Miitta Sorvali 43 vuotta kestäneestä avioliitostaan: ”Pitkä parisuhde on hitaasti opettanut, että hyviä tuloksia ei koskaan tule jankuttamalla tai huutamalla”

Talo on rakennettu vuonna 1936 joen varteen Kittilässä. Suuressa pirtissä on alkuperäinen punaruskea lattia ja jättimäinen vanha leivinuuni, eikä hirsiseiniä ole pilattu Gyproceilla eikä paneloinneilla, kertoo näyttelijä, käsikirjoittaja Miitta Sorvali. Talo on Miitan ikioma, ja kun hän puhuu siitä, äänessä on lämpöä.

– Yleensä haaveillaan, että mökki olisi 100 kilometrin päässä. Meillä se on 1 100 kilometrin päässä.

Lapissa Miitan mieli rauhoittuu.

– Siellä minun ei tarvitse esittää mitään, ei pienentää itseäni eikä suurentaa. Voin olla oma itseni.

Nyt ollaan siis 1 100 kilometrin päässä Kittilästä, Helsingin Tapanilassa, jossa on Miitan koti. Tälläkin talolla on ikää, ja kylmyys saattaa livahtaa nurkista sisään. Siksi Miitta on sytyttänyt takkaan tulen ja tarjoaa vieraille villasukat.

Hän hakee nipun pieniä japanilaisia muistivihkoja, jonne hänellä on tapana kirjata ajatuksiaan. Niitä voi käyttää, kun kirjoittaa käsikirjoituksia. Nyt hän on miettinyt, mitkä asiat tuovat hänelle hyvinvointia. Ne eivät nimittäin ole mitään dieettejä – ”vihaan ja inhoan kaikkea sellaista” – vaan muita asioita.

Siitä kertoo esimerkiksi tapa, jolla Miitasta tuli Kittilän-talon emäntä.

Miitta osti paikan yhdeksän vuotta sitten. Hankinta ei ollut mikään pitkän harkinnan tulos, päinvastoin. Kesällä 2012 Miitta ja hänen aviomiehensä, näyttelijä Kari Sorvali lähtivät automatkalle Helsingistä Norjaan. He ajelivat pikkuteitä ja pysähtelivät, kuten heillä on tapana.

– Kittilän kulmilla sanoin Karille, että haluan talon Lapista. En ollut koskaan sanonut lausetta itsellenikään.

– Tuossahan juuri oli talo, jossa luki myytävänä, Kari vastasi.

Ei kun U-käännös ja takaisin. Talo ei ollut Miitalle tarkoitettu – se ei ollut uusi eikä vanha vaan kiusallisen uusvanha. Liian kalliskin se oli.

Taloa myyvä mies tiedusteli, millaisen paikan Miitta sitten haluaisi. Vanhan talon joen rannasta, sanat virtasivat pohtimatta Miitan suusta.

Parin kuukauden päästä mies lähetti viestin punaiseksi maalatusta hirsitalosta. Kiinnostaisiko?

– Lähdin yksin yöjunalla katsomaan sitä ja ostin sen.

Käsirahat hän kuljetti hikisenä pussina vatsaa vasten, ettei kukaan veisi niitä.

Päätös ostaa Kittilän-talo oli yksin Miitan oma. Puoliso ei siihen osallistunut, mutta ei sitä vastustanutkaan. Ympärillä hankintaa pidettiin ehkä vähän hassuna.

– Tutut ihmettelivät, että sinähän olet isojen kaupunkien ihminen.

Jokin lappilaisessa talossa kuitenkin veti puoleensa. Eikä tunne pettänyt. Miittaa säväyttävät taloon sopivat vanhat tavarat, joilla on tarina. Pirtissä on esimerkiksi ahkio, jolla porot ovat aikoinaan kuljettaneet postia.

Myös ihmiset ovat tärkeitä, ja pirtin pöydässä on juotu yhdessä monet kahvit.

– Meillä on ihanat kahdeksankymppiset naapurit Aune ja Reino, jotka ovat vieneet minua moottorikelkalla paistamaan makkaraa. Puuseppämme on äärettömän hauska ja filosofoiva. Nuohooja osaa puhua swahilin kieltä. Helsingissä en ikinä törmää tällaisiin ihmisiin.

Miitta tietää, että on spontaani. Mutta juuri se piirre tuo elämään paljon hyvää. Hän on uskaltanut tehdä elämässään muitakin asioita, jotka eivät ole olleet itsestään selviä. Yksi sellainen oli päätös jättäytyä freelanceriksi vakituisesta työstä Helsingin Kaupunginteatterissa 2000-luvun alkupuolella.

– Seuraan vahvasti intuitiotani. Se on synnyinlahja isältäni. Minulla on säilynyt mielen ilo, elämän vimma. Ihmettelen ja innostun elämästä.

Miitta on kotoisin maalta, Kiteeltä Pohjois-Karjalasta. Isä oli kirkkoherra ja äiti perheneuvoja. Miitta syntyi perheen seitsemänneksi tyttäreksi.

Pienenä Miitta kulki isän mukana maaseudun taloissa. Isä tykkäsi karismaattisista kansanihmisistä ja vanhoista tavaroista.

– Vanhempien kesäpaikka oli entinen nahkurin verstas. Muistan, että siellä oli puupöytä, johon oli jäänyt nahkurin öljystä jäljet. Isä rakasti vanhaa ja osti tavaroita huutokaupoista ja antiikkiliikkeistä.

Nyt Miitalla on suunnitteilla oma mökki saareen Uukuniemessä, jonka rantoja huuhtoo sama Pyhäjärvi kuin lapsuuden kesäpaikassa.

Lapsuudenkodissa kävi usein kiinnostavia ja viisaita vieraita. Oli juhlia ja kokouksia, pidettiin puheita. Miitta kasvoi keskusteluita ja niistä kumpuavaa huumoria kuunnellen. Etenkin enosta, tunnetusta psykoanalyytikosta Martti Siiralasta tuli Miitalle tärkeä esikuva.

Kun Miitta oli 15-vuotias, Martti järjesti hänelle lapsenlikan paikan erään amerikkalaisen psykoanalyytikon kodissa. Perhe asui Washington DC:ssä.

– Kaitsin lapsia puoli päivää ja muuten sain harrastaa. Olin innoissani kaikesta: mahtavista museoista, värikkäästä katukuvasta, rock-konserteista. Kun saavuin, ilma oli kuuma ja kostea. Kaskaat sirittivät.

Miitta kokeili kiinalaista maalaustaidetta, joogaa, draamaa ja saven valamista keramiikkatunneilla. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että hänestä tulee vielä keramiikkataiteilija.

Martti Siirala oli karismaattinen mies. Miitta ei ymmärtänyt puoliakaan tämän jutuista, mutta ne tekivät silti vaikutuksen. Miitta madaltaa ääntään ja lausuu mahtipon­tisesti:

– On puhuttava siitä, mistä vaietaan.

Se oli yksi Martin lause, joka jäi mieleen.

Samaa oppia Miitta taitaa soveltaa myös työssään. Huumorin keinoin voi käsitellä monia asioita, sellaisiakin, jotka hävettävät tai jotka mieluummin lakaisisi maton alle.

Miitta on luonut herkullisia, häpeämättömiä ja äkkivääriäkin hahmoja, jotka muistetaan. Niistä yksi on Miitta-täti-televisiosarjan porvarisrouva Tellervo von Appelgren.

Huumorin avulla hän on myös käsitellyt äitien ja tyttärien välisiä suhteita rakastetussa Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmässä yhdessä Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin kanssa.

Elämänilo ja huumori ovat asioita, jotka Miitta on halunnut siirtää myös lapsilleen. Kotona on aina naurettu paljon.

– Arkisissa tilanteissa on niin paljon koomisia piirteitä. Kotona voi paukutella menemään eikä ole sen­suuria.

Parhaimmat tilanteet Miitta saattaa kirjata muistivihkoihinsa ja siirtää ne sieltä lopulta näyttämölle muidenkin naurettaviksi.

En varmasti, oli ensiajatus, kun Miittaa pyydettiin julkiseen kuntokampanjaan muutama vuosi sitten. Hän ei ole koskaan harrastanut aktiivisesti liikuntaa, kokeillut kyllä niin kuntosalia kuin hot joogaakin – ja lopettanut sitten nopeasti.

Hän lähti kuitenkin mukaan. Miitta sai oman harjoitteluohjelman, ja tavoitteeksi tuli puolimaraton.

Helsingin Malmin lentokentän ympäri kulkee 5,7 kilometrin kuntorata. Sitä Miitta kiersi kerta toisensa jälkeen. Matkalla hän sadatteli itselleen, että mihinkä sitä on niin kiire, että juosta pitää.

– Tunnollisesti menin kenttää ympäri jäisilläkin keleillä. Julkinen häpeä motivoi. Mutta kertaakaan en nauttinut juoksemisesta, Miitta puistelee päätään.

Hän kuitenkin edistyi. Kunto kohosi. Puolimaratoniinkin hän osallistui.

– Voiko tätä sanoakaan… Sen puolimaratonin juostuani poltin tupakan, Miitta nauraa.

Nyt hän on oivaltanut, ettei pidä pakottaa itseään liikkumaan tavoilla, joista ei välitä.

– Tiedän kyllä, että harrastan liikuntaa liian vähän, mutta koska en uskalla itse ajaa autoa, joudun vipeltämään paikasta toiseen.

Iän myötä Miitta on myös ymmärtänyt, että olo on tasapainoisempi ja iloisempi, kun on nukkunut hyvin. Mieluiten hän menee jo iltayhdeksän jälkeen sänkyyn lueskelemaan tai kuuntelemaan puheohjelmaa pienestä matka-Salorastaan.

– Jos olen nukahtanut kymmeneen mennessä, niin hyvä. Mutta siihen ei pidä suhtautua neuroottisesti.

Pitkät yöunet eivät nimittäin ole itsestään selvä asia. Miitta joutuu välillä heräämään kuvauksiin aamuvarhain. Jos hänellä on illalla näytös, hän ehtii kotiin aikaisintaan puoli yhdeltätoista. Joskus se sekoittaa unta, ja yö kuluu valvoen.

– Reagoin unella myös, jos elämässä on stressiä tai murheita.

Hän on opetellut suhtautumaan nukkumiseen lempeydellä.

– Ajattelen, että ok, valvon nyt enkä hätäänny. Elämä on opettanut, ettei unettomuutta tai jännitystä pidä pakottaa pois, vaan hyväksyä se.

Yksi viisas ihminen Miitan elämässä oli näyttelijä Kaija Kangas, joka kuoli viime syksynä. Kaija oli Miitan paras ystävä ja kivointa matkaseuraa yli 45 vuotta. He tutustuivat Teatterikorkeakoulussa.

– Kaija luki paljon ja oli tiedonhaluinen. Pidän häntä yhtenä elämäni opettajana. Hän ei koskaan heristänyt sormea. Kun kerroin hänelle murheen tai ongelman, häneltä tuli helmiä suusta.

Miitalle elämän tärkeimpiä asioita ovat läheiset ihmiset, kuten kaksi lasta ja kolme lastenlasta.

– En ole onnistunut tuhoamaan mitään. Viihdyn lasteni seurassa. On hirveän tärkeää hyvinvoinnille, että ympärilläni on ihmisiä, josta saan iloa. Olen jättänyt taakse sellaisia ihmisiä, joiden seurassa en enää tunne olevani niin iloinen ja vapautunut.

Miitta ja Kari ovat olleet naimisissa 43 vuotta. Se jos jokin on terveyden lähde.

– Tarvitsen turvalliset puitteet. Parisuhde on hitaasti opettanut, että hyviä tuloksia ei koskaan tule jankuttamalla tai huutamalla. Hyvä tulee, kun antaa toisen olla sellainen kuin hän on – ja muistaa vielä kiittää häntä.

Puoliso ansaitsee kiitoksen esimerkiksi siitä, että ”viitsii kulettaa” eli kyyditä autolla Miittaa ja tämän löytöjä. Niin kuin silloin, kun Miitta ihastui ja osti valtavan talonpoikaispöydän, joka piti sitten ajaa autolla Kittilän-talolle. Se ei mahtunut takaluukkuun, joten oli turvauduttava luovempaan ratkaisuun.

– Ajoimme 1 100 kilometriä niin, että pöytä oli autossa välissämme. Kummallakin oli oma loossinsa.

Miitta täytti vastikään 66 vuotta, ja töitä hänellä on enemmän kuin koskaan: televisiosarjan kuvauksia, käsikirjoittamista ja tulevan Kaikki ystäväni -näytelmän viimeistelyä.

– Olen iloinen, että minulla on niin kiinnostavia töitä ja joudun käyttämään aivojani. Tekstien ulkoa opetteleminen ei ole lempihommaani, mutta sekin on hyvä juttu, koska suvussani on Alzheimerin tautia.

Miitan äiti ja vanhin sisko ovat kuolleet Alzheimeriin. Se huolestuttaa, tietenkin.

– Olen nähnyt, miten rujo tauti on, kun se tuhoaa ihmisen aivot. Ajatus on lähes sietämätön, mutta pidän huolen aisoissa. En ajattele asiaa, vaan keskityn riemuitsemaan tästä hetkestä.

Komea tuoksupelargonia kapuaa ikkunan edessä kohti kattoa. Kuistilla talvehtivat amppeleista riippuvat kaktukset ja viehkeä vanhan ajan huonekasvi, tiettävästi unelma. Miitta on kukkaihminen.

Kesäisin hän kuopsuttelee kasvihuoneessa ja puutarhassa. Siellä kasvaa värinokkosia, orvokkeja, röd rud­beckiaa eli punahattuja, laventelia, laukkoja ja lemmikkejä – muiden muassa. Nyt Miitta miettii, millä kukilla toisi enemmän värejä ensi syyskesään.

– Rakastan värejä. Maalaan kukilla tauluja pihalla, kun mietin istuttaessa niiden värejä ja korkeuseroja. Kukat tuottavat minulle suurta iloa.

Tulevan kesän projekti on myös Miitan ostaman satavuotiaan riihen siirto Juuasta Uukuniemen kesäpaikkaan. Siitä tulee mökki.

– Ensin riihi puretaan ja sitten se viedään saareen ja rakennetaan uudestaan. Seiniltä pestään kaikki noet pois. Niitä pestään loputtomasti mäntysuovalla.

Työmäärä ei pelota.

– Tämä on tosi kiva elämänvaihe. Moni alkaa tässä vaiheessa jo luopua asioista, tavarasta ja töistä, mutta minä tykkään tehdä töitä ja minä tykkään rakentaa.

Rakentaa taloja, puutarhaa ja tietenkin elämää.