Muutosvalmentaja Aaro Löfin mukaan todellinen muutos vaatii rohkeutta: "Kiitän mummiani siitä, että utelias luonteeni sai osittain säilyä läpi koko elämäni"

On alkamassa ryhmän laulutunti. Vuoroon tulee mies, joka on aina pelännyt esiintymistä. Hän seisoo yleisön edessä ja laulaa:

– Minä olin lentäjän poika. Lähes sankari siis itsekin.

Jännitys on kadonnut, pelko poissa. Yleisö on jopa hämmentynyt siitä, miten välittömässä kontaktissa laulaja on heihin.

– Siinä hetkessä olin täysin avoimessa tilassa. Minulla ei ollut mitään tarvetta suojata itseäni. Koin olevani maailmankaikkeudessa oleva atomin kokoinen piste, jota kukaan tai mikään ei voisi koskettaa tai uhata. Se ei ole koskaan syntynyt eikä se tule koskaan kuolemaan.

Näin kuvailee henkinen valmentaja, kirjailija Aaro Löf. Hän kutsuu itseään myös inhimillisen henkisyyden opettajaksi.

Henkisyys on Aarolle ennen kaikkea arjessa tapahtuvaa läsnäolon kokemusta, ei vetäytymistä elämästä.

Ei ole olemassa jotakin erillistä henkisyyttä tai irrallista arkielämää, vaan henkisyys tuodaan osaksi arkea. Ja se koetaan ihmisenä olemisen kautta.

– Jos haluaa päästä yhteyteen laajemman itsensä kanssa, on suostuttava kosketuksiin oman inhimillisen kokemuksensa kanssa.

Suurin osa ihmisistä ei ole tottunut olemaan läsnä. Moni jopa pelkää olla itsensä kanssa. Läsnäolo on vaativa mutta välttämätön laji, mikäli haluaa oppia tuntemaan itsensä.

Aaro toteaa, että kenelläkään ei ole yhtä paljon voimaa ja menestyksen siemeniä omaan elämäänsä kuin sillä, joka uskaltaa olla itsensä kanssa.

– En usko, että mikään muu saa ihmistä tuntemaan oloaan niin hyväksi kuin se, että on edes hetken lähellä itseään. Kukaan ei myöskään ole toiselle niin hyvä kuin hän, joka on lähellä itseään.

Läsnäolo on yksinkertainen asia, jota joutuu kuitenkin harjoittelemaan paljon. Olemme oppineet hajottamaan itsemme yhtä aikaa useampaan suuntaan. Lopputuloksena emme kykene olemaan aidosti läsnä yhdessäkään niistä.

– Läsnäolo on havahtumista, ja havahtuminen on läsnäoloa. Aina, kun havahdun, havahdun siihen, mitä on tässä ja nyt.

Aaro koki kaksitoista vuotta sitten syvällisen havahtumisen. Havahtunut tila ei ollut kuitenkaan pysyvä. Se herätti hänessä kaksi kysymystä: mikä vei hänet pois läsnäolosta ja miten sinne löytää takaisin?

Tästä alkoi prosessi, jota hän kutsuu todelliseksi muutokseksi.

Prosessi opetti, että todellinen henkinen polku alkaa vasta siitä, kun ihminen uskaltaa tutustua aidosti itseensä, myös omiin varjoihin, pelkoihin, syyllisyyteen, häpeään, vihaan, kaunoihin ja epävarmuuteen.

Aaron mukaan suuri osa henkisen tien kulkijoista ei ole vielä varsinaisella henkisellä polulla. Henkisyys on tänä päivänä monelle kulutuksen kohde.

On kiva napsia henkisestä noutopöydästä herkkuja tutustumatta aidosti itseen. Henkinen kulutus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä vaihe. Se auttaa vapautumaan vanhoista uskomuksista, jotka liittyvät vaikkapa uskontoihin.

Vaihetta voisi verrata henkisyyden murrosikään, joka valmistaa henkiseen aikuistumiseen ja vastuun ottamiseen itsestä. Se vaatii uskallusta.

– Rohkeus tarkoittaa minulle ennen kaikkea sitä, että otan vastuun olemassaolostani ja valitsen olla oikeasti olemassa, en vain roolien takana.

Mikäli ihminen on halukas, hänelle kyllä näytetään, mikä on se sopiva suuntaus, jossa työ itsen kanssa tehdään. Työ ei voi alkaa ennen tietoista valintaa.

Todellinen muutos on aina henkilökohtainen prosessi. Aaro on kirjoittanut omasta muutoksestaan kirjan Rohkea elämä – 7 askelta todelliseen muutokseen. Sen alkusanoissa hän kuvaa, miten oli elänyt ennen havahtumista.

Hän oli uskonut tarinaan, jonka oli luonut itsestään. Hän uskoi olevansa ajatuksensa, tunteensa ja kehonsa. Hänen päämääränsä perustuivat uskomuksiin ja kokemuksiin siitä, mitä hänellä ei ollut.

Elämä oli kuin uni, jossa hän tavoitteli onnea, turvaa, onnistumista, parantumista, rakkautta ja hyväksyntää. Aina tuntui puuttuvan jotakin, mutta samalla hän koki välttelevänsä tuon tyhjyyden kohtaamista. Ikään kuin hän olisi jahdannut omaa häntäänsä uskaltamatta pysähtyä.

– Lopulta paha olo kävi niin voimakkaaksi, että en voinut enää ohittaa sitä, mitä minussa tapahtui. Luovuin kokemusteni välttelystä ja myönsin, että minun ei ole hyvä olla. Havahduin ensimmäistä kertaa tietoisesti läsnä olevaan hetkeen.

Läsnäolo tuntui hyvin erilaiselta kuin aikaisempi elämä. Antaessaan itselleen luvan ja tilaa tuntea kaikki se, miltä oikeasti tuntui, Aaro koki ensin hajoavansa. Se johti kuitenkin kosketukseen kaikkea kantavan elämän kanssa.

– Etsiminen ja välttely katosivat. Tuntui kuin olisin kotona.

Romahduksen jälkeisenä aamuna Aaro istui sängyllä ja aisti asioita, jotka olivat aiemmin olleet hänen kokemuspiirinsä ulkopuolella. Hän tunsi huonekalujen tekstuurin, makuuhuoneen ulkopuolella olevan tuulen liikkeen. Jopa sen, miltä läsnäolo, henki, maistui ja tuoksui.

Hänellä ei ollut ajatusta siitä, että hän oli kokemassa ykseyttä. Hän vain oli ykseydessä. Hän tunsi syvää rauhaa, koki hiljaisuudessa olevaa ääntä ja voimaa.

– Ne olivat hyvin kokonaisvaltaisia kokemuksia.

Läsnäoloon havahtuminen alkoi kuitenkin kadota. Vähitellen Aaro huomasi lipuvansa takaisin tilaan, jota hän kutsuu tutuksi minuudeksi.

Hän näki selkeästi, että hänessä on olemassa minuus, joka on tiettyjen ajatuskaavojen, neuroottisuuksien, traumojen ja täyttämättä jääneiden tarpeiden värittämä.

Saadakseen vastaukset kysymyksiin siitä, mikä vei häntä pois läsnäolosta ja miten siihen pääsisi takaisin, Aaro päätti ruveta tutustumaan vanhaan, tuttuun minuuteensa.

Hän alkoi ottaa tietoisesti askeleita kohti todellista minuutta. Aaro kuvaa ne kirjassaan ja korostaa, että ne perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa.

– Askeleet ovat käytännöllinen tiivistys siitä, miten ihminen voi edesauttaa muutoksen prosessia, jossa hän oppii tuntemaan itsensä ja palaa henkiseen kotiinsa.

Aaro on perehtynyt myös lukuisiin uskonnollisiin, hengellisiin ja henkisiin opetuksiin: idän ja lännen mystiikkaan, vedantaan, buddhalaisuuteen, teosofiaan, suufilaisuuteen, new ageen ja chi kungiin.

Hän halusi tietää jo pikkupoikana. Rovaniemellä kasvaneella pojalla oli viisas mummi, joka oli harras kristitty. Aaro pohti mumminsa kanssa suuria kysymyksiä, kuten miksi olemme täällä.

– Mummi ei koskaan torpannut suoralta kädeltä ajatuksiani. Kiitän häntä siitä, että kyseleväinen ja utelias luonteeni sai osittain säilyä läpi koko elämäni.

Ensimmäinen askel todellisessa muutoksessa on havahtuminen. Aaro vertaa omaa havahtumistaan elokuvaan. Se tuntuu siltä kuin pysähtyisi keskelle elokuvaa.

– Vielä hetki sitten olin osa tuota elokuvaa, mutta havahtuessani heräänkin katsomaan sitä.

Hetkeen havahtumalla voi tiedostaa, että ei ole ollut läsnä. Havaitsee, että elämä tapahtuu ikään kuin osana elokuvaa ja jokin vetää takaisin tuohon elokuvaan.

– Niin kauan kuin elokuva vie meidän huomiomme, se ikään kuin varastaa elämämme, läsnäolomme.

Havahtuessa huomaa, että on olemassa kaksi erilaista maailmaa. Se maailma, jossa olemme kuin unessa osana elokuvaa, ja läsnäolon maailma, joka on tuore ja ennalta-arvaamaton.

– Uskon, että lähes jokaisella on havahtumisen kokemuksia. Tiedostan olevani myös itse yhä matkalla, vaikka yksi olennainen käännekohta onkin jo koettuna.

Toinen askel on läsnäolon harjoittaminen. Se tarkoittaa havahtuneisuuden ulottamista omaan olemukseen. Elämä pyytää vain huomiota eli sitä, että alamme asuttaa läsnä olevaa hetkeä.

Vaikka havahtuminen ja läsnäolo ovat sama asia, läsnäolon harjoittaminen on eri asia kuin havahtuminen läsnäoloon.

Havahtuminen on avautumista sille, mitä on tässä. Läsnäolon harjoittaminen on tässä viipymisen harjoittelua ja siihen yhä enemmän tulemista.

Arjessa läsnäolon harjoittaminen voi olla vaikka sitä, että kävelee kadulla kohti lähikauppaa, aistii tarkasti askeleet, lantion liikkeet ja hengityksen. Havaitsee päässä pyörivät ajatukset ja hidastaa vauhtia sen verran, että tämä on mahdollista.

– Elämäni asuttaminen on tuntunut minusta hauskasti siltä, että toteutan hidasta ja lempeää vallankaappausta. Elämääni on elänyt joku muu ja nyt olen ottamassa sitä haltuun.

Kolmas askel Aaron mallissa on tutun minuuden kohtaaminen. Se tarkoittaa taipumusten, impulssien, tunteitten, ajatusten, uskomusten ja toiminnan kohtaamista.

Kun ihminen alkaa juurtua läsnäoloon, hän huomaa yhä selkeämmin, että on olemassa kaksi erilaista tapaa olla. Se, jossa on läsnä. Ja se, jossa elää minuuden jatkuvan reaktiivisuuden liikuttamana.

Tuttu minuus on siis Aaron mukaan ainoa todellinen vastustajamme. Sen toiminta perustuu aina tästä hetkestä poistumiseen.

– Se ei halua kohdata sitä, mitä on juuri nyt. Kun kohtaamme tutun minuuden rakastavasti, ystävystymme sen kanssa. Pienin askelin minuus alkaa luottaa avoimuuteen, jota kutsun läsnä olevaksi itseksi.

Neljäs askel on todellinen toiminta. Se haastaa kaikkea sitä, mikä vastustaa todellisuutta. Se kutsuu meitä epämukavuusalueelle.

Aaro sanoo, että yksi tyypillinen minuuden toive on, että elämä olisi helppoa. Että itseä ei tarvitsisi laittaa likoon, että ei joutuisi näkemään vaivaa ja olisi mukava olla.

Mukavuusalueella pysyminen ei auta meitä laajentumaan. Siksi juuri mukavuudenhalun haastaminen tekee niin hyvää.

– Neljänteen askeleeseen kuuluu myös se, että sallii itselleen hyvää ja kuuntelee rehellisesti omia toiveita. Se on usein vaikeaa.

Viides askel on kiinnostuminen. Kun osoitamme uteliaisuutta elämää kohtaan sellaisena kuin se on tässä ja nyt, maailma avaa meille sydäntään. Samalla oma sisin vapautuu. Ihastumme elämään.

–Kun esimerkiksi istun junassa, avaan olemukseni ympäristölle. Annan osan huomioistani olla lähellä sydäntäni.

– Huomaan olevani lapsenomaisesti kiinnostunut muista, riippumatta siitä, millaisia he ovat tai mitä he minussa herättävät. Tunnen iloa, koska olen kosketuksissa kokemukseni kanssa, olipa se sitten kivaa tai ei.

Kuudes askel on antautuminen. Siinä elämä koetaan tietoisesti kunakin hetkenä juuri sellaisena kuin se on, ja hetkessä viivytään sellaisina kuin olemme.

Ihminen alkaa luottaa siihen, että elämä pitää kyllä huolta. Tuo syvä luottamus kutsuu meitä antautumaan. Kyse on siitä, että antautuu olemaan tämä ihminen tässä kaikkineen.

Emme siis yritä olla jotain muuta tai vain osia siitä, mitä on.

– Valitsemme, että olemme avoinna kaikelle, mitä koemme, Aaro täsmentää.

Antautuminen haastaa päästämään irti hallitsemisen tarpeesta.

Aaro kysyy, olemmeko valmiita kokeilemaan käytännössä sitä, että kaikki ilmiöt itsessä ja ympärillä ovat yhden ja saman tietoisuuden luomusta? Olemmeko valmiita luottamaan ja luopumaan kontrollista kokonaan?

Seitsemäs ja viimeinen askel on rakastaminen. Se tarkoittaa jatkuvaa rakkauden osoitusta todellisuutta kohtaan. Jos haluamme aidosti rakastua elämään, meidän on parasta olla läsnä siinä ainoassa paikassa, josta elämä löytyy: tässä ja nyt.

Aaro kuvaa rakastumista kauniisti. Hän muistuttaa, että meidän jokaisen elämäntehtävänä on näyttää itsellemme itsemme.

– Rakastaminen kasvaa ajan kanssa rakastumiseksi, jonka kohteena on läsnä oleva hetki. Kunnes se elämän armosta voi päättyä sen näkemiseen, että rakkaus, rakastaja ja rakastettu ovat yksi.

Aaro palaa kokemukseensa lentäjän poikana. Läsnäolossaan laulajana hän tunnistaa jotakin samaa kuin lapsuudessaan. Pienen pojan vilpittömyys, välittömyys ja viattomuus ilmenivät uteliaisuutena ja aitona ihmettelynä.

Aaro sai vuosia sitten muistutuksen sisäisen lapsen huomioimisen tärkeydestä. Eräänä päivänä hänen ystävänsä totesi, että Aaro pidä huolta pikkuisesta.

Kului pari vuotta. Jokaisen sähköpostiviestin päätteeksi ystävä muistutti samasta asiasta, kunnes Aaro ymmärsi.

– En ole löytänyt mitään hyvinvointiini, mielenterveyteeni, henkisyyteeni tai läsnäolooni niin tehokkaasti vaikuttavaa yksittäistä tekijää kuin sen, että aloin tutustua pikkuiseen minussa.

Aarolla on viesti sisäiselle lapselleen:

– En voisi keksiä parempaa leikkiä loppuelämäkseni kuin olla kaverina sinulle. Olla läsnä kanssasi.