Ikä on tuonut kirjailija Outi Pakkaselle lisää rohkeutta: ”Minulla on oikeus olla kiukkuinen muija”

Kirjailija Outi Pakkasen vuotta 2021 voi kuvata sanalla työläs. Syy tähän ei kuitenkaan ole kiire uuden romaanin kanssa, vaan Helsingin Lauttasaaressa sijaitsevan kotitalon linjasaneerauksen aiheuttama kaaos.

Paineita ovat lisänneet oudot kivut, joihin ei ole löytynyt mitään selitystä tarkkojen tutkimustenkaan jälkeen.

– Jouduin tyhjentämään koko kotini, autotallin ja kaksi varastoa sekä siirtämään irtaimiston säilöön. Homma oli henkisesti ja fyysisesti todella rankkaa, kun kirjojakin on muutamia tuhansia, Outi Pakkanen kertoo.

Kirjailija asuu nyt väliaikaisesti Helsingin kantakaupungissa, eikä hän ole vielä löytänyt sieltä yhtä rentouttavia kävelyreittejä kuin rakkaan Lauttasaarensa rannoilta ja puistoista. Sauvakävelyä hän on harrastanut jo ­parikymmentä vuotta. Liikuntarutiineihin kuuluu myös venyttelyohjelma, joka löytyi vuosia sitten ­aikakauslehdestä.

– Tässä iässä saan olla onnellinen, ettei minulle ole asennettu tekoniveliä polviin tai lonkkiin. Ystäväni on todennut osuvasti, että vielä 50-vuotiaana on kaikki ok, kuusikymppisenä ­alkaa tulla kremppoja ja seitsemänkymppisenä kropan osat alkavat yksi toisensa jälkeen pettää, Pakkanen sanoo.

Kun aloitin esikoisromaanini Murhan jälkeen mainoskatko kirjoittamisen, mieli­kuvitus laukkasi vallattomammin kuin nykyään. Olin aika itsevarma, toisin kuin monet kirjailijaksi ryhtyvät.

Nykyisin olen entistä rohkeampi kirjoittaessani. En enää käytä kiertoilmaisuja. Se on vapauttavaa. Minulla on oikeus olla kiukkuinen muija!

Kielteisen palautteen vastaanottaminen ei ole ikääntymisen myötä helpottunut. Siihen en totu koskaan, vaan olen aivan vereslihalla. Ja kun kirja on ­ilmestynyt, haluaisin itse asiassa jo unohtaa sen.

Nuoremmille kollegoille sanon aina, että kannattaa olla uskollinen omalle äänelleen. Mitä pidempään olen kirjoittanut, sitä suorempi on tie, joka vie tarinaa eteenpäin. Ei leveämpi, vaan nimenomaan suorempi.

Kirjoitan yleensä talvet ja keväät, mutta nyt koti­talon remontti ja sairastelu sotkivat rytmini. Minulla on yhä säännöllinen viikkorytmi, ja se pitää hyvin työvireessä.”

Olen tullut sallivammaksi nautintojen suhteen. En osannut kakarana kokata yhtään, sillä äiti ja kotiapulaiset tekivät ruoat lapsuudenkodissani.

Nyt rakastan kokkaamista. On ihanaa istua perheen ja ystävien kanssa illallispöydässä. Vanha kreikkalainen viisaus kuuluu, että syöminen hyvien ystävien kanssa pöydän ääressä on enemmän sydämen kuin vatsan nautinto. Se on myös Porosta parmesaaniin -keittokirjani motto.

Kokkaaminen riippuu nykyään mielentilasta ja ­sesongista. Rakastan yhä enemmän sesonkiruokia, ja maailman paras kaalilaatikko on tavoitteeni. Syön paljon kalaa, varsinkin kuhaa. Savustuslaati­kossa valmistan usein lohta.

En tiedä, mihin tilanteeseen kuohuviini tai samppanja ei sopisi! Se käy ilon ja surun hetkiin, mutta punaviinille olen allerginen.

Elämäni nautintoja ovat myös teatteri, ooppera, elokuvat ja tietenkin kirjat. Olen juuri sitä naisenemmistöä, joka täyttää katsomot.”

Minulla on ollut elämässäni kaksi suurta rakkautta. Toinen oli poikani Antti-­Pekan isä, jonka kanssa seurustelin kahteen otteeseen. Poikani syntyi, kun aloimme olla uudelleen yhdessä kymmenen vuoden paussin jälkeen.

Toinen rakkauteni oli näyttelijä Jussi Jurkka. ­Ehdimme olla yhdessä vain vajaat kaksi vuotta. ­Tapasimme kirjailija Laila Hirvisaaren, silloisen Hietamiehen, syntymäpäivillä hänen kotonaan Vuosaaressa. Jussi kuulemma rakastui minuun ensisilmäyksellä, ja minäkin rakastuin häneen hyvin pian.

Jussilla todettiin keuhkosyöpä tammikuussa 1981, ja hän kuoli seuraavana vuonna. Uskon, että hän jaksoi niin pitkään, koska sai vielä näytellä Suomen Kansallisteatterin Amadeus-näytelmässä ylistetyn Salierin roolin.

Rakkaus on nyt laajempi käsite kuin nuorempana. Olen rakastunut myös vanhempana ja huomannut, että tunteet ovat yhtä vahvoja kuin teininä. Nyt en elä parisuhteessa, mutta rakastan poikaani, veljieni perheitä, ystäviäni ja veljentyttäreni koiraa! Siis elämää kaikkinensa. Rakastaminen on elämänasenne, johon liittyvät yhtä vahvat tunteet kuin vihaankin.”

”Sain poikani vuonna 1989, kun olin 43-vuotias. Vaikka olin sen ikäinen, ikä ei merkinnyt mitään. Se oli ihmeellistä. Olen joskus kysynyt pojaltani, häpesikö hän vanhaa mutsiaan, mutta ei kuulemma hävennyt.

Elämääni tuli poikani myötä värit, sillä olin elänyt mustavalkoista elämää, jonka keskipiste olin minä ­itse. Äitiys ei kuitenkaan ole missään tapauksessa naiseuden mittari. Ei ole niin, että nainen olisi jotain vasta tullessaan äidiksi.

Antti-Pekka oli helppo vauva ja iloinen poika, joka hymyilee kaikissa lapsuuskuvissaan. Nyt olen ylpeä siitä, että hän valmistui tradenomiksi Tallinnan ­Estonian Business Schoolista. Taidan olla jopa iloisempi tästä kuin hän itse!

Äitiys on kokonaisvaltaista, eikä se muutu miksikään lapsen vartuttua aikuiseksi. Äitini sanoi minulle aikoinaan, että vaikka olisin 94-vuotias, olisin aina hänen lapsensa. En ole ainakaan vielä potenut sellaista mummokuumetta, että olisin kaivannut lapsenlapsia. Minulla ei ollut aikoinaan edes vauvakuumetta. Ennen kuin sain oman poikani, ajattelin, että vel­jeni Jukan lapset Mirka ja Mitri ovat lainalapsiani.”