Auto ajoi väärään suuntaan moottoritietä ja vei melkein Tiinan hengen: ”En ole ollut onnettomuuden jälkeen ­sama ihminen kuin ennen”

"Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä 2008, ajoin Lahden moottoritietä ­kotiin Helsinkiin. Olin viettänyt viikonlopun auttamassa keväällä leskeksi jäänyttä isääni. Kissani Jylppy ja Nasu matkustivat mukanani kuljetuslaatikoissaan. Auton lattialla etupenkin takana oli pussillinen puutarhasta keräämiäni lempimarjojani karviaisia, ­jotka aioin säilöä kotona. Oli hieno kesä­ilta.

Olin ajellut toisen auton kanssa samaa tahtia Heinolasta asti. Haarajoen liittymässä Järvenpään pohjoispuolella ohitimme jonoa. Ykskaks edelläni ajanut ­auto koukkasi jonon keskelle. Ihmettelin, miksi kuljettaja teki niin hölmösti.

Kun nostin katseeni, näin, että sininen pakettiauto tulee päälle. Nuori mies oli ajanut väärästä rampista alas. Mitään ei ollut tehtävissä. Tajusin, että kuolen.

Säikähdin niin hirveästi, ettei semmoista olekaan. Aika pysähtyi. Sellaisessa tilan­teessa elimistö alkaa kuitenkin toimia nopeasti, ja pystyin miettimään paljon lyhyessä ajassa. Jos käännyn jonoon, tapan jonkun, enkä voisi elää sen kanssa. Jos törmäämme nokikkain, kuolemme molemmat. Voin ainoastaan yrittää ohjata auton keskialueelle.

Sain käännetyksi autoani sen verran, että vein mukanani vain pakettiauton apumiehen kulman. Se pelasti molempien hengen.

Muistan pamauksen ja hiekan ropinan.

Ajattelin, että nyt näen, mitä tapahtuu, kun kuolen. Tuli hyvä tunne. Olen elänyt niin, ettei minun tarvitse katua mitään. Olen kunnioittanut ihmisiä. Mikään ei ole kesken. Olen valmis lähtemään.

Kun mätkähdin takaisin moottoritielle, nipistin itseäni turvatyynyjen keskellä. Vieläkö minulla on keho? Olenko hen­gissä? Autoni oli tuusan nuuskana.

Samassa Jylppy-kissani loikkasi takapenkiltä ja hyppäsi ulos. Minulle tuli hätä, että se jää auton alle. En ymmärtänyt, ­että liikenne oli pysäytetty. Nousin autosta etsimään kissaa.

Vastaani tuli itkevä nainen.

Joku mies talutti minut penkereelle, ja istuin nojaten hänen polveensa. Oli vaikeaa hengittää. Soitin miehelleni, ja ambu­lanssi tuli jo puhelun aikana.

Ensihoitajat laittoivat minut selälleni paareille. Toinen leikkasi paitani. Suu­tutti, että hän hajotti uuden vaatteeni. Sitten minuun pistettiin morfiinia, enkä ollut köyhä enkä kipeä. Medihelin ensihoitaja kysyi, siirretäänkö minut helikopteriin. Sitä ei uskallettu tehdä, koska ei tiedetty, minkälaisia vaurioni olivat. Silloin aloin tajuta, että minulle oli käynyt jotain.

Sitten lähdettiin. Tunsin, että menimme kovaa. Töölön sairaalassa imuroitiin lasinsirpaleita kehostani ja hiuksistani. Kuulin jonkun sanovan, että tukassani oli karviaisia.

Olin sairaalassa viikon. Oikea keuh­koni oli painunut sisään, ja jouduin opettamaan itseni hengittämään. Puhaltelin ­letkuun, jossa oli vettä, jotta sain keuhkon toimimaan.

Kylkiluita ei ollut mennyt poikki, mutta ne olivat revenneet pois paikoiltaan. Olin saanut sisäisiä verenvuotoja, mutta ne olivat onneksi kudoksissa. Lisäksi minulle jäi pysyvä tinnitus. Kolarin toiselle osapuolelle tuli vain ruhjeita.

Kivut olivat kuin sipuli. Kun yksi kohta parani, toisaalla alkoi sattua. Oikea lonkkani oli leikattu ennen kolaria, ja se vau­rioitui uudestaan. Lonkka korjattiin leikkauksessa.

Oikea olkapää vahingoittui pahasti, mutta se leikattiin ensimmäisen kerran vasta vuoden kuluttua. Oikealla puolella on jatkuvasti kovia kipuja, eritoten matalapaineella. Oikeaa kättä en pysty vieläkään nostamaan normaaliin yläasentoon. Minulla oli pitkään haamukipuja takareidessä, ja kantapääni paleli. Nämä vaivat ovat kuitenkin hävinneet. Myös keuhko on palautunut.

En tiedä, miten olisin pystynyt paranemaan, jos en olisi saanut kolarissa karanneita kissojani kotiin. Työkaverini kävivät laittamassa katoamisilmoituksia Haara­joen seudulle.

Viikko kolarin jälkeen muuan mies soitti löytäneensä Jylpyn Haarajoelta. Samana päivänä pääsin kotihoitoon. Kissan löytänyt pariskunta harrasti vapaa-aikanaan kadonneiden eläinten etsintää. ­Miten Jylppy osasikin mennä sinne!

Nasu oli kateissa viisi viikkoa. Sitten minulle soitettiin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksestä, että se oli löytynyt. Olin ottanut Nasun Hesyltä, ja se oli sirutettu. Nasu oli taapertanut Vantaalle asti ja tuupertunut erään naisen rapun eteen. Hän oli vienyt kissan eläinsairaalaan.

Nainen tiesi kolarista, sillä hänen työkaverinsa oli ajanut miehensä kanssa vastakkaiseen suuntaan onnettomuuspaikan ohi. He olivat pysähtyneet auttamaan. Työkaverin puoliso oli se mies, jonka polveen olin nojannut.

Nasu oli niin huonossa kunnossa, ettei se pystynyt kävelemään. Se kuitenkin toipui ja eli onnellisen pitkän elämän, kunnes menehtyi syöpään vuonna 2018.

Kolarin jälkeen tajusin, etten pelännyt kuolemaa vaan kipua.

En ole ollut onnettomuuden jälkeen ­sama ihminen kuin ennen. Tapahtunut kulkee mukanani joka päivä tavalla tai toisella, koska kivut ovat jatkuvia. Kaikki eivät pysty ymmärtämään, millaista on elää niiden kanssa. Nykyään otan välimatkaa tylyihin ihmisiin.

Kolarin sattuessa tein myyntityötä, jossa oli tehtävä tulosta. Aluksi töihin paluu oli helppoa, koska ihmiset tiesivät, mitä olin käynyt läpi.

Ymmärrys hävisi ajan mittaan, sillä ­toiset jatkoivat eteenpäin elämässään ja ­minä jäin kipujeni kanssa. Ei kukaan jaksa kuunnella, kun joku aina valittaa. Opin nopeasti pitämään suuni kiinni töissä. Kotona puhuin miehelleni. Se oli hänelle varmasti rankkaa.

Halusin olla yhä enemmän rauhassa ajatusteni ja kipujeni kanssa. Töissä en kestänyt ihmisiä lähelläni. Avokonttorissa oli vaikeaa keskittyä, enkä sietänyt meteliä. Jättäydyin sivuun työporukoista.

Jouduin selittämään rajoitteitani ihmisille, jotka eivät tunteneet taustaani. Satutti, kun toista ei kiinnostanut pätkääkään se, mitä kerroin.

Halusin olla myös kotona yhä enemmän yksin. Ei parisuhde silloin toimi. Erosimme kuusi vuotta sitten, minun aloitteestani. Olemme yhä hyviä ystäviä ex-puolisoni kanssa. Olen ollut epäröivä ihminen, mutta kolarin jälkeen olen pystynyt tekemään nopeita ratkaisuja.

Elämä on lyhyt, enkä voi jäädä käkkimään päätösteni kanssa. On tehtävä ja koettava mielekkäitä asioita niin paljon kuin pystyy.

Kysyn, kuolenko, jos muutan elämääni. En todellakaan kuole. Olen saanut rohkeutta tehdä suuriakin muutoksia. Vaikka aina tiesin, että on vain yksi ja ainoa elämä, tuon kokemuksen jälkeen ymmärsin sen todella. Fyysinen kuntoni on ehkä huonompi kuin ennen, mutta sitä voi kompensoida henkisillä asioilla.

Kolarin jälkeen sain työterveyshuollosta muutaman kerran traumaterapiaa. En kuitenkaan kokenut terapeuttia sellai­seksi, että olisin halunnut puhua hänelle.

Sain häneltä kirjallisia ohjeita, jotka oli tehty sotatrauman kokeneille. Pidin sitä omituisena, mutta kaikki meni juuri niin kuin papereissa kerrottiin. Ensin olin euforiassa siitä, että jäin eloon. Sitten ­tulivat hallitsemattomat vihan tunteet. En sietänyt ihmisiä ja asioita, joita ennen kestin.

Onnettomuuspotilaille ei siihen aikaan ollut vertaistukea, mutta kävin kuntoutuksessa nivelpsoriasiksen vuoksi. Raivosin ohjaajille, koska en pystynyt tekemään yksinkertaisia harjoitteita. Jälkeenpäin häpesin. He kuitenkin ymmärsivät kiukkuni: se kuului paranemiseen.

Kipu lähtee aivoista. Jos olen väsynyt tai stressaantunut tai minulla on jokin murhe, se tuntuu heti. Tosin olen niin tottunut kipuihin, etten edes tajua, että minuun sattuu. Tulee vain huono fiilis. Olen väsynyt ja epätoivoinen.

Myös tunteilla on valtavan suuri vaikutus kivunhallinnassa. Onneksi lähelläni on ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. Silloin unohdan ikävät asiat ja kivun.

Löysin avun fysioterapeutilta, jota silloinen esihenkilöni suositteli. Hän on hoitanut kuntoon fyysisiä asioita, joita lääkärien mukaan ei voinut korjata.

Oikea jalkani ei kääntynyt taakse, mutta nyt se kääntyy. Olkapäätäkin pystyn käyttämään paremmin kuin lääkärit olettivat. Fysioterapeutti on opettanut minua hallitsemaan kipujani ja elämääni.

Käyn nykyään fysioterapiassa harvakseltaan, kolmen neljän viikon välein. Siellä käsitellään kipeät alueet, ja lopuksi saan akupunktiota. Nukahdan käsittelyyn aina. Käynnin jälkeen unen laatu paranee mahtavasti muutamaksi yöksi.

Kuntoutuksessa olen oppinut kivunhallintaa ja rentoutumistekniikoita. Minua auttaa esimerkiksi se, että käyn kehon läpi jännittämällä ja rentouttamalla. Lisäksi meditoin, ja sitä pitäisi tehdä joka päivä. Kipulääkkeet olen pystynyt jättämään.

Olen pienestä asti touhunnut eläinten kanssa ja opiskellut niiden käyttäytymispsykologiaa. Jo teininä minulla oli unelma eläinhoitolasta.

Viimeisessä palkkatyöpaikassani matkustin paljon. Kun kissat piti saada hoitoon, en löytänyt yhtään paikkaa, jonne olisin karvalapseni vienyt. Ajatus kissahoitolasta alkoi muhia. Pystyisinkö tekemään siitä leivän itselleni? Kävin hyvän yrittäjäkurssin ja perustin lemmikkihoitolan kissoille ja kaneille vuonna 2017.

Eläimet ovat parasta työssäni. Paljon on murheita ja vastuutakin – ei tämä ole pelkkää kissojen rapsuttelua. Mutta saan rakastaa myös toisten eläimiä vapaasti. Myös asiakkaat pitävät siitä, että välitän heidän lemmikeistään.

Nykyinen työni on hyvä terveyteni ja jaksamiseni kannalta, sillä tarvittaessa voin levätä keskellä päivää. Palkkatyössä se ei olisi mahdollista.

Asiat järjestyvät. Se on klisee, mutta niin se tuppaa menemään. Olen haastanut itseäni ajattelemaan uudella tavalla ja löytänyt keinoja auttaa itseäni. Positiivisuus kantaa pitkälle elämässä.

En kuitenkaan tarkoita sen hokemista, että tämä on hyvä päivä. Saan myös surra ja murehtia. Olen löytänyt oman tapani olla positiivinen. Selvisin tästä päivästä, ja huominenkin on ok."

Millaista elämäsi oli ennen pahaa autokolaria? – Leppoisaa, oli kiva hetki elämässä. Olin töissä mediatalossa ja mennyt naimisiin. Kävin jumpassa ja kuntosalilla. Olin laihduttanut kymmenen kiloa, hyvässä kunnossa ja tyytyväinen itseeni.

Jättikö kolari pelon olla liikenteessä ja ajaa autoa? – Heti kun pystyin istumaan, lähdin mieheni kyytiin. Meinasin hypätä pois autosta. Pari kolme viikkoa kolarin jälkeen aloin ajaa. En pystynyt kävelemään, mutta ajoin, vaikka pelkäsin. Ambulanssin ääni saa minut yhä itkemään.

Mitä eläinten hoitaminen on opettanut sinulle? – Kissat opettavat kärsivällisyyttä ja rentoutta. Ne ovat terapeuttejani.