän pääsi autoonsa. Siellä ahdistus katosi.

– Autossa tunsin aina oloni hyväksi, mutta välillä pelotti, että saisin kohtauksen ajaessani. Niin ei onneksi koskaan käynyt.

Lopulta en lähtenyt enää mihinkään, ellei ollut pakko.

Metsä on Maaritille tärkeä henkireikä. Siellä kulkiessa silmä lepää ja mieli rauhoittuu.

Suihkukammoa, epätodellista oloa, kuolemanpelkoa

Maarit ei enää voinut lähteä torille, koska avonainen paikka pelotti häntä. Vain kotona hän tunsi olevansa turvassa.

Toisaalta myös kotona sattui pelottavia tilanteita: suihkussa käynti muuttui vaikeaksi, koska itsensä kasteleminen kokonaan sai Maaritin hengityksen salpautumaan.

– Aloin sitten pestä hiukseni lavuaarissa, hän sanoo.

– Suihkukammo oli uusi ilmiö, mutta johtui kenties lapsuuden onnettomuudesta. Hyppäsin uimaan ja kop­sautin pääni pohjaan. Sen jälkeen pelkäsin vettä.

Kauheinta oli epätodellinen olo. Maaritista tuntui, että hän oli irti muusta maailmasta. Hän pelkäsi menettävänsä kontrollin ja sekoavansa. Sydämentykytys, rintatuntemukset ja hapen loppumisen tunne yllä­pitivät jatkuvaa kuolemanpelkoa.

– Pelkotilat alensivat toimintakykyä. Jouduin keskeyttämään psykiatrisen hoidon erikoisammattitutkintoon tähtäävät opintoni alkumetreille, koska en kyennyt opiskeluun. Tosin suoritin opinnot sitten myöhemmin, Maarit sanoo.

– Myös harmonikansoiton kurssi jäi kesken ahdistuksen vuoksi. Lopulta en lähtenyt enää mihinkään, ellei ollut pakko.

Diagnoosi lopetti tekosyiden keksimisen

Maaritin sydän tutkittiin tarkasti, mutta tutkimuksissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Lääkärin mukaan oireet saattoivat liittyä epilepsiaan tai paniikkihäiriöön.

– En ollut silloin valmis hyväksymään kumpaakaan vaihtoehtoa. Otin kuitenkin vastaan minulle määrätyt rauhoittavat lääkkeet.

Kun Maarit työskenteli koulunkäyntiavustajana vuonna 2008, hänen päätään alkoi polttaa kuin se olisi ollut räjähtämäisillään. Poltteeseen liittyi voimakas hengenahdistus. Kotiin lähdössä ollut Maarit tuupertui istumaan tuolille ja huusi viereisessä huoneessa olleelle opettajalle, että voi todella huonosti. Opettaja ehdotti soittoa terveyskeskukseen.

Maarit suostui, koska kohtaus säikäytti hänet suunniltaan.

– Kun kerroin oireistani lääkärille, tämä sanoi saman tien, että kyse on paniikkihäiriöstä. Hän oli järkyttynyt, koska hain apua vasta monen vuoden oireilun jälkeen, Maarit sanoo.

– En muista, mitä sanoin hänelle syyksi. Varmaan änkytin, että minähän en hevillä lääkäriin lähde.

Sekin helpotti oloa, että kerroin läheisilleni diagnoosista.

– Elämäni on ollut aikamoista taistelua. Diagnoosin myötä asiat alkoivat pikkuhiljaa helpottua.

Lääkäri määräsi Maaritille paniikkihäiriölääkityksen ja kirjoitti lähetteen psykiatrille. Tämä tarkensi diagnoosin keskivaikeaksi paniikkihäiriöksi.

Lääkehoidon lisäksi Maaritille tarjottiin keskusteluapua. Hän ei kuitenkaan tuntenut tarvitsevansa sitä, koska lääkitys oli jo alkanut toimia. Aluksi se lisäsi oireita, mutta parin viikon jälkeen olo alkoi tasoittua. Huimaus ja rytmihäiriöt katosivat.

– Oli suuri helpotus saada vuosien epätietoisuuden jälkeen tietää, mistä oireiluni johtui. Sekin helpotti oloa, että kerroin läheisilleni diagnoosista. Aiemmin olin vaiennut oireistani ja keksinyt teko­syitä, kun minua pyydettiin mukaan jonnekin.

Kiusaaminen toi ahdistuksen takaisin

Vähitellen Maarit alkoi tuntea itsensä taas omaksi itsekseen. Pitkästä aikaa hän pystyi tekemään, mitä halusi. Vapauden tunne oli suorastaan huumaava. Hyvä tilanne jatkui vuoteen 2010, jolloin hän Maarit työpaikkakiusaamisen uhriksi.

– Vei kolme vuotta, ennen kuin toivuin kiusaamisesta. Onneksi minulla oli mahdollisuus jutella asioista psykiatrin ja psykiatrisen hoitajan kanssa.

Pari vuotta sitten Maaritia alkoi jälleen ahdistaa työpaikalla. Yksityisessä hoivakodissa työntekijöiden tekemisiä kytättiin eikä heidän ehdotuksiaan asukkaiden olojen parantamiseksi kuunneltu. Työkaveria syytettiin Maaritin mielestä virheellisesti varkaudesta.

– Jokaiseen työvuoroon lähtiessä minua ahdisti. Lopulta uuvuin ja masennuin. Ainut vaihtoehto oli jäädä sairauslomalle. Olin niin rikki, että sain juuri ja juuri käytyä kaupassa ja isän asiat hoidettua.

Maarit päätti, ettei palaisi enää sen paremmin työpaikkaansa kuin hoitoalalle. Tärkeämpää oli säilyttää terveys. Hän mietti sairauslomansa aikana alan vaihtoa.

– En ehtinyt aloittaa uutta työtä, sillä isän vointi alkoi heiketä. Hänellä todettiin laajalle levinnyt syöpä, ja halusin viettää lyhyen jäljellä olevan ajan hänen kanssaan.

Tulevalta Maarit kaipaa ennen kaikkea hyvää vointia.

Iloa tuottaa muiden auttaminen

Maaritin isä kuoli heinäkuussa 2019. Maaritille jäi viimeisistä päivistä kaunis muisto.

– Isä sai kuolla kotonaan, toiveensa mukaisesti. Nautimme yhdessä hänen viimeisen ateriansa, isän lempiruokia silliä ja uusia perunoita, Maarit muistelee ja pyyhkii kyyneleen silmäkulmasta.

– Olen selvinnyt isän kuolemasta yllättävän hyvin. Toki olen välillä ollut ihan pohjalla, mutta paniikkioireita ei ole ilmaantunut. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus siitä, että sain pitää isän vielä 14 vuotta äidin kuoleman jälkeen.

Nyt Maarit aikoo palata työelämään, kunhan on ensin toipunut suurimmasta surusta. Hän uskoo suru­ryhmästä olevan apua. Myös ystävät ovat auttaneet ja tukeneet. Luonnossa samoilu on lohduttanut ja rauhoittanut.

– Haluan auttaa muita. Se tuottaa minulle enemmän iloa kuin mikään muu. Siksi puhun myös paniikkihäiriöstäni julkisesti, hän sanoo.

– Kunpa kenenkään ei ­tarvitsisi kulkea yhtä kivistä tietä kuin olen itse kulkenut. Jos sinulla on paniikkihäiriöitä, hae ajoissa apua.

Et ole yksin!

Mielenterveyden Keskusliiton maksuton vertaistukipuhelin (0800 177599) ja valtakunnallinen mielenterveysneuvonta (0203 91920) palvelevat arkisin klo 10–15. Voit myös jutella MTKL:n neuvontachatissa ti–to klo 12–15 (mtkl.fi/mista-apua/neuvonta/). Apua saat myös kotipaikkasi mielenterveysyhdistyksestä.

Juttu on julkaistu Apu Terveys lehden numerossa 10/2019.

Julkaistu: 1.4.2020
Kommentoi »