Apu Terveys

Saila torjuu ahdistavia ajatuksia neulomalla: "Minun ei tarvitse kantaa pakko-oireisen roolia vuorokauden ympäri"

Saila torjuu ahdistavia ajatuksia neulomalla: "Minun ei tarvitse kantaa pakko-oireisen roolia vuorokauden ympäri"
Kun Saila Hurmetta ahdistaa, hän neuloo sukkia. Tai kävelee, kunnes joka paikkaan sattuu. Pakko-oireisen häiriön taustalla on vaativa persoonallisuus. Sailan elämään mahtuu silti paljon muutakin.

Kaksi oikein, kaksi nurin. Saila Hurmeen, 45, sormet käyvät sukkelasti, kun hän neuloo resoria villasukkaan. Hänen käsissään on valmistunut satoja neuleita: omalle perheelle, kavereille ja hyväntekeväisyyteen.

Sormet ovat jatkuvasta kutomisesta arat ja paikoin rakoilla, mutta Saila jatkaa neulomista. Hän ei voi lopettaa: kutominen torjuu ahdistavia ajatuksia siitä, että läheisille tapahtuisi jotain kamalaa. Ahdistus yleensä helpottuu, mutta vain hetkellisesti. Siksi kutomiseen on ryhdyttävä yhä uudestaan ja uudestaan.

Koronakevät hieman vähensi kutomista, koska Saila alkoi kävellä. Pian sekin muuttui pakonomaiseksi. Hän käveli tuntikaupalla, kunnes joka paikkaan sattui.

Liikunnan lisääminen näkyi myös laihtumisena. Se ei ollut hyvä asia, koska Saila on vasta paranemassa syömishäiriöstä. Muita diagnooseja ovat vaativa persoonallisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja masennus. Kaikki linkittyvät yhteen.

En voi onnistua, enkä epäonnistua.

Sailan ei ole ollut helppoa hyväksyä näitä sairauksia, etenkään kun oireilulle ei ole mitään varsinaista syytä. Peruspalikat hänen elämässään ovat aina olleet kunnossa, mutta hänen palikkatorninsa on rakennettu pikkuisen vinolle pohjalle.

– Olen kokenut itseni lapsuudesta asti vääränlaiseksi. En voi onnistua enkä epäonnistua. En saa pyytää apua, vaan minun pitää ansaita paikkani tekemällä hirvittävästi. Tämä riittää saamaan tornin pohjan sen verran vinoksi, että ennemmin tai myöhemmin se kaatuu, hän sanoo.

Lue myös paniikkihäiriöön sairastuneen Maaritin tarina: "En lähtenyt kotoa mihinkään, ellei ollut pakko"

Lapsikuplassa helpotti

Pakkoajatukset ilmaantuivat jo ennen kouluikää. Jos isä ei tullut töistä kotiin tasan kello neljältä, Saila lamaantui. Oliko tämä joutunut onnettomuuteen? Kun pikkuveli sairasti flunssaa, Saila pelkäsi, että tauti oli vakava ja veli kuolisi.

Hän ei kertonut peloistaan, koska kuvitteli katastrofiajattelun olevan normaalia. Se ei myöskään vaikuttanut koulunkäyntiin. Murrosiässä mieliala notkahti miinukselle. Saila oli luultavasti masentunut, mutta kukaan ei tajunnut sitä. Abivuonna hän koki pienimuotoisen burn­outin, kun harrastaminen karkasi käsistä. Saila pelasi jalkapalloa viidesti viikossa ja lisäksi valmensi nuorempiaan. Hän touhusi myös partiossa.

– Olin lukulomalla niin uupunut, että vain lepäsin. Kirjoitukset sujuivat silti hienosti. Vähempi ei olisi minulle riittänyt. Vaadin kaikessa itseltäni paljon.

Saila oli haaveillut kirkon nuorisotyöohjaajan ammatista, mutta opettajat kehottivat hakemaan yliopistoon.

– Opiskelin suomen kieltä, teologiaa ja matematiikkaa saamatta mitään aikaiseksi. Jätin kaiken kesken, jos oli pienikin vaara, että epäonnistuisin enkä saisi parasta mahdollista arvosanaa. Toisaalta pelkäsin onnistua, joten en uskaltanut yrittää.

Kolme vuotta meni kuin sumussa. Sitten Saila keskeytti opintonsa ja haki Diakonia-ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosionomiksi. Oli aika tehdä sitä, mitä itse halusi – ei toteuttaa muiden toiveita. Opinnot alkoivat syksyllä 1996.

– Kävin koulun loppuun, mutta en valmistunut, koska tulin raskaaksi. Jäin kotiäidiksi yhdeksäksi vuodeksi.

Tuona aikana Saila sai neljä lasta. Äitiys tuntui paineettomalta verrattuna opiskeluun.

– Elelin omassa lapsikuplassani. Vaativuudestani oli hyötyä, sillä ehdin neljän lapsen kanssa aina joka paikkaan. Luontoni ei anna minun myöhästyä.

Saila lähtee kävelemään heti aamupalan jälkeen. Hän palaa kotiin lounaalle, mutta lähtee sen jälkeen taas lenkille. Käveltyä tulee keskimäärin työpäivän verran.

Laihdutus vei bulimiaan

Kun Sailan kuopus oli kaksivuotias, hän hätääntyi. Mitä hän tekisi, kun tämä aloittaisi päiväkodin? Saila koki olevansa hukassa, koska hänellä ei ollut tutkintoa tai työkokemusta turvanaan.

– Ajattelin, ettei minusta ollut mihinkään eikä minusta enää voisi tulla mitään.

Saila löysi kuitenkin mieluista työtä, ensin lasten päiväkerhosta ja sitten jalkapalloseuran valmennuspäällikkönä.

– Valmennustyössä haastetta tuotti se, että minun piti itse määritellä työaikani. Olin ylitunnollinen ja jumituin tekemään pikkuasioita liian pitkäksi aikaa.

On kysytty, olenko narsisti tai sosiopaatti.

Saila oli jo vuosia aiemmin tajunnut olevansa kaamosmasentuja. Keväällä 2012 hän havahtui siihen, että masennus jatkui, vaikka pimeä vuodenaika oli jo takana. Hän valitti vointiaan valmentajaparilleen.

– Koin itseni heti huonoksi ihmiseksi. Nyt kaikki tiesivät, että olin masentunut.

Kesällä hän päätti näyttää, että pystyi yhä johonkin ja ryhtyi laihduttamaan. Tarkoituksena oli pudottaa muutama ­kilo, mutta niitä putosi moninkertai­sesti. Syksyllä Saila alkoi oksennella ruokaansa. Puoliso oli huolissaan, ja keväällä 2013 Saila itsekin ymmärsi tarvitsevansa apua. Lääkäri diagnosoi masennuksen ja bulimian ja antoi lähetteen psykiatrian poliklinikalle.

– Lääkkeistä ei ollut hyötyä, ja masennukseni paheni. Syksyllä jouduin jäämään sairauslomalle enkä enää palannut töihin. Tunsin epäonnistuneeni elämässäni.

Kudin kädessä koko ajan

Vuoden 2014 alussa Sailaa hoidettiin psykiatrisen sairaalan päiväosastolla kahdeksan viikkoa. Tuolloin hänellä diagno­soitiin vaativa persoonallisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö.

Ensimmäiseen liittyy Sailalla ennen kaikkea korostunut täydellisyyden ja kontrollin tarve sekä itsensä vihaaminen ja rankaiseminen. Siksi hän usein satutti itseään omalla toiminnallaan.

Jälkimmäiselle ovat ominaisia pakkoajatukset ja -toiminnot. Pakkotoimintojen päämääränä on pakkoajatusten tuottaman ahdistuksen lievittäminen tai jonkin pelottavan tapahtuman estäminen.

Sailan pakko-oirehdinta tuli ilmi, kun hän kutoi osastolla koko ajan. Hoitohenkilökunnalle selvisi, että hän kutoi päivittäin 13–14 tuntia, myös öisin. Samalla hän laski silmukoita, vaikkei tiedostanut sitä itse.

Olin liian hullu päästäkseni edes terapiaan.

– Olen kutonut jo nuoresta. Kerran tein vanhemmilleni joululahjaksi villapaidat. Toinen ei ollut vielä aattona valmis, vaikka olin kutonut läpi yön. Ryntäsin joulupuuron jälkeen takaisin kotiini kutomaan ja palasin päivälliselle lahjat mukanani.

Uudet diagnoosit vaativat Sailalta sulattelemista.

– Masennus oli sisäsiisti diagnoosi, mutta näistä en halunnut heti huudella. Persoonallisuushäiriöihin liittyy monia vääriä mielikuvia. Minultakin on kysytty, olenko narsisti tai sosiopaatti.

Toisaalta helpotti saada tietää, mitä masennuksen ja ahdistuksen taustalla oli. Saila pystyi ymmärtämään itseään paremmin. Sairaalajakson jälkeen hoidoksi ehdotettiin psykoterapiaa. Kela kuitenkin hylkäsi hakemuksen. Perusteena oli, että Saila oli liian huonovointinen toipuakseen työkuntoiseksi.

– Se tuntui todella pahalta. Olin liian hullu päästäkseni edes terapiaan.

Saila sanoo, ettei halua kantaa pakko-oireisen roolia vuorokauden ympäri. Myös hän saa nauraa ja olla aidosti onnellinen.

Rankaisemisen kaava

Onneksi Helsingin kaupunki myönsi tukea, ja syksyllä Saila aloitti kahden vuoden terapian. Siinä keskityttiin pakko-oireilun vähentämiseen altistusharjoitteilla. Sailan piti esimerkiksi olla tunti kutomatta ja opetella sietämään ahdistusta.

– Vaativa persoonallisuuteni ei voinut suostua siihen, vaan heräsin yöllä kutomaan. Työn jäljen oli oltava aina moitteetonta, sillä en voi sietää virheitä. Kerran tein ystävälleni tietoisesti sukat, joissa oli vääränmittainen resori. Sukkien antaminen oli hirveän vaikeaa.

Pikkuhiljaa terapia alkoi vaikuttaa. Saila tajusi paitsi purkavansa ahdistustaan myös rankaisevansa itseään kutomalla. Kun hän neuloi öisin, hän kielsi itseltään levon. Kutominen väheni 6–8 tuntiin.

– Syksyllä ajattelin, että jes, en ole enää yhtä masentunut ja pakko-oireetkin ovat hanskassa. Koska tilanne oli niin hyvä, voisin viimein pudottaa pari kiloa. Painoa oli tullut parin vuoden aikana takaisin.

Homma karkasi heti käsistä, ja jouluna 2015 Saila painoi vähemmän kuin koskaan ennen. Psykoterapeutti totesi, ettei terapiaa voisi jatkaa, jos tämä ei hakisi apua syömishäiriöönsä.

Sailasta tuli syömishäiriöklinikan potilas. Myös terapiassa keskityttiin jatkossa syömishäiriöön. Siihen sisältyi sama kaava kuin kutomiseen: Saila rankaisi itseään kieltämällä itseltään ravinnon.

– Olimme juuri pääsemässä kiinni vaativuuteeni, mutta se pahus kehitti suojakseen syömishäiriön. Niinpä vaativuus jäi käsittelemättä.

Kuin kipeä haava

Vasta viime vuosina Sailalle on selvinnyt, että suuri osa hänen normaalina pitämästään ajattelusta on oikeasti vaativuutta.

– Se oli sokki, mutta selitti, miksi en pystynyt panemaan vaativuudelle kampoihin. En tunnista, mistä oireilu alkaa.

Saila vertaa vaativaa persoonallisuushäiriötä kipeään haavaan. Jos sitä sorkitaan, se tulehtuu. Silloin joudutaan putsaamaan pintaoireita. Haava itsessään jää hoitamatta.

– Vaativuutta ja pakkotekemistä olisi helpompi sietää, jos ne eivät tekisi minulle fyysisesti pahaa. Päätäni särkee kroonisesti kutomisen takia, ja koko kehoni on kipeä tolkuttoman kävelemisen vuoksi.

Myös pakkoajatukset ovat pahentuneet. Saila pelkää usein, että lapsille tapahtuisi pahaa. Jos koulujen verkkopalveluun Wilmaan ilmaantuu merkintä lapsen poissaolosta, hänen sydämensä pomppaa kurkkuun. Entä jos lapsi on kuollut?

– En saa mieltäni rauhoitettua, ennen kuin saan vahvistuksen sille, että pelkoni on aiheeton. Kehonikin on ylivirittynyt: pulssi nousee, ja hengitys kiihtyy.

Sailalle on alkanut ilmaantua myös itsensä vahingoittamiseen liittyviä pakkoajatuksia. Metroasemalle meneminen tai sillan yli käveleminen pelottaa välillä. Entä jos hän hyppää metron alle tai sillalta alas?

– Pystyn kuitenkin kontrolloimaan itseeni kohdistuvia ajatuksia. Minussa ei ole tippaakaan itsetuhoisuutta. Muihin kohdistuviin ajatuksiin minulla ei ole valtaa.

Lupa olla onnellinen

Sailalle on ehdotettu uutta terapiajaksoa, mutta...

– Vaativuus ei anna minun hakea sitä. Taloutemme on tiukilla, ja syytän siitä itseäni. En pidä mahdollisena mennä edes kampaajalle. Terapia maksaisi paljon enemmän. Onneksi voin edelleen käydä juttelemassa psykiatrian polilla.

Syömishäiriössään Saila sanoo olevansa kahden askeleen päässä kuntoutumisesta. Käynnit syömishäiriöklinikalla pitivät hänet hengissä, mutta paino alkoi nousta vasta, kun hän löysi Syömishäiriöliiton alueyhdistyksen, Etelän-SYLIn. Vertaistuki auttoi tajuamaan, ettei sairautta tarvinnut hävetä eikä hän ollut sen kanssa yksin. Saila vakuuttui, että voisi toipua.

– Painoni on nyt normaali, mutta syömishäiriö kummittelee yhä nurkan takana. Olen silti ottanut ison harppauksen kohti parempaa.

Sailan elämä voi kuulostaa traagiselta ja surulliselta, mutta hän itse näkee jokaisessa päivässä hyvää. Hän sanoo olevansa pohjimmiltaan iloinen ja positiivinen.

– Minun ei tarvitse kantaa masentuneen, persoonallisuushäiriöisen tai pakko-oireisen roolia vuorokauden ympäri, vaan minulla on lupa nauraa ja olla onnellinen. Elämässäni on paljon hienoja asioita. Minulla on ihanat lapset ja puoliso. Heidän vuokseen jaksan yrittää.

Vaativuus voi olla osin myös vahvuus

Persoonallisuushäiriöt ovat lapsuudessa tai nuoruudessa alkavia pysyväisluontoisia jäykkiä ­ajatus- ja käyttäytymismalleja. Ne aiheuttavat kärsimystä ja haittaa sekä henkilö­kohtai­sesti että sosiaalisissa suhteissa. Häiriöiden syntyyn ­vaikuttavat perintö- ja ympäristötekijät. Taustalla voivat olla myös lapsuuden aikaiset kokemukset ja traumat. Tarkkaa syntymekanismia ei tunneta.

– Samanaikaisesti voi ilmetä usean eri persoonalli­suus­häiriön tai muun psykiatrisen häiriön piirteitä. Esimerkiksi vaativa persoonallisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö voivat esiintyä yhtäaikaisesti, sanoo ylilääkäri Suoma Saarni HUS Psykiatriasta.

Molemmille on tyypillistä korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve. Vaativa persoona takertuu myös yksityiskohtiin ja noudattaa sääntöjä ja aikatauluja säntillisesti. Hän on ylitunnollinen ja omistautuu usein työlleen.

Tavallista on myös korostunut säästäväisyys. Ihmissuhteet ovat yleensä hankalia tai jäävät hyvin vähäisiksi.

– Vaativa persoonallisuus altistaa ahdistukselle ja ­masennukselle, koska itseen ja maailmaan koh­distuu kohtuuttomia vaatimuksia, joita on mahdotonta toteuttaa. Tästä seuraa huonommuuden tunne.

Jatkuvaa pesua

Pakko-oireiselle häiriölle ovat ominaisia pakkoajatukset ja -toiminnot. Tavallisimpia pakkoajatuksia ovat pelot tautien tarttumisesta, sairauksista ja vahingossa tehdyistä teoista, pakon­omainen tarve pitää esineet tarkassa järjestyksessä sekä seksuaaliset ja aggressiiviset pakkoajatukset.

Pakkoajatuksia ja erityisesti niiden laukaisemaa ahdistusta yritetään torjua pakonomaisilla teoilla. Ne ovat luonteeltaan toistuvaa käytöstä, kuten käsien pesua, esineiden järjestelyjä tai jonkin asian tarkistamispakkoa. Toiminta voi olla myös mielessä tapahtuvaa, kuten rukoilu, laskeminen tai sanojen toistelu. Pakkotoimintoihin saatetaan käyttää päivittäin useita tunteja tai jopa suurin osa valveillaoloajasta.

– Pakko-oireista kärsivä on yleensä tietoinen oireistaan ja toivoisi pääsevänsä niistä eroon. Sen sijaan vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä harvemmin tiedostaa, että hänen ajattelunsa ja käytöksensä on tavallisesta poikkeavaa, Suoma Saarni sanoo.

Terapia auttaa

Vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsii noin kaksi prosenttia aikuisista. Pakko-oireinen häiriö on hieman yleisempi.

– Persoonallishäiriöissä hoitoon hakeudutaan yleensä masennuksen takia, ja diagnoosi syntyy usein viiveellä. Häiriöstä saadaan tavallisesti kiinni vasta, kun masennuksen hoito ei tehoa odotetusti, Suoma Saarni kertoo.

Vaativan persoonallisuushäiriön paras ja ainoa hoito on psykoterapia, jossa tulisi käydä pitkäaikaisesti. Terapiassa opetellaan ymmärtämään omia käyttäytymismalleja. Samalla opitaan toisenlaisia toimintatapoja.

Pakko-oireisen häiriön hoidossa käytetään altistushoitoa sisältävää kognitiivista psykoterapiaa. Oireita voidaan lievittää myös lääkkeillä. Tehokkain hoito on usein näiden yhdistelmä.

– Psykoterapian avulla voi oppia elämään täyttä elämää vaativan persoonallisuushäiriön kanssa – siitä huolimatta ja osittain sen vuoksi, kun oppii näkemään siihen liittyvät vahvuutensa. Esimerkiksi tunnollisuus ja säästäväisyys ovat hyveitä, kunhan eivät korostu liiaksi.

Lähteet: terveyskirjasto.fi, mielenter­veystalo.fi

Asiantuntijana ylilääkäri Suoma Saarni, HUS Psykiatria.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 7/2020.

Julkaistu: 2.10.2020
Kommentoi »