Voi hyvin

Muusikko Ulla Pirttijärvi: Kuulun yhteen Lapin luonnon kanssa



Muusikko Ulla Pirttijärvi: Kuulun yhteen Lapin luonnon kanssa

Ulla Pirttijärvi joikaa revontulelle, perhoselle, tuulelle ja ihmiselle
Teksti Jaana-Mirjam Mustavuori
Kuvat Vuokko Salo

Aurinko nukkuu pohjoisessa. Se herää vasta tammikuun puolivälissä Utsjoella, jossa joikaaja, muusikko Ulla Pirttijärvi-Länsman, poromiehen vaimo, asuu perheineen. Vain lumi tuo valoa pohjoisen pitkään, pimeään talveen. Miten koet kaamoksen, Ulla?

– Nuorena saamelaisteatterikurssilla heräsimme koko ryhmä aikaisin aamulla ja menimme yhdessä tekemään aurinkoseremonian jäälle kevättalvella. Saavuimme jäälle juuri ennen kuin auringon ensisäteet tulivat esiin. Avasimme sitten omassa tahdissa hengitellen kehomme joogan aurinkotervehdyksen avulla samaan aikaan, kun aurinko nousi. Se oli hieno kokemus.

– Vanhassa saamelaisuskonnossakin oli aurinkoseremonia. Silloin mentiin tunturille, kun aurinko ilmestyi sinne ensimmäisen kerran talven jälkeen, ja auringolle uhrattiin verileipäkakku. Kyllä valon herääminen on vahva asia pohjoisen ihmiselle.

Ulla Pirttijärvi kärsii kaamosmasennuksesta. Hänen miehensä puolestaan oikein odottaa kaamosta. Mutta kun kevät tulee, Ulla piristyy. Joikuja syntyy kaikkina vuodenaikoina, kesällä ehkä vähiten. Silloin on kiire olla ulkona niin paljon kuin mahdollista, eikä ”kerkeä pysähtymään kunnolla”.

Kun Ulla astuu kotitalostaan ulos, hän astuu samalla Lapin avaraan maisemaan. Talo sijaitsee vanhalla kotapaikalla korkealla järventörmällä, ja heti ulko-ovelta aukeaa huikea näkymä kirkasvetisen järven yli tunturimaisemaan. Talon pihalla on toisinaan aitauksessa kotiporoja, joiden puuhia Ullasta on mukava tarkkailla.

– Joskus minua naurattaa, että kevättalvella keskustelen enemmän porojen kuin kylän ihmisten kanssa. Ehkä olen omassa kyläyhteisössäni vähän sellainen kylähullu, kummajainen. Viihdyn hyvin omissa oloissani ja perheen parissa.

– On hirveän mukava kömpiä kumisaappaat ja rönttävaatteet päällä ulos ja kuljeskella kaikessa rauhassa. Luonnossa saa aina olla oma itsensä, eikä kukaan odota mitään millään tavalla. Siinä voi vain olla osa sitä hetkeä.

Maahisten sukua

Ulla Pirttijärveltä ja Ulda-yhtyeeltä ilmestyy pian uusi levy. Ulda tarkoittaa saamenkielellä maahista. Myös Ullan nimi on sukua maahisille. Ilmankos Ullaa ovat aina inspiroineet niin paljon hänen lapsena kuulemansa mystiset Lapin tarinat, joita ihmiset kertoivat toisilleen.

– 1980-luvulla yksi sukulaiseni, äidin serkku, kertoi nähneensä porotokan ja äijän hiihtämässä tunturissa, vaikkei siellä mitään ollut. Kun olin vielä lapsi, meille tuli kerran yksi mies hyvin kalpeana kertomaan nähneensä maahisia ja porotokan menevän maan alle.

– Äitini muistaa kuulleensa lapsena outoja ääniä oman äidinäitinsä talon yläkerrasta, ihan niin kuin joku olisi liikutellut kasseja. Kun äidinäiti ja muut aikuiset menivät katsomaan, yläkerrassa ei ollut ketään. Kun äänet vaan jatkuivat, apua haettiin Karasjoella asuvalta noidalta, joka kävi sitten puhdistamassa talon. Hän käski polttaa vanhat tavarat ja vaatteet yläkerrasta, ja näin tehtiin. Äänet loppuivat siihen.

  Ulla hakee joikaamalla yhteyttä henkimaailmaan, ja pyrkii musiikissaan transsinomaiseen, henkiseen luonnon virtaamiseen.

– En ole shamaani. Kuka tahansa ei voi olla parantaja tai tietäjä, se on erityinen lahja tai kyky. Mutta uskon vahvasti henkimaailmaan, ja haen henkisyyttä arkipäivästä, luonnosta, pienistä asioista, joita näen ympärilläni. Henkiähän me olemme kaikki: ihmiset, puut ja linnut. Ei tarvitse nähdä henkihenkiä, sillä mehän olemme kaiken aikaa henkimaailmassa.

Joikuja tulee unessa ja valveilla

Serkut kutsuivat Ullaa lapsena Angelissa ”hajamieliseksi professoriksi”, koska hän oli niin usein omissa maailmoissaan. Hän oli jo silloin unelmoitsija, jota musiikki ja teatteri vetivät puoleensa. Ullan äidin veli, eno ja poromies, oli joikaaja, ja hän opetti Ullalle Angelinperän joikuja.

– Meillä ei Angelissa ollut mahdollisuutta harrastaa samalla tavalla kuin suuremmissa kylissä tai kaupungeissa. Oli vain luonto ja tämä musiikkiharrastus. 1980-luvulla alkoi tulla uudenlaista joikumusiikkia yhdistettynä moderniin soitinmusiikkiin, ja se oli tavattoman inspiroivaa.

Nils-Aslak Valkeapää on ollut minulle tärkeä innoittaja ja tukija. Jo nuorena hänen runokirjansa Ruoktu vaimmus – Koti sydämessäin oli minun raamattuni. Olen myös saanut tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Nyt joiku elää vahvana osana saamelaisten omaa kulttuuria, ja siitä ollaan ylpeitä.

Kolme vuotta sitten ilmestyneellä levyllään Ulla laulaa kahteen Nils-Aslak Valkeapään runoon tekemänsä joiun: ”Me kysymme tuulelta, miksi se puhaltaa. Miksi linnut lentävät, miksi joet virtaavat, miksi lehdet putoavat puusta, miksi talvella on pimeää. Kuulemme vain tuulen. Päivät menevät, kuukaudet ja vuodet. Elämän tarkoitus on edelleen tuntematon. Illalla annan ajatusteni lentää.”

Miten joiut syntyvät, Ulla?

– Suurin osa musiikistani syntyy niin, etten kirjoita nuotteja tai yritä tehdä mitään, vaan saan inspiraation ja työstän sitten musiikkiani sen pohjalta. Kerran, kun ajoin autolla, näin hienot revontulet, ja niin syntyi Revontulen joiku. Parhaat joiut ovat henkisiä, ne vain tulevat.

– Perhosen joiku tuli minulle unessa. En olisi varmaan osannut tehdä sellaista muuten. Keljutti herätä syvästä unesta etsimään nauhuria, mutta tein sen. Joikattuani sen, menin takaisin nukkumaan ja nukuin sikeästi aamuun asti.

– Ihminen oppii kuuntelemalla. Luonnostakin voi oppia äänenkäyttöä ja eläytymistä. Kun menee tunturiin ja alkaa joikata, syntyy yhteys luontoon. Siitä tulee eräänlaista vuoropuhelua. Joiuissa kuuluu luonto, jonka koen virtana.

Yhtä pohjoisen luonnon kanssa

Ullasta on kiva käydä työmatkalla Helsingissä, mutta muutama päivä riittää. Hän kokee olevansa osa pohjoisen luontoa, vähän niin kuin eläin. Ei porokaan viihtyisi etelässä.

– Olen hidas. Tarvitsen aikaa ja tilaa itseni ilmaisemiseen. Helsingissä puhutaan nopeasti, ja muistini alkaa pätkiä, kun informaatiota tulee liian nopeasti. Tarvitsen tuulta siihen, että voin rauhallisesti ilmaista itseäni, ja olla itseni tässä hetkessä.

– Kaupungin energiataso on kiireinen. Kun herään kotona Lapissa, siinä on metsä ja luonto heti ulottuvilla. Me emme ala heti juosta pitkin poikin joka suuntaan. Istumme ja olemme kaikessa rauhassa, ennen kuin ryhdymme mihinkään toimeen tai seurustelemaan keskenämme.

– Luonnon läsnäolo rauhoittaa minua ja saan siitä voimaa. Toivon, että ihmiset oppisivat enemmän arvostamaan luontoa ja hiljentymistä ja löytämään syvemmän luontoyhteyden.

Lue koko artikkeli Voi hyvin -lehdestä (10/11)

Julkaistu: 14.12.2011