”Myoomasi on nyt kasvanut niin paljon, että se pitää leikata”, gynekologi sanoi. Oli vuoden 2020 syksy, ja olin saanut kutsun myoomakontrolliin. Kohtuni ulkopuolella kasvoi kaksi myoomaa, joita oli seurattu jo monta vuotta. Toinen niistä suureni joka vuosi. Nyt se piti poistaa tähystyksessä.
Kun kuulin leikkauksesta, järkytyin aika pahasti. Olin aina ollut terve. Mielessäni ei ollut edes käynyt, että myoomani tosiaan joskus leikattaisiin pois – vaikka olihan siitä varoiteltu jo vuosia aiemmin.
Minulla ei myöskään ollut oireita, tai niin luulin silloin. Siksi leikkaukseen joutuminen tuntui ehkä vielä pahemmalta, ja jännitin etukäteen todella paljon. Tuntui hurjalta, että vatsaani tehdään reikiä.
Pimeänä marraskuun aamuna saavuin Naistenklinikalle. Sain sairaalavaatteet sekä rauhoittavan lääkkeen ja särkylääkkeen.
Sitten istuin lämmittävän peiton alle mukavaan nojatuoliin, katsoin tv:tä ja odotin leikkausvuoroani. Olin päivän ensimmäinen. Naistenklinikalla tehdään kaksikymmentä gynekologista leikkausta joka perjantai.
Sairaalassa minua ei enää juurikaan jännittänyt. Siitä lienee kiittäminen rauhoittavaa lääkettä.
Sitten hoitaja tuli hakemaan minut leikkaussaliin. Asettauduin leikkauspöydälle, ja kehooni kiinnitettiin erilaisia antureita. Anestesialääkäri laittoi käteeni tipan, josta nukutusaine virtasi suoneeni.
Hoitaja piti kasvoillani happimaskia, ja minua pyydettiin hengittämään syvään. Ajattelin, että eihän tämä nukutusaine toimi lainkaan.
Seuraavan kerran havahduin kolme ja puoli tuntia myöhemmin heräämöosaston vuoteessa neljä reikää vatsassani. Suurin niistä oli navassa: siitä olivat kulkeneet tähystininstrumentti ja kamera.
Muiden reikien kautta oli poistettu myoomat, kun ne oli ensin pilkottu pieniksi paloiksi pussin sisällä. Myös kohdussani oli ollut instrumentti, jonka avulla kohtua oli liikuteltu.
Heräämöstä pääsin jälleen mukavaan nojatuoliin. Kävelin nojatuolille itse, mutta hoitajan tukemana. Päässä hieman heitti ja vatsaa aristi, muttei pahasti.
Noin kolmen tunnin päästä sain luvan lähteä kotiin mieheni kyydillä. Ensimmäisenä yönä leikkauksen jälkeen ei saa olla yksin.
Leikkaus oli perjantaina, ja lauantaina kävin jo mieheni kanssa parilla lyhyellä ja erittäin hitaalla kävelyllä. Liikunta edesauttaa toipumista, joten tein koko toipumisviikon kävelylenkkejä, joita pidensin vähitellen.
Vatsani ei ollut kovinkaan kipeä missään vaiheessa. Tunsin kyllä haavat, mutta kipu oli asteikolla 1–10 useimmiten 1, pahimmillaan leikkauksen jälkeisenä aamuna 3. Siihen auttoi tavallinen särkylääke.
Pahinta oli hartiaseudun pistävä kipu, jota jatkui useita päiviä. Tällainen kipu on normaalia leikkauksen jälkeen. Se johtuu hiilidioksidista, jota vatsaani pumpattiin leikkauksessa. Se kupli ennen poistumistaan kyljessäni, ja kipu säteili hartiaan.
Olen hyvin liikunnallinen ja tottunut kävelemään päivittäin paljon koirieni kanssa. Ennen leikkausta suurimpia pelkojani oli, että olen pitkään puolikuntoinen enkä pääse liikkumaan.
Pelko oli turha. Alle viikon kuluttua leikkauksesta oloni oli jo täysin normaali lukuun ottamatta pientä kiristystä haavojen kohdalla. Pystyin kävelemään pitkiä lenkkejä ja toimimaan muutenkin täysin normaalisti.
Leikkauksen jälkeen ymmärsin myös, että iso myyoma oli sittenkin aiheuttanut oireita. Olin aiemmin herännyt joka yö pissahätään, mutta ajatellut, että se on vain ominaisuuteni. Tosiasiassa myooma oli painanut virtsarakkoa. En enää heräile öisin.
Leikkauksesta on jäljellä neljä pientä haavaa, jotka on suljettu itsestään sulavilla tikeillä. Parin kuukauden kuluttua tikitkin ovat poissa ja jäljellä on vain pikkuisia arpia, jos niitäkään.
