Kun paniikkihäiriö oli pahimmillaan, Heléne seurasi miestään töihin: "Kuolemanpelko oli nielaista minut kokonaan"

Kun paniikkihäiriö oli pahimmillaan, Heléne seurasi miestään töihin: "Kuolemanpelko oli nielaista minut kokonaan"
Oli väkevä rakkaus ja unelmatyö laulajana. Heléne Nybergin elämän piti olla vihdoin mallillaan. Sitten hän alkoi saada kohtauksia, joihin luuli kuolevansa.
Julkaistu 26.5.2020

Heléne Nyberg, 51, laulaja Pietarsaaresta. Sairastaa paniikkihäiriötä, johon liittyy kuolemanpelko.

Peittoon kääriytynyt Heléne Nyberg makaa lattialla pohjalaiskirkon ylätasanteella. Pään alle hän on laittanut tyynyn. Siinä hän makaa liikkumatta, hiljaa, silmät kiinni. Metrin päässä soivat kirkkourut. Mahtipontista virttä soittaa Helénen aviomies, tuolloin kanttorina työskennellyt Thomas Enroth. Välillä Heléne pitää kiinni miehensä jalkapolkimilla olevasta nilkasta. Se helpottaa ahdistusta.

– Kun kuolemanpelkoni oli pahimmillaan, seurasin miestäni jopa töihin. Pelkäsin jäädä yksin kotiin.

Tällaista oli Helénen elämä kymmenen vuotta sitten. Silloin kuolemanpelko oli nielaista hänet kokonaan.

Lähes uskomaton ensikohtaaminen

22-vuotiaana Heléne oli naimisissa ja hänellä oli lapsi. Heléne lauloi eräässä joulujuhlassa, jossa esiintyi myös 8-vuotias poika, musikaalinen lapsinero Thomas.

– Jos joku olisi silloin sanonut minulle, että tuo joulukuusen takana pianoa soittava poika on tuleva aviomieheni, niin kuka sitä olisi uskonut, Heléne sanoo.

Mutta niin siinä vain kävi. Kolmetoista vuotta myöhemmin vuonna 2003 Thomas oli 21-vuotias nuorimies ja vastavalmistunut kanttori. Heléne oli 35-vuotias palkanlaskija. Silloin kohtalo puuttui peliin. Heléneä ja Thomasta pyydettiin mukaan Maxells-tanssiyhtyeeseen.

– Meille syntyi heti sama sävellaji. Aluksi olimme vain hyviä ystäviä. Pystyimme puhumaan ihan mistä tahansa.

Muutaman kuukauden kuluttua he huomasivat, että heillä oli syvempiä tunteita. Mutta Heléne oli naimisissa, vieläpä Thomaksen ystävän kanssa.

Tilanne oli kiperä. Niinpä he tapailivat aluksi salaa.

Tunsin syyllisyyttä. Minulla ja silloisella miehelläni oli tavallaan kaikki hyvin. Meillä oli vastarakennettu talo, kaksi lasta ja työpaikat. Emme edes riidelleet koskaan. Ehkä kaikki olikin liian hyvin.

Häpeää ja huonoa omaatuntoa. Ahdistusta ja surua. Iloa ja taivaallista rakkauden tuntoa. Tuota kaikkea Heléne tunsi. Pari tiesi, että heidän yhteisen elämänsä alkua seuraisi valtava lumipalloefekti. Pienellä paikkakunnalla ei ollut totuttu moisiin muutoksiin.

– 14 vuoden ikäeromme ja se, että olin naimisissa oleva äiti ja Thomas nuori sinkku, olisi monille vaikea asia. Tällainen perheen rikkirepiminen olisi heistä syntiä.

Helénen ja Thomaksen rakkaus on kestänyt paniikkihäiriön ja uhkauskirjeet.

Heléne erosi sekä miehestään että vakituisesta työstään palkanlaskijana. Eniten Helénen mieltä painoi se, miten hänen 9- ja 12-vuotiaat poikansa reagoisivat eroon. Mutta lapset suhtautuivat asiaan hyvin. He asuivat vuoroviikoin vanhempiensa luona.

– Halusin alkaa laulaa ammatikseni. Olin haaveillut siitä aina. Thomas ymmärsi tämän ja tuki minua täysillä.

Olo oli ristiriitainen. Heléne tunsi epäonnistuneensa, koska oli särkenyt perheen. Samaan aikaan uusi elämä alkoi. Heléne ei silti arvannut, että suuret muutokset kävisivät vielä kovin raskaiksi.

Ilkeitä kirjeitä postilaatikkoon

Helénen lähipiiri ei hyväksynyt eroa, eivätkä muutkaan. Pariskunta asettui Teerijärvelle Pohjanmaalle. Alue on hyvin uskonnollista. Sen he saivatkin tuta.

– Ihmiset ottivat meidät silmätikuikseen. Heillä oli kova halu palauttaa meidät maan pinnalle.

Postilaatikkoon alkoi tulla kirjeitä, joissa heitä uhattiin helvetillä. Kirjeissä oli sitaatteja Raamatusta.

– Kirjeitä tuli niin tutuilta kuin tuntemattomilta. Myös tutut papit osallistuivat operaatioon. Se oli kamalaa. Ihmettelimme, eikö ihmisillä tosiaan ollut muuta tekemistä, kuin sotkea nokkaansa muiden elämään.

Thomas sai älyttömiä puheluita. ”Menit varastamaan naimisissa olevan naisen ja seuraavana päivänä menit kirkkoon töihin”, häntä syytettiin.

Sitten vain vuosi myöhemmin Helénen isä kuoli. Isällä oli ollut diabetes lapsesta saakka. Samoihin aikoihin toinen Helénen pojista sairastui diabetekseen. Miten näin isoja asioita tapahtui peräjälkeen?

– Ajattelin, että minun on vain jaksettava ja kestettävä. Muutaman vuoden päästä tilanne kärjistyi.

– Muilla oli kova halu palauttaa meidät maan pinnalle.

”Näin mielessäni, kuinka kuolin”

Joulukuussa 2008 Heléne oli laulukeikalla hautajaisissa.

– Yhtäkkiä kehossani alkoi tuntua vuorotellen kuumaa ja kylmää virtaa. Päässä pyöri. Sitten rupesin ajattelemaan kummia. Visualisoin oman kuolemani.

Heléne seisoi arkun vieressä ja nojasi pianoon. Hän ajatteli, että jos hän kuolisi nyt, niin ainakin se tapahtuisi tyylikkäästi.

– Ikään kuin liukuisin pianon kylkeä pitkin maahan, Heléne naurahtaa.

Hän ei pyörtynyt saatikka kuollut vaan pystyi kuin ihmeen kaupalla laulamaan laulun. Se oli 39-vuotiaan Helénen ensimmäinen paniikkikohtaus. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä hautajaisissa oli tapahtunut.

– Luulin todellakin, että kuolen siihen paikkaan. Paniikkikohtauksia alkoi tulla lisää. Sama kaava toistui: Ensin tulivat kylmä ja kuuma hiki ja huimauksen tunne. Sitten sydän alkoi pamppailla. Kuolemanpelko vyöryi yli melkein joka kerta.

Kuolemassa pelotti moni asia. Tässäkö elämä nyt sitten olisi? Miten lapset pärjäisivät, jos äiti kuolisi?

Heléne ei halunnut jäädä kotiin itsekseen. Silloin ei olisi ketään auttamassa, jos paniikki iskisi. Hän pelkäsi, että kuolisi ihan yksin. Kun paniikkikohtaukset olivat pahimmillaan, Heléne makasi kylpyhuoneen lattialla.

– Olin ihan loppu, muissa maailmoissa. Sanoin Thomakselle, että vie minut jonnekin, hae minulle apua.

Heléne ei pystynyt syömään. Hän sai alas vain pari lusikallista miehensä syöttämää jogurttia tai puuroa.

Usein Thomas ajoi Helénen ensiapuun. He lähtivät sinne 40 kertaa puolen vuoden aikana, joskus jopa kahdesti päivässä. Helénen 40-vuotissyntymäpäiväkin kului ensiavussa.

– Sairaanhoitajat ja lääkärit alkoivat jo olla aika tuttuja. Ajattelivat varmaan, että sieltä se toivoton tapaus taas tulee. Jotkut huokailivat, toiset ymmärsivät. Loppujen lopuksi yksi sairaanhoitaja selitti minulle ymmärrettävästi, mikä paniikkikohtaus on.

Helénen voimat olivat loppu. Toipuisiko hän ikinä?

Isoin oivallus: ”Olen oppinut elämään sairauteni kanssa. Seilaan sen mukana enkä taistele vastaan.”

Terapeutin viisaat sanat

Heléne sai ajan mielenterveystoimistosta. Ensimmäisessä tapaamisessa hän ei pystynyt itkultaan puhumaan.

Lääkärintarkastuksessa selvisi, että Helénen kilpirauhasarvot olivat pielessä ja rautavarastot täysin tyhjät. Ei siis ihme, että oli huimannut. Hän sai lääkitykset niihin.

Heléne pääsi myös terapiaan kolmeksi kuukaudeksi.

Terapeutti sanoi minulle totuuden. Hän sanoi, että kaikki me lopulta kuolemme, jopa lapsemme. Ennen kuolemaa meidän on vain elettävä.

Viisaat sanat ovat olleet Helénen ajatuksissa siitä lähtien. Mutta niiden omaksuminen omaan elämään ei ollut helppoa. Kuolemanpelko ei antanut periksi.

Heikoimpina hetkinään Heléne ajatteli, pitäisikö kirjoittaa jäähyväiskirje tai kuolemansiivota talo. Heittää ja lahjoittaa tavaroita pois. Hän ei tehnyt kumpaakaan.

Heléne sai lääkityksen ahdistukseen. Se auttoi, mutta sillä oli haittavaikutuksensa.

– Jäin tavallaan lääkekoukkuun. Oli niin helppoa pistää Opamox suuhun ja pulahtaa vaaleanpunaiseen pumpuliin vähäksi aikaa. Lääke rauhoitti ehkä liikaakin.

Ystävänpäivänä 2009 Heléne ja Thomas menivät naimisiin. He keskittyivät musiikkiin ja keikkailivat.

– Thomaksen rooli elämässäni ja paranemisessani on ollut valtava.

Pikkuhiljaa kuolemanpelko alkoi helpottaa. Monesti Heléne hengitteli silti paperipussiin takahuoneessa ennen esiintymistä. Se esti jännitystä ja paniikkia.

– En halunnut antaa paniikkihäiriön määrätä, mitä teen. Kuljin pari vuotta paperipussi käsilaukussani.

Pelko syntyi jo lapsuudessa

Heléne on miettinyt, miksi hän ahdistui. Vaikka hän oli onnellinen, liian monta asiaa tapahtui samaan aikaan.

– Rakastuminen Thomakseen, ero lasteni isästä, lopputilin ottaminen töistä, isäni kuolema ja pojan diabetes. Ehkä minulla oli identiteettikriisiäkin?

Heléne uskoo, että myös lapsuuden kokemukset vaikuttivat. Kun Heléne syntyi, hänen lonkkanivelensä olivat sijoiltaan. Se huomattiin kuitenkin vasta puolitoistavuotiaana.

Pieni tyttö joutui puoleksi vuodeksi sairaalaan Helsinkiin ”sammakkokipsiin”, jotta lonkat asettuisivat paikoilleen. Myöhemmin hänelle tehtiin useita luunsiirtoja.

– Olin ala-asteikäisenä jatkuvasti leikkauksissa ja sen jälkeen vedossa tai kipsissä sairaalassa.

Vanhemmat eivät usein voineet olla mukana. Heillä oli työt ja koti 450 kilometrin päässä Pohjanmaalla.

– Kun he joutuivat lähtemään, minua kirpaisi. Koin joka kerta pikkukuoleman. Kaipasin heitä kovasti. Se oli pienelle lapselle kauheaa, traumaattistakin.

Heléne kiintyi hoitohenkilökuntaan. Siitä tuli tavallaan hänen perheensä – lopulta niinkin paljon, ettei hän olisi halunnut enää kotiin, kun sen aika koitti.

– Jäin monesti yksin. Tunsin, että vanhempani tavallaan hylkäsivät minut, kun jouduin jäämään sairaalaan tai kuntoutukseen ilman heitä.

Ehkä kuolemanpelko sai sytykettä siitä.

Heléne on miettinyt, miksi hän ahdistui. Vaikka hän oli onnnellinen, liian monta asiaa tapahtui samaan aikaan.

”En ole koskaan hävennyt”

Paniikkihäiriö ei ole kadonnut, mutta Heléne tulee toimeen sen kanssa. Hän tekee hengitys- ja mindfulnessharjoituksia ja käyttää masennuslääkettä.

– Olen ’kuollut’ jo satoja kertoja, joten minunhan ei enää pitäisi pelätä sitä. Jostain syystä pelkään silti. Heléne on oppinut ottamaan rennommin.

– Jos laulan väärin jonkin kohdan, ei se ole niin kamalaa. Thomaksen mielestä se saattaa olla, hän vitsailee.

Heléne on erittäin kiitollinen miehensä tuesta.

– Thomaksen rooli elämässäni ja paranemisessani on ollut valtava. Hän kannustaa minua kaikessa. Välillä marisen, että hän on omissa maailmoissaan säveltäessään. Silloin hän muistuttaa, miten hyvin meillä on asiat.

Pari ei ole koskaan huomannut 14 vuoden ikäeroa.

– Thomas on vanha sielu. Hän kasvoi paljolti isovanhempiensa kanssa. Minä tunnen yhä olevani 27-vuotias.

Thomaksella ja Helénen ex-miehelläkin on hyvät välit.

– Niin voi alkukangertelun jälkeen sanoa. He arvostavat toisiaan. Molemmat ovat mahtavia muusikoita.

Helénen pojat ovat nyt 25- ja 28-vuotiaita miehiä. Toinen soittaa heidän yhtyessään kitaraa ja työskentelee tatuoijana. Hän on tehnyt äidilleen kolme tatuointia: vesimiehen horoskooppimerkin, poikien nimikirjaimet sekä mikrofonin ja nuottiavaimen.

Thomas on säveltänyt Helénen paniikkihäiriöstä laulun Dina vingar bär, sinun siipesi kantavat.

– Ennen laulua kerron yleisölle ahdistuksestani. En ole koskaan hävennyt puhua siitä. Pahimpina aikoina ajattelin, että jos selviän, kerron niin monelle kuin mahdollista.

Se on kannattanut. Keikan jälkeen ihmiset tulevat puhumaan omista paniikkikohtauksistaan. Se auttaa näkemään, ettei ole yksin.

– Eräänä päivänä mietin, että olen sairastanut paniikkihäiriötä 10 vuotta. Se on pitkä aika. Koska en ole siihen vieläkään kuollut, ehkä minun olisi nyt aika alkaa elää.

Paniikkihäiriö rajoittaa elämää

  • Paniikkihäiriöstä kärsivälle tulee toistuvasti paniikkikohtauksia. Hän tuntee huolta ja pelkoa niistä. Monella tilaan liittyy julkisten tilojen pelko.
  • Paniikkikohtaus alkaa yllättäen. Se voi aiheuttaa sydämen tykytystä, rintakipua, vapinaa, hengenahdistusta, pahoinvointia, huimausta, vilunväreitä ja kuumia aaltoja. Tämä saa ihmisen usein pelkäämään äkillistä kuolemaa tai ”hulluksi” tulemista.
  • Elämänmuutokset, ero tai läheisen kuolema voivat laukaista kohtauksen. Lapsuuden traumaattiset kokemukset lisäävät alttiutta.
  • Paniikkihäiriöstä kärsii 1–3 prosenttia aikuisista jossain elämänsä vaiheessa.
  • Oireet rajoittavat elämää ja ihmissuhteita. Ihminen voi alkaa vältellä tiettyjä tilanteita.
  • Hoitona käytetään masennuslääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä sekä psykoterapiaa. Terapian tavoitteena on estää ahdistavien tilanteiden välttely ja totuttaa ihminen pelkoihin asteittain. Rentoutusharjoitukset ja liikunta auttavat.
  • Syyllisyys, häpeä ja pelkojen väheksyminen voivat vaikeuttaa oireita ja niiden hallinnan opettelua.

Lähteet: mielenterveystalo.fi ja Terveyskirjasto

Kommentoi »