Kauneus ja Terveys

Pippa Laukka: Miksi pitäisi olla hiljaa?

Pippa Laukka: Miksi pitäisi olla hiljaa?
Urheilulääkäri Pippa Laukka on suorasuu. Kestävätkö lääkäri Laukan omat elintavat päivänvaloa?
Julkaistu: 28.9.2018

Pippa Laukka, 48, on helsinkiläinen urheilulääkäri. Hänen perheeseensä kuuluu aviomies Markku ja kolme tytärtä: Iina 20, Tuuli 14 ja Aava 11.

Pippa Laukka on oppinut hiukan hellittämään. Kaverina on Tassu-koira, joka tuli perheeseen serbialaisesta koiratarhasta.

OLIPA SE KUMMALLINEN NÄKY: Tuulipukuja! Käveleviä pariskuntia! Pippa Laukka oli 18-vuotias vaihto-oppilas ja matkalla lentokentältä kotiin Espooseen. Hän katseli tuttuja näkymiä uusin silmin. Hän ei ollut nähnyt aikoihin kävelyteitä.

Hän oli juuri viettänyt vaihto-oppilasvuoden Kaliforniassa, jossa lähikauppaankin hurautettiin autolla. Hyötyliikunta ei totisesti ollut muotia. Jenkkeihin verrattuna suomalaiset näyttivät järkeviltä ja terveiltä – jopa hoikilta.

– Mihin tuo järkevyys on kadonnut? Pippa puuskahtaa nyt, 30 vuotta myöhemmin.

Tuntuu, ettei tämä ole enää se sama maa, jossa kasvoin. Ihmiset ovat huonossa kunnossa, lihovat ja masentuvat. Suomesta on tullut kuin pieni Amerikka.

HÄNESTÄ TULI URHEILULÄÄKÄRI, jolla on monta rautaa tulessa ja paljon sanottavaa. Pippa Laukka hoitaa liikkujia vastaanotollaan Helsingissä ja työskentelee naisten jalkapallomaajoukkueen lääkärinä. Hän luennoi ja kirjoittaa kirjoja. Hänellä on kolumni Helsingin Sanomissa ja tyttären kanssa yhteinen Luonnollisesti paras -blogi terve.fi:ssä.

Pippa haluaa herättää suomalaiset ottamaan vastuuta terveydestään. Häntä surettaa ihmisten huono kunto. Luvut ovat synkkiä. Yli puolet suomalaisista on ylipainoisia.

Jopa 70 prosenttia länsimaisista sairauksista voitaisiin ehkäistä elintavoilla. Se vaatisi, että ihmiset näkisivät vaivaa hyvinvointinsa eteen.

Esimerkiksi uupumus pannaan Pipan mielestä turhan helposti työn piikkiin. Työ on helppo selitys, jota ei tarvitse hävetä. Oikea syy on aivan muualla elämässä.

Uupumuksen ykkössyy löytyy usein elintavoista: siitä, ettei liiku, syö epäterveellisesti ja nukkuu huonosti. Väärät valinnat sairastuttavat. Sitten haetaan päänsärkyyn resepti ja saikkua. Ja syytetään kaikesta työtä.

SAIRASTAMISEN SUHTEEN Pipalla on kovat arvot. Hän kysyy, missä on ihmisen oma vastuu. Yrittäjänä hän ei ymmärrä, miksi työnantajan täytyisi maksaa tekemättömästä työstä.

– Jos ei mene töihin, ei pitäisi tulla rahaa. Yhdestä sairauslomapäivästä tulee työnantajalle 300 euron menetys.

Pippa on sukeltanut aiheeseen syvemmin tänä kesänä. Hän juontaa Olet mitä syöt -tv-ohjelmaa, joka tulee syksyllä MTV3:lta. Siinä seurataan ihmisten elintaparemonttia.

Pippa kantaa huolta myös elintapojen aiheuttamista kustannuksista. Kakkostyypin diabetes on valtava elintapapommi, joka vie 10 prosenttia terveydenhuollon menoista. Nämä menot kasvavat 60 prosenttia vuoteen 2040 mennessä.

– Tässä yhteiskunnassa kytee kollektiivinen katastrofi. Kuka tämän maksaa?

Sanat osuvat herkkään kohtaan. Kun Pippa avaa suunsa ihmisen omasta vastuusta ja itseaiheutetuista sairauksista, palautetta piisaa.

Aiemmin kesällä hän kirjoitti kolumnissaan, että tyypin 2 diabetes johtuu osittain siitä, ettei ihminen liiku tarpeeksi. Pippa myös muistutti, että tyypin 2 diabetes ”käy sinunkin kukkarollesi”.

Diabetesliitto painotti vastineessa, että sairastumiseen tarvitaan geneettinen alttius. Liiton mukaan ihmisen omaa vastuuta ei pitäisi korostaa liikaa terveysasioissa.

– Miksi tosiasioista pitäisi vaieta? Kirjoitukseni perustuu tutkittuun tietoon. Olen tottunut olemaan suora.

Jo koulun ala-asteella häntä sanottiin topakaksi ja räväkäksi. Kotoa hän oli oppinut, ettei ole mitään niin pahaa asiaa, ettei siitä voisi puhua.

– Suoruuteni on herättänyt keskustelua. Lääkäreihin liitetään lempeys. Ei saisi sanoa suoraan. Mutta minulla on velvollisuus puhua tärkeistä asioista.

Sanomisen pohjana on tieto ja kokemus. Lääkäri Laukka on hoitanut lähemmäs 60 000 potilasta.

Hyvähän Pipan on paasata, kun hänelle on annettu kaikki mahdollisuudet elämässä. Kauniin lääkärin some on kaunis. Häntä kadehditaankin. Päivitykset ikävistä sattumuksista saavat enemmän peukkuja kuin onnelliset.

Olen entinen mielenterveyspotilas ja syömishäiriöpotilas. Suututtaa koko ajatus, että minua pidetään täydellisenä.
Syömishäiriö varjosti elämää yli kolmekymppiseksi asti. Nyt Pippa nauttii perheen yhteisistä ruokahetkistä.

SAIRAUS ASTUI elämään vaihto-oppilasvuotena. Kun Pippa palasi koti-Suomeen, paketti oli ulkoisesti kunnossa. Hän pääsi opiskelemaan ja teki mallintöitä mainoksissa ja näytöksissä.

Pippa nautti huomiosta, jota sai ulkonäöstään, suorastaan kerjäsi sitä. 1990-luvun alussa hän osallistui Miss Suomi -karsintoihin, mutta ei selviytynyt finaaliin asti.

– Olin missikisoihin aika lyhyt, vain 165-senttinen. Voi olla, että pituus oli este.

Nyt Pippa katuu ainoastaan sitä, että koko nuoruus meni kytätessä ruokaa ja painoa. Syömishäiriö kesti 17 vuotta. Pippa halusi pitää sairautensa salassa. Se tarkoitti, että muita ihmisiä ei kannattanut päästää lähelle. Paino putosi alle 40 kilon.

SAIRAUDESTA HUOLIMATTA elämässä tapahtui isoja asioita. Lääkikseen pääsy oli iso voitto ja kohotti itsetuntoa.

– En ollut koskaan pitänyt itseäni erityisen fiksuna. Kun sitten pääsin opiskelemaan, ajattelin, että minulla on sittenkin kykyjä. Lapsuuden haaveestani tuli totta.

Hän valmistui lääkäriksi, rakastui, sai ensimmäisen lapsensa ja erosi. Hän rakastui uudelleen, meni naimisiin ja sai toisen lapsensa. Koko tämän ajan hän kamppaili syömisen kanssa. Ensin hän oli anorektikko ja vältteli ruokaa. Sitten bulimia pakotti ahmimaan ja oksentamaan. Alle kolmekymppisenä hänellä oli ortoreksian oireita. Hän kontrolloi sairaalloisen tarkasti, mitä suuhunsa pisti.

Lääkärinä hänellä oli tietoa sairaudestaan mutta ei kykyä päästä siitä eroon. Sairaus oli vallannut kehon joka solua myöten. Pippa inhosi itseään ja sairauttaan, joka vei voimat.

– Tunsin olevani kelvoton ihmisraunio. Kuin koko ruumis olisi lakannut olemasta. Vauvakin osaa syödä, miksen minä?

VASTA ESIKOISEN ODOTUSAIKANA Pippa alkoi saada kiinni normaalista ruokailusta. Vatsassa kasvava vauva motivoi syömään. Ruoka ja pyöristyvä keho inhottivat, mutta oli ajateltava vauvan parasta. Lopullisesti hän pääsi sairaudesta eroon reilu kolmekymppisenä, kun hän kirjoitti itse lähetteen Syömishäiriöklinikalle.

Hänen toinen tyttärensä oli juuri syntynyt. Mikä piti Pipan järjissään? Mikä hänet pelasti?

– Liikunta. Vaikka inhosin sairauttani, liikkujan sieluani syömishäiriö ei pysäyttänyt. En liikkunut polttaakseni kaloreita, vaan koska se vapautti minut murheista. Liikunta antoi kestävyyttä ja henkistä joustavuutta.

Pippa treenasi lihaksiaan salilla ja pelasi salibandya 1. divarissa.

HÄN PIILOTTELI muutakin kuin syömishäiriötä. Toukokuussa 2007 Pippa teki yöpäivystyksen yksityisellä lääkäriasemalla. Vatsassa potki hänen kolmas lapsensa. Laskettu aika olisi viikon päästä. Perätilassa istunut vauva kääntyi yön aikana oikeaan asentoon.

Harva kollegoista tiesi, että Pippa oli raskaana. Pienenpuoleinen vatsa peittyi lääkärintakin alle, eikä hänellä ollut työpaikalla tapana puhua perheestään, saati sen lisäyksestä.

Perheen pitäminen piilossa oli tapa suojautua. Hän tunsi äitiytensä haavoittuvaksi. Ei ollut takeita, että äitiys onnistuisi. Hän halusi odottaa, että lapset kasvaisivat, jotta voisi vedota siihen, että ihan hyviä heistä tuli.

Pippa synnytti kolmannen tyttärensä ja palasi töihin parin viikon päästä synnytyksestä. Äitiysloma oli yhtä lyhyt kaikkien kolmen lapsen kanssa. Hän järjesti lastenhoitajan kotiin, pumppasi vauvalle maitoa potilaiden välillä ja pakasti sitä pienissä muovipusseissa.

Työ on ollut minulle aina vähintään yhtä tärkeä kuin perhe. Tunsin, että ihmiset tuomitsivat ja syyllistivät minua valinnoistani. Se, että käy töissä, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rakastaisi lapsiaan vähemmän. Tämä ratkaisu sopi meille.

Kuopuksensa kanssa hän ei kuitenkaan olisi jaksanut tätä järjestelyä.

KUN VAUVA SYNTYI lopulta lasketun ajan jälkeen, Pippa sai kuulla, että hänen äitinsä rintasyöpä oli levinnyt. Mitään ei ollut tehtävissä. Se oli iso sokki. Pippa joutui katsomaan vierestä, kun äiti teki kuolemaa. Samalla hänen piti selviytyä töistä ja vauva-arjesta. Töihin ei enää ajanut intohimo, vaan iso asuntolaina sekä perhe, joka oli ruokittava.

– Olin lähellä uupua. Tunsin epäonnistuneeni lääkärinä, kun en pystynyt auttamaan äitiäni. Odotin niitä hetkiä, että pääsisin yksin autoon itkemään.

Äiti kuoli, kun kuopus oli puolivuotias. Kuolemaa seurasi vielä toinen dramaattinen tapaus. Hautajaisten jälkeisenä aamuna Pippa heräsi hätääntyneisiin ääniin. Puolivuotias vauva oli sininen eikä hengittänyt. Sairaanhoitaja-anoppi roikotti vauvaa jaloista ja hakkasi selkään. Yhtäkkiä vauva alkoi taas hengittää.

– Muistan, kuinka mietin, että jos nyt tapahtuisi jotain, en enää kestäisi. Menettämisen pelko oli valtaisa.

Seuraavana päivänä töissä tuskin kukaan tiesi, että Pippa oli menettänyt äitinsä, haudannut hänet ja oli lähellä menettää myös vauvansa.

PIPPA TOIVOO, ETTÄ IHMISET USKALTAISIVAT puhua rohkeammin tunteista ja osoittaa omaa tarvitsevuuttaan. Pippa kävi itse terapiassa kaksi kertaa viikossa seitsemän vuoden ajan. Ensin hän käsitteli syömishäiriötään, joka oli jättänyt elämän kovin ilottomaksi.

Pippa tiesi, että onni lymyili hänen sisällään, mutta hän ei saanut siihen kosketusta. Sama terapeutti kannatteli Pippaa, kun äiti teki kuolemaa.

– Terapia teki äidin kuolemasta kauniin. Sain itkeä menetystäni tutulle ja turvalliselle ammattilaiselle. Siitä ajasta ei jäänyt traumoja, vaikka se olikin kokonaisvaltainen mankeli.

Terapia oli rankka ja pakotti kohtamaan kaikki möröt. Ponnistelu kuitenkin kannatti.

– Kun lapset olivat pieniä, piti selviytyä hirveästä logistisesta paletista. Omille tarpeille ei ollut kotona tilaa. Oli tärkeää, että oli paikka, jossa tulin nähdyksi. Joku keskittyi minuun.

– Opin olemaan itseäni kohtaan armollisempi. Samalla esiintymisjännitys lieveni. Se oli piinannut minua aina niihin vuosiin asti.

ARMOLLISUUTTA JA TUKEA kaipaavat myös uupuneet – johtui väsymys sitten työstä tai elämästä yleensä.

– Terveydenhuollossa pitäisi olla verkkoja, jotka nappaisivat herkemmin kiinni, kun ihmisen mieli tai kunto rakoilee, Pippa sanoo.

Hän on huomannut, ettei ihminen välttämättä edes tajua olevansa stressaantunut. Tarvitaan tarkkanäköinen lääkäri ja aikaa ongelman selvittelyyn.

– Usein kestää liian kauan nähdä todellinen syy oireiden takana. Päänsärkyä on helpompi hoitaa kuin syitä sen takana.

Hän pitää henkistä kannattelua tärkeänä myös omassa urheilulääkärin työssään. Jos potilas tulee polvivamman kanssa vastaanotolle, Pippa saattaa käyttää suurimman osan ajasta pettymyksen käsittelyyn. Vamman vuoksi saattaa jäädä esimerkiksi kesäkisat väliin.

Epäonnistumisiin ei kannata jäädä rypemään. Pipasta on tärkeää keskittää ajatukset omiin vahvuuksiin ja niihin juttuihin, jotka ovat menneet hyvin. Samaa hän opettaa lapsilleen.

TÄRKEIN ONNISTUMISESI? Pippa sanoo olevansa loputtoman ylpeä lapsistaan, joista kyllä ”tuli hyviä”, vaikka hän epäilikin omaa äitiyttään nuorempana. Vanhin tytär on jo parikymppinen. Äiti ja tytär kirjoittivat äskettäin yhdessä Luonnollisesti paras -hyvinvointioppaan nuorille naisille.

Pippa haluaa tehdä kaikkensa, ettei kenenkään nuoren tarvitsisi kokea samanlaista häpeää ja itseinhoa, mitä hän itse poti liian kauan.

– Elämä on iso lahja. Sitä ei kannata elää vain saavutustensa kautta. Varsinkin nuorten kannattaisi lakata vertaamasta itseä muihin ja alkaa elää omannäköistä elämää.

Pippa haluaa herätellä suomalaisia liikkumaan ja nukkumaan. – Usein unohtuu, että myös nukkuminen on tuottavaa aikaa.

3 asiaa nyt

1. Opin ajamaan maantiepyörällä. Jalat lukkopolkimissa olo on turvaton. Ennen harrastin vain lajeja, joissa olin hyvä jo nuorena.

2. Nauroin Olet mitä syöt -ohjelman palaverissa. Tiimissämme on rento ja hersyvä meininki.

3. Itkin, kun minua pomotettiin töissä. Tilanne oli kiusallinen. Säästin itkuni kotiin. Se helpotti.

14 kommenttia