Uudenvuoden juhlat olivat täynnä ystäviä ja tuttuja. He nauroivat, söivät, joivat ja tanssivat. Keskellä riemua seisoi Milja Kaunisto ja esitti iloista. Hän lähti juhlista kesken pois, koska ei enää jaksanut teeskennellä. Kotona hän itki. Jonkin oli muututtava, sillä paha olo oli jatkunut liian kauan.
Kaiken piti olla mallillaan. Milja oli muuttanut 15 vuotta aiemmin miehensä Petteri Parviaisen kanssa keskiaikaiseen Villecomtalin kylään. Pari oli asunut monta vuotta Pariisissa, mutta häly ja ihmispaljous olivat alkaneet ahdistaa heitä.
Rauhallinen kylä maaseudulla oli Pariisiin verrattuna paratiisi. Ympärillä kumpuilivat vehreät vuoret, joissa kasvoi tammia ja kastanjoita ja jossa solisi koski putouksineen. Ihmisiä oli vähän, noin neljäsataa, mutta kavereita paljon. Olo tuntui turvalliselta ja tyytyväiseltä.
”Olin etsinyt sellaista kotia koko elämäni. Tunsin, että siellä saan olla oma itseni.”
Kuormitus oli kasaantunut vaivihkaa. Miljalle oli lasten syntymästä lähtien kerääntynyt vakava univelka, jonka hän tulkitsi laiskuudeksi ja saamattomuudeksi. Hän järjesti kyläläisille yhteisiä ruokahetkiä ja juhlia, johti kuoroja ja auttoi pakolaisperheitä.
Milja myös soimasi itseään iän ja äitiyden tuomista kiloista. Hän aloitti himourheilun pysyäkseen kunnossa, pitääkseen mielensä terässä ja nujertaakseen väsymyksen. Liika kuntoilu vahingoitti hänen polviaan, mutta tätäkään varoitusmerkkiä hän ei kuunnellut.
Uupumus hiipi Millan kannoille vähitellen. Sitä oli vaikeaa hyväksyä. Hän oli aina pitänyt itseään leppoisana tyyppinä eikä täydellisyyden tavoittelijana.
Miten Miljan tilanne alkoi viimein kohentua? Mitä kaikkea Milja löysikään taustalta omasta ja sukunsa historiasta? Kuinka erityisherkkyys on vaikuttanut hänen elämäänsä? Lue koko juttu Voi hyvin -lehdestä 9/2023, joka ilmestyy keskiviikkona 13.9.
