Neuropsykiatristen oireiden taustalla on monia seikkoja. Suurin syy on todennäköisesti kokonaisuuden hallinnan katoaminen. Muistisairaus vaikuttaa laajasti kaikkiin kognitiivisiin toimintoihin, ja taitojen katoaminen aiheuttaa hämmennystä, ahdistusta, masennusta ja turhautumista.
– Turhautuminen johtuu siitä, että asiat eivät onnistu, vaikka miten yrittäisi. Turhautumista aiheuttaa myös se, että sairastunutta kielletään tekemästä jotakin, esimerkiksi menemästä keittiöön, koska kattila palaa aina pohjaan. Tästä huolimatta olisi hyvä antaa hänen tehdä arkiaskareita niin kauan kuin hän pystyy, jotta hän saisi positiivisia kokemuksia, sanoo geriatri Markus Halminen Porin DiakonTerveydestä.
Neuropsykiatrisia oireita selittää myös se, että tauti muuttaa tiettyjen välittäjäaineiden tasoja aivoissa. Tämä taas vaikuttaa käyttäytymiseen. Taudin edetessä sairastunut voi muuttua jopa aggressiiviseksi. Lisäksi voi ilmetä harhaluuloja.
– Aggressioita esiintyy eritoten niillä, joiden aivoissa on nähtävissä myös toisen muistisairauden, Lewyn kappale -taudin, aiheuttamia muutoksia. Niitä on arviolta joka kolmannella Alzheimer-potilaalla.
Aggressiivisuus on usein seurausta siitä, että opitut käyttäytymismallit katoavat taudin edetessä. Ihminen ei enää muista, miten missäkin tilanteessa tulee ja saa käyttäytyä. Aggressiivisuus voi olla verbaalista, mutta se voi ilmetä myös fyysisenä väkivaltaisuutena.
– Uhkaavat tilanteet johtuvat monesti siitä, että sairastunut ei tunnista hoitajaansa. Hän saattaa esimerkiksi epäillä, että joku on tunkeutunut hänen kotiinsa ja yrittää päästä tästä eroon. Myös mustasukkaisuusharhat ovat tavallisia.
Jos sairastuneen käytös ahdistaa, pelottaa tai huolettaa, kannattaa ottaa yhteyttä hoitotahoon ja kertoa tapahtuneesta kaunistelematta.
Sairastuneen suojelemisesta ei ole hyötyä. Mitä tarkemmin oireet terveydenhuollossa tunnetaan, sitä parempi se on jatkohoidon kannalta.
– Jos puhuminen kahden kesken lääkärin kanssa ei ole mahdollista, kokemuksensa voi kirjata paperille ja antaa sen hänelle, Markus Halminen vinkkaa.
Tiivis kontakti terveydenhuoltoon on muutenkin hyväksi. Siksi seurantakäynneistä ei tulisi luistaa. Niiden kautta läheiset saavat tärkeää tietoa taudin etenemisestä.
On hyvä hahmottaa, missä vaiheessa sairaus on. Ei liioin kannata sulkea silmiään siltä, että tauti johtaa jokaisella kokonaisvaltaiseen rapistumiseen ja viimein kuolemaan.
– Luopumisprosessi helpottuu, jos ymmärtää, ettei ihminen ole sairastuttuaan enää entisensä. On myös tajuttava, että parisuhde muuttuu. Puolison rooli on vaihdettava hoitajan rooliin. Sen omaksuminen auttaa näkemään, että käytösmuutokset johtuvat sairaudesta.
Kun muutoksia ei ota henkilökohtaisesti, ne eivät nostata yhtä voimakkaita tunteita, kuten suuttumusta, toisen jankatessa lakkaamatta samaa asiaa. Hermostumista seuraa yleensä syyllisyys: olen huono ihminen, kun en jaksa, vaikka toinen on sairas.
– Syyllisyys on turhaa, koska läheinen on paras hoitaja mitä muistisairaalla voi olla. Ja jos haluaa toiselle parasta, on huolehdittava itsestään. Uupuneena ei pysty antamaan parastaan.
Intervallijaksohoito on yksi ratkaisu helpottaa omaa jaksamista. Markus Halminen kehottaa omaishoitajia hakeutumaan myös omaishoitajakursseille ja Muistiliiton vertaisryhmiin. Tärkeintä on, ettei kanna kuormaansa yksin.
– Toinen omaishoitaja on toisen omaishoitajan paras hoitaja. On helpottavaa jakaa kokemuksia ja saada käytännön vinkkejä jaksamiseen. Lisäksi on tärkeää huolehtia peruskunnosta ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Siksi muistisairaudesta kannattaa kertoa avoimesti. Kun oireet pahentuvat, sairauden peittely käy raskaammaksi. Se tulee joka tapauksessa julki.
On myös osattava päästää irti. Siihenkin liittyy usein syyllisyyttä: lupasin rakastaa, kunnes kuolema meidät erottaa, mutta nyt en enää jaksa. Markus Halminen neuvoo jatkamaan lausetta sanoilla ”eikä minun enää tarvitse”.
– Tilanne oli toinen silloin, kun lupaus on tehty. Muistisairauden vaikeassa vaiheessa puolison persoonallisuus ja terveydentila ovat muuttuneet sellaiseksi, ettei omaishoitajuus ole enää tarkoituksenmukaista. Parasta, mitä toiselle voi tehdä, on siirtää hänet ammattilaisten hoitoon.
Lisätietoa ja tukea: muistiliitto.fi.
Asiantuntija: LT, geriatrian erikoislääkäri, kuntoutuksen ja muistisairauksien erityispätevyys, Markus Halminen, DiakonTerveys Pori.
