Alamäki oli loiva mutta jäinen. Tamperelainen Tuija Kes­tilä, 63, kaatui ladulle vasen olkapää edellä. Tärsky oli niin kova, että kipusokki oli ­lähellä. Hän pystyi kuitenkin hiihtämään takaisin puolen kilometrin päässä ole­valle autolleen ja ajamaan kotiin.

Seuraavana päivänä Tuija meni työterveyslääkäriin. Siellä kipeää olkapäätä ei tutkittu, vaan hoidoksi määrättiin lepoa.

Siitä ei ollut hyötyä. Kivut olivat edelleen kovat. Kättä oli vaikea liikuttaa ja nostaa ylöspäin.

Tuija työskentelee uskonnon ja terveystiedon opettajana. Viikko kaatumisen jälkeen opettajakollega näki, kun Tuija yritti vaivalloisesti pukea takkia päälleen.

– Hän huolestui ja sanoi, että näyttääpäs pahalta. Varasin ajan yksityiselle ortopedille. Onneksi minulla on ollut koko ­aikuisen ikäni tapaturmavakuutus turvanani, Tuija kertaa viime helmikuun ­tapahtumia.

Hän sai lähetteen magneettitutkimukseen. Siinä selvisi, että Tuijan hauislihas oli kokonaan irronnut olkaluusta. Myös olkapään kiertäjäkalvosimen jänteessä oli repeämä.

Massiivista vauriota ei voitu korjata pelkällä kuntoutuksella, vaan edessä oli leikkaus.

– Minulle tehtiin selväksi, että toipu­minen leikkauksesta kestäisi pitkään. Se ei kuulostanut hyvältä, mutta toisaalta olin kiitollinen, ettei luita ollut mennyt poikki.

Alkuvuodesta olkapäänsä telonut Tuija on saanut harjoitteluunsa ­tukea ja rohkaisua fysioterapeutilta. Syyskuun lopulla hän pystyi vihdoin nostamaan kätensä suoraan ylös.

Takapakkia toipumiseen

Leikkaus tehtiin maaliskuun viimeisenä päivänä. Tuijaa ei kauheasti jännittänyt, sillä hän on aiemmalta ammatiltaan erikoissairaanhoitaja ja ollut leikkaus­salissa töissä. Hän luotti kokeneen ortopedin ammattitaitoon.

Leikkauksen jälkeiseen järkyttävään ­kipuun Tuija ei kuitenkaan ollut osannut varautua. Kipulääkkeitä piti syödä kuukausi.

– Tuntui myös hankalalta pitää kättä rentona kantositeessä, jottei se jäykis­tyisi. Aluksi jännitin ja varoin liikaa. Oli myös rankkaa opetella nukkumaan selällään, koska en voinut kivun vuoksi maata kyljelläni.

Fysioterapeuttinen harjoittelu alkoi huhtikuun loppupuolella. Vaikka Tuija jumppasi olkapäätä säntillisesti saamiensa ohjeiden mukaan, käden liikelaajuudet eivät parantuneet. Käsi ei noussut yhtään aiempaa ylemmäs. Se oli myös edelleen hyvin kipeä.

– Sain kyllä tiskit koneeseen ja selvisin muistakin vaakatasossa tapahtuvista arkiaskareista, mutta en saanut kättä nostetuksi suorana ylös, eteen tai sivulle, Tuija kertoo.

Jäätynyt olkapää yllätti

Fysioterapeutti alkoi epäillä, että Tuijalle oli kehittynyt jäätynyt olkapää. Se oireilee kipuna ja jäykkyytenä. Vaiva tulee toisille olkapään leikkauksen jälkeen. Myös Tuijaa oli varoitettu tästä.

– Lääkäri varmisti diagnoosin jälkitarkastuksessa kesäkuun alussa. Hän lohdutti, että jäätynyt olkapää paranee ajan myötä aina. Tuntui silti kurjalta, että kuntoutuminen pitkittyisi entisestään. Vei hetken, ennen kuin pystyin hyväksymään tilanteen.

Jonkin aikaa olkapää sai olla rauhassa. Sitten Tuija alkoi jumpata ­sitä pikkuhiljaa.

– Huomasin, että sängyssä tehdyt jumppaliikkeet sujuivat kivuttomammin, joten aloin tehdä aamujumpat heti herätessäni.

Tuija otti ensitavoitteeksi, että saisi ruoat ”nenän eteen” ja pääsisi ulos joka päivä.

– Vaatteiden pukeminen onnistui, mutta se oli työlästä ja hidasta. Suihkuun meno pelotti. Entä jos liukastuisin? ­Onneksi aikuiset lapseni ja hyvä ystäväni auttoivat minua.

Kipeä ja jäykkä käsi ei kuitenkaan estänyt Tuijaa lähtemästä melomaan. Lääkäri oli sanonut, että tänä kesänä melonnat jäisivät väliin. Tuija ei kuitenkaan halunnut ­uskoa tätä, koska hän rakastaa melomista.

– Sain apua kajakin veteen nostami­sessa, mutta en päässyt rannasta pitkälle. Minun oli pakko myöntää, ettei pelkkä tahto riittänyt liikuttamaan kanoottia.

Leikkauksen jälkeen Tuijalle kehittyi jäätynyt olkapää. Se hidasti kuntoutumista.

Vesijuoksua ja hierontaa

Heinäkuussa sinnikäs nainen marssi uima­halliin, joka oli pitkän kiinniolon jälkeen avautunut erityisryhmille. Hänellä on erityisuimakortti astmansa vuoksi.

– Vedessä liikkuminen tuntui hyvältä. Pian jo vesijuoksin ja uin kättäni välillä lepuuttaen. Se oli iso askel eteenpäin. Olen hyötynyt myös säännöllisestä hieronnasta: kun keho on toispuoleisesti käytössä, lihakset alkavat helposti krampata.

Fysioterapeutti on koko ajan ollut Tuijan tukena ja rohkaissut harjoittelussa. Mikä parasta, selkeää tulostakin on alkanut syntyä.

Syyskuun lopussa Tuija pystyi vihdoin nostamaan kätensä suoraan ylös.

– Se oli hieno hetki. Ajattelin, että jee, käsi tottelee eikä kipua tunnu. Nyt se nousee ylös myös sivukautta.

Pukeutuminenkin sujuu, joskin kapeat hihat takeissa vievät enemmän aikaa.

Olkapää ei enää haittaa Tuijan ­arkea, mutta harjoittelua tarvitaan yhä.

Takaisin ladulle

Tuija on huomannut, että olkapääongelmista löytyy jutun juurta. Lähes ­aina kun hän kertoo kokemastaan, hän saa kuulla jonkun toisen olkavaivoista.

– Parhaimmillani olen voinut tarjota vertaistukea.

Olkapää ei enää haittaa tavallista ­arkea.

– Mieleni on hyvä, ja osaan kaiken ­tämän jälkeen nauttia elämästä entistä enemmän.

Talven tavoite on selvä: Tuija aikoo taas hiihtää.

– Kuntoutuminen on vaatinut kärsivällisyyttä, ja työ on edelleen kesken. Vaikka tie on ollut pitkä, olen toiveikas, että olka­pää saadaan täysin kuntoon. Myös lääkäri sanoi viimeksi tavatessamme, että tästä ei jää minulle mitään haittaa, Tuija sanoo.