Apu Terveys

Epäonnistunut uimahyppy vei Pekan pyörätuoliin: "Olen kiitollinen, että näen lasteni kasvavan enkä seuraa heitä pilven reunalta"

Epäonnistunut uimahyppy vei Pekan pyörätuoliin: "Olen kiitollinen, että näen lasteni kasvavan enkä seuraa heitä pilven reunalta"
Epäonnistunut uimahyppy aiheutti Pekka Niemelle, 41, selkäydinvamman, josta seurasi neliraajahalvaus. Sopeutumista helpotti se, ettei tapahtuneesta voinut syyttää kuin itseään. Lue Pekan koskettava tarina!

Pekka Niemi, 41, Kauhajoelta. Perheeseen kuuluu 16- ja 9-vuotiaat lapset sekä entisen puolison 22-vuotias poika:

"Oli juhannusaatto. Juhlimme sitä Tilkunpellon karavaanialueella Lammilla. Kokon sammuttua veimme lapset nukkumaan. Avovaimoni jäi heidän luokseen, ja minä painelin keskiyön juhannussaunaan. Kaverilla oli mukanaan konjakkipullo, josta otimme pari ryyppyä.

Saunan ympärille aukeni terassi, josta pääsi portaita pitkin lampeen. Hyppääminen oli kielletty, mutta olin aiempina kesinä hyppinyt terassilta veteen monta kertaa.

Nyt tarkoituksena oli uida saunan vieressä olevassa uima-altaassa. Hetken mielijohteesta päätin toisin ja säntäsin kohti lampea. Ponnistaessani hyppyyn terassia peittävä muovimatto lipesi jalkojeni alta. Olin huomannut maton jo päivällä ja sanonut, että toivottavasti kukaan ei liukastu siihen.

Tunsin hirvittävän rusahduksen, joka kulki selkärangan läpi jalkoihin.

Pääni iskeytyi joko portaisiin tai lammen pohjaan. En tiedä varmasti. Tunsin hirvittävän rusahduksen, joka kulki selkärangan läpi jalkoihin.

Jäin kellumaan veteen mahallani. Olin tajuissani, mutten pystynyt liikuttamaan käsiä tai jalkoja. Elämäni vilisti silmissäni, ja luulin loppuni jo tulleen.

Kun kaveri löysi minut, olin ajautunut virtauksen mukana puolittain terassin alle. Kun hän käänsi minut ympäri, sopersin: ”Pidä niskasta kiinni. Nyt kävi tosi huonosti.”

Ei paluuta entiseen

Ambulanssissa matkalla sairaalaan lääkäri kysyi, olinko koskaan käyttänyt huumeita. Vastasin, etten ollut. Hän totesi, että nyt saisin täyden laidallisen. Kivut olivat niin kovat, että minut piti tainnuttaa. Sen enempää en juhannusyön 2015 tapahtumista muista.

Seuraava muistikuva on kahden päivän päästä, kun minut siirrettiin Tampereen yliopistollisesta sairaalasta Helsinkiin. Olin edelleen niin tuskissani, että kysyin, eikö ambulanssi voisi ajaa yhtään lujempaa. Se ei ollut mahdollista, koska vauhti oli jo 190 kilometriä tunnissa. Vaarana oli, että keuhkoni pettäisivät matkalla.

Selvisin Helsinkiin ja vietin seuraavan kuukauden Töölön sairaalassa. Siellä sain kuulla, että minulla oli selkäydinvamma. Se aiheutti neliraajahalvauksen eli tetra­plegian. Kädet saattaisivat alkaa liikkua vähän, mutta jalat eivät koskaan. Tuntoraja kulki rinnan kohdalla.

En osannut vielä käsitellä asiaa. Eniten harmitti, etten pystynyt käyttämään kaukosäädintä. Aika pitkään tuli vahdattua Pikku Kakkosta, ennen kuin joku älysi tulla vaihtamaan tv-kanavaa.

Vasta kuntoutuskeskuksessa aloin pikkuhiljaa hahmottaa toiseksi muuttunutta todellisuutta. Ensimmäinen kuukausi kului kovien niskakipujen vuoksi sängyssä maaten. Siinä oli aikaa tajuta, ettei paluuta entiseen ollut.

En kuitenkaan masentunut tai ajatellut, että kunpa olisin kuollut. Olen toivonut kuolemaa vain kerran, kun kotiin palattuani tarpeet lorahtivat housuun. Se oli nöyryyttävä hetki. Koin, ettei minulla ollut enää ihmisarvoa.

Lihakset katosivat

Kuntoutuskeskus Validia oli luksuspaikka kasvaa vammaisuuteen. Henkilökunta oli ystävällistä, ja minua käytiin katsomassa puolen tunnin välein. Paikka itsessään oli hieno, ei lainkaan sairaalamainen. Minusta tuntui heti, että siellä minun olisi hyvä olla.

Kuntoutus alkoi siitä, että minut nostettiin sängyssä asteittain pystysuoraan asentoon. Aluksi taju meinasi lähteä, koska verenpaine oli niin alhainen. Kun tämä sujui, kokeiltiin pyörätuolia.

Ensimmäinen pyörätuoli oli lähinnä nojatuoli. Sen sai kallistettua makuuasentoon. Niskatuki tuki niskaa oikeaan asentoon, enkä edes jaksanut kannatella päätäni. Pääsin niskatuesta eroon vasta kolmen kuukauden jälkeen.

Ensimmäisillä kerroilla sain tuolia työnnetyksi juuri ja juuri kymmenen senttiä.

Painoni oli pudonnut 95 kilosta 70 kiloon. Samalla kaikki lihakset olivat hävinneet. En meinannut millään pysyä oikeassa pyörätuolissa, koska rinnan alla ei ollut lainkaan tuntoa. Minut piti sitoa kiinni tuoliin. Minulla oli kuitenkin onnea, sillä molemmat ranteeni ja hauikseni olivat alkaneet liikkua hieman. Tämän ansiosta pystyin tarttumaan ja nostamaan jotain kevyttä sekä kelaamaan pyörätuolilla.

Ensimmäisillä kerroilla sain tuolia työnnetyksi juuri ja juuri kymmenen senttiä. Ajattelin, että tästä ei tule mitään. Epätoivo meinasi iskeä. Matka kuitenkin kasvoi ajan mittaan, ja samalla ­tasapaino kehittyi.

Syömisen opettelu oli oma lukunsa. Nahkaremmillä kämmenpohjaani kiinnitetty lusikka ei tahtonut ensin nousta, koska minulla ei ollut voimaa pidellä sitä. Harjoittelun ansiosta sain lusikan lopulta sormieni väliin, ja ranneliike lukitsi sen paikalleen.

Oli omanlaisensa huippuhetki, kun sain itse ruoan ensimmäisen kerran suuhuni. Erityisen ihanalta tuntui syödä jäätelöä, jota en ollut saanut pitkään aikaan. Miten hyvältä se maistuikaan!

Pekka Niemi haluaa elää tätä hetkeä. – Ennen oli toisin. Nyt on selvittävä näillä eväillä.

Arjen oppia vertaisilta

Jokainen onnistuminen potki eteenpäin. Olen aina ollut sisukas ja periksiantamaton. Olen myös pystynyt hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Nyt oli käynyt näin, ja sen kanssa oli pärjättävä.

Vammautumisen hyväksymisessä helpotti, että olin aiheuttanut sen itse. Olisi ollut paljon vaikeampaa käsitellä tapahtunutta, jos se olisi ollut jonkun toisen­ ­syytä.

Olin itselleni hyvin vihainen – ja olen jossain määrin edelleen. Miksi minun piti hypätä juuri siitä kohtaa? Miksi ylipäänsä menin uimaan? Miksi menin saunaan ja miksi päätimme viettää juhannusta juuri Lammilla? Jossittelin pitkän aikaa, mutta en ahdistunut. En vain ole sen luontoinen.

Tarjolla oli myös psykiatrista apua, mutta en katsonut tarvitsevani sitä. Ehdotin, että istunnot lopetettaisiin saman tien. Se ei ollut mahdollista, joten sanoin, että puhutaan sitten säästä. Niin me aika usein puhuimmekin.

Sen sijaan vertaistuesta oli suurta hyötyä. Oli tärkeää päästä kuulemaan jo aikaa sitten vammautuneiden kokemuksia ja oppia heiltä arjessa tarvittavia taitoja. Sain joka kohtaamisesta lisää tahtoa ja uskoa omaan selviytymiseeni. Kyllä minäkin pystyisin, koska muutkin olivat pystyneet.

Vietin kuntoutuksessa vajaat kuusi kuukautta. Sinä aikana menin naimisiin avovaimoni kanssa. Olimme olleet yhdessä 16 vuotta ja kaipasimme suhteellemme vahvistusta.

Vaikka vammautumiseni oli vaimolleni raskas paikka, hän ei väistynyt hetkeksikään rinnaltani. Perhe kävi katsomassa minua joka päivä. Se oli valtava voimavara. Myös ystävät tukivat ja auttoivat vaimoani pyörittämään arkea kotona.

Takaisin Kauhajoelle

Kotiinpaluu pelotti, vaikka odotin sitä suuresti. Miten pärjäisin ilman hoitohenkilökunnan apua? Miten lapset reagoisivat, kun isä kulkisi kotona pyörätuolilla?

H-hetki koitti joulun alla. Oli mahtavaa päästä jouluksi kotiin, mutta kaikki tuntui oudolta ja uudelta. Huomasin olevani laitostunut, ja otti aikansa opetella arjen rutiinit.

Vaimoni toimi omaishoitajanani työnsä ohessa. Kotihoito kävi aamuisin huolehtimassa aamutouhuista, mutta avustaja vain silloin tällöin, koska emme halunneet kotiimme vieraita ihmisiä. Ajan myötä tämä järjestely kävi vaimolleni raskaaksi, ja hän joutui jäämään sairauslomalle. Tämä koetteli myös parisuhdettamme.

Lapset selvisivät tapahtuneesta yllättävän hyvin. He eivät hävenneet pyörätuolissa olevaa isää. Ensin välttelin menemästä koulutapaamisiin, koska pelkäsin, että lapsia alettaisiin kiusata. Sitten huomasin, että heiltä kysyttiin vain ”mitä sun isille on käynyt”.

Toukokuussa 2016 muutimme Vantaalta Pohjanmaalle, josta olen kotoisin. Meidän oli pieni pakko, koska kitkutin sairaus­eläkkeen varassa. Kauhajoella elämä oli huomattavasti edullisempaa.

Ikävöin Vantaalle yhä, mutta muutto osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sukulaiset ja ystävät ovat lähellä, ja vammaispalvelut toimivat paremmin. Nykyisin minulla on avustajakin kokopäiväisesti.

Avioliittoni päättyi pari vuotta sitten. Poikani jäi luokseni asumaan, ja tyttäreni viettää luonani joka toisen viikon. Tapaan usein myös entisen vaimoni aikuista poikaa. Hänestä on tullut kolmas lapseni, ja hän on ollut suuri apu onnettomuuden jälkeen.

Ikävä erämaahan

Suunnitelmissani on palata työelämään, entiseen työpaikkaani mutta toisiin hommiin. Työskentelin ennen kompressori­asentajana ja minun on tarkoitus tehdä tulevaisuudessa myyntityötä. Se sujuu hyvin tietokoneella ja puhelimella.

Työ olisi vastalääkettä pitkien talvien tylsyyteen. Ennen moottorikelkkailin ja retkeilin luonnossa. Nyt se elämä on takana. Etenkin Lapin lumille on ikävä. Kunpa vielä kerran saisin nukkua laavussa erämaassa.

Kesäisin kierrän moottoriurheilutapahtumia, joita on ympäri maata. Koronavirus sulki keväällä myös kuntosalien ovet, joten en ole päässyt treenaamaan. Lihasten vahvistaminen on tärkeää, koska muuten en jaksa kelata pyörätuolilla.

Vielä pari vuotta sitten näin unia, joissa kävelin. Sitten unet muuttuivat: joissakin toimivat vain kädet ja joissakin jalat. Nyt unet ovat ajan tasalla, ja liikun niissäkin pyörätuolilla.

Se kertonee, että olen sopeutunut vammautumiseeni ja pyörätuolista on tullut osa elämääni. Olen myös tottunut elämään kivun kanssa. Niskakipu on päivittäistä, ja sormissani on jatkuva polte.

Alakropassani ei ole kiputuntoa, mutta tunnen, jos joku koskee jalkaani kädellään, vaikken näkisi sitä. Tästä on paljon hyötyä: havaitsen, jos jalka on vaikkapa jäänyt huonoon asentoon.

Sinut veden kanssa

Vettä kohtaan en tunne pelkoa. Pulahdin uima-altaaseen jo ollessani Validiassa.

Kun painoin pääni ensimmäisen kerran veteen, vanhat muistot nousivat pintaan ja hätäännyin. Tuntui, etten saanut happea. Paniikki meni kuitenkin pian ohi. Nyt olen veden kanssa ihan sinut.

Uimassa käyminen on neliraajahalvaantuneelle haastavaa. Uimahalleissa ei ole välttämättä sopivaa laitteistoa, jolla pääsisi altaaseen. Veljenpoikani on monesti tarjoutunut kantamaan minut mökkirannassa veteen, mutta sekään ei ole ihan yksinkertaista. Minut pitää myös riisua, kuivata ja pukea.

Nyt katson elämää eri lailla. Elän päivässä, tässä hetkessä. En enää stressaa.

Lapseni ovat oikeita vesipetoja. Kehotan heitä olemaan varovaisia: Älä nyt mene sinne hyppytorniin! Älkääkä nyt ainakaan hypätkö tuntemattomaan veteen! Nuoret ovat niin huolettomia – ja kuolemattomia, kunnes jotain sattuu itselle. Minäkin ajattelin aina, ettei minulle voi käydä huonosti, koska olen niin taitava uimari.

Vaan kuinkas kävikään. Yksi varomaton hetki voi muuttaa elämän.

Olen sisimmältäni edelleen sama mies kuin ennen onnettomuutta, mutta minusta on tullut pitkäjänteisempi ja joustavampi. Ennen olin perfektionisti. Kaiken piti olla tiptop. Olin myös hätähousu. Kaiken piti tapahtua saman tien, ja suunnittelin asiat ennalta.

Nyt katson elämää eri lailla. Elän päivässä, tässä hetkessä. En enää stressaa. Ajattelen, että koska selvisin tästä, selviän muustakin. Olen kiitollinen, että näen lasteni kasvavan enkä seuraa heitä pilven reunalta."

Mitä onnettomuus opetti, Pekka?

Pahemminkin olisi voinut käydä. Lääkärin mukaan oli millistä kiinni, etten kuollut. Olisin myös voinut vammautua niin, että vain silmäni liikkuisivat. Siksi katkeruus on turhaa. On myös turha takertua menneeseen.

Mistä sait voimaa?

Vertaistuki on ollut valtava voimanlähde. Pidän säännöllisesti yhteyttä pyörätuoli­kavereihini. Vain toinen ­saman kokenut pystyy ymmärtämään vammautunutta.

Millaista on elää Suomessa neliraajahalvaantuneena?

Vammaispalvelut ansaitsevat hatunnoston. Olen saanut riittävästi taksimatkoja ja avustajatunteja. Vain se harmittaa, että Kelan mielestä en tarvitse enää kuntoutusta.

Onnettomuus tapahtuu usein tutuilla vesillä

  • Vuosittain tapahtuu keskimäärin 2–4 onnettomuutta, joista seuraa selkäydinvamma. Useimmiten ne sattuvat alle 30-vuotiaille miehille. Alkoholilla on monesti osuutta asiaan.
  • Yli puolet vammautumisista tapahtuu tutussa rannassa, usein oman mökkilaiturin edustalla. Joskus löytyy selkeä syy, kuten pään kolahtaminen uppotukkiin. Yleensä yksittäistä syytä ei ole.
  • Suomessa hukkuu joka vuosi 100–150 ihmistä, valtaosa vesiliikenteessä tai uidessa. Alkoholilla on osuutta puolessa tapauksista. Veneillessä hukkuneista jopa 80 prosenttia on päihtyneitä. Hukkumisia tapahtuu eniten helteisinä kesinä.
  • Onnettomuuksien ehkäisyssä tärkeintä on oikea turvallisuusasenne: pelastusliivien käyttö aina veneillessä sekä vesille lähtö selvinpäin. Uida pitäisi rannan suuntaisesti niin, että jalat yltävät pohjaan. Saunasta ei saisi mennä suoraan veteen ja Tulee tietää, mihin hyppää. Tutussakin rannassa on tarkistettava, mitä pinnan alla on. Jos hyppää pää edellä, syvyyttä pitää olla vähintään kaksi metriä.

Asiantuntijat: viestintäjohtaja Sinikka Rantala, Invalidiliitto, ja viestintäasiantuntija Niko Nieminen, Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliitto.

Hae vertaistukea

Selkäydinvammaisten perustama Akson on Invalidiliiton valtakunnallinen jäsenyhdistys, joka tarjoaa jäsenilleen muun muassa vertaistukea, tietoa ja palveluneuvontaa. Myös Facebookin kautta voi löytää vertaistukea esimerkiksi Pyörätuolityypit- tai Yhteisesti vammaisten ihmisten asioista -ryhmistä.

Lisätietoa: aksonry.fi

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 6/2020.

Julkaistu: 2.9.2020
Kommentoi »