Kauneus ja Terveys

Markku uupui töissä ja masentui: "En osannut sanoa ei enkä pyytää apua"

Markku uupui töissä ja masentui: "En osannut sanoa ei enkä pyytää apua"
Markku Hard, 56, teki pitkää päivää yrittäjänä eikä tajunnut, kuinka masentunut ja uupunut hän oli. Lopulta itsemurha alkoi tuntua tehtävältä muiden joukossa. Markun tarina osoittaa, että aina on toivoa.

Markku Hard, 56, asiakaspalvelija ja yrittäjä, Espoo:

”Tein mielessäni kalenterimerkinnän 13.4.2014: kun saan tämän työkeikan tehtyä, tapan itseni.

Itsemurha tuntui yhdeltä tehtävältä muiden joukossa. Olin potenut työuupumusta melkein vuoden ja masentunut. En kuitenkaan oikein itse tajunnut sitä.

Olin yrittäjä. Tein kylpyhuoneiden kalusteasennuksia ja pyöritin verkkokauppaa. Työpäiväni venyivät usein 10–12 tuntiin, joskus pidemmiksikin.

Minulla saattoi olla jokin yksinkertainen työtehtävä, piti vaikka porata kolme reikää seinään, enkä pystynytkään tekemään sitä. Paniikki iski. Lähdin kotiin ja makasin sohvalla kolmisen tuntia. Sitten jatkoin työtä.

En osannut sanoa ei työtarjouksille enkä pyytää apua. Kun yritys alkoi kaatua, päällimmäinen huoleni oli, etten aiheuta muille hankaluuksia.

Jälkikäteen tutut ovat sanoneet, että olitpas väsyneen näköinen, mutta kukaan ei sanonut sitä silloin suoraan.

Markulle oli vaikeaa kieltäytyä työtarjouksista yrittäjänä.

Sairaanhoitaja pelasti henkeni

Kun romahdin huhtikuussa 2014, olin Seinäjoella. Lähdin ajamaan hotellilta työmaalle. Rupesin itkemään hillittömästi. Soitin puolisolleni ja ystäville. He sanoivat, että tule kotiin, jätä työt kesken.

Silloin päätin, että tämä loppuu ja teen itsemurhan.

Päätöksestä tuli hyvänolontunne, kun keksin ratkaisun tilanteeseen. Sain voimaa tehdä sen työkeikan loppuun.

Tulin kotiin ja käytännössä nukuin viikonlopun, kunnes maanantaina päätin viimein hakea apua puolisoni pyynnöstä. En halunnut kuolla, vaan ainoastaan lopettaa sisäisen tuskan.

Henkeni pelasti päivystyksen sairaanhoitaja Jorvin sairaalassa. Huomasin, kuinka hän oikein ryhdistäytyi ja rupesi selvittämään asiaani. Sairaalassa kysyttiin, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Kerroin, mitä olin suunnitellut. Puolisoni pelästyi ihan kamalasti.

Markku ei itsetuhoisista ajatuksista huolimatta halunnut kuolla. Hän halusi pahan olon katoavan.

Lääkkeet tekivät toimintakyvyttömäksi

Sain vahvat lääkkeet. Ensimmäiset kaksi kuukautta käytännössä vain makasin sängyssä.

Lamaannuin totaalisesti. Saatoin tuijottaa kahvinkeitintä puolitoista tuntia. Olin saanut sen ladattua ja päälle, mutten pystynyt kaatamaan itselleni kahvia. Lääkkeet tekivät minut vähän hitaaksi. Keskusteluissa laahasin puolitoista lausetta muita perässä.

Tunne siitä, että pitäisi tehdä jotain, muttei pysty, on äärimmäisen ahdistava, pelottava ja hämmentävä.

Pääsin psykiatriseen erikoissairaanhoitoon. Tapasin sairaanhoitajaa aluksi kerran viikossa. Ymmärsin, että olen masentunut oikeastaan vasta vuosi sen jälkeen, kun masennus alkoi. Mielestäni olin vain väsynyt.

Toipuminen ei ollut helppoa. Välillä tuli takapakkia. Minulle oli vahva halu parantua, jopa liiankin nopeasti. Kerran lopetin lääkkeet oma-aloitteisesti. Se pahensi tilannetta. Hoitajani huomasi sen, ja jatkoin lääkkeillä.

Vähitellen pystyin taas tekemään asioita. Yksi tärkeä steppi oli, kun jaksoin lainata kirjastosta kirjoja ja lukea. Sitten leivoin leipää ja rupesin laittamaan ruokaa. Seuraava askel oli, että lähdin ihmisten ilmoille.

Kun sairastuu mielenterveyden sairauteen tai uupuu, taidot eivät katoa – kyky toimia on vaan telakalla.

Lääkäri ehdotti minulle työkyvyttömyyseläkettä. Totesin, että se ei ole vaihtoehto. Haluan kuntoutua töihin.

Pääsin ensin kesätöihin golfkentälle kentänvalvojaksi.­ Hyvä puoli oli se, että siellä piti olla ihmisten kanssa, mutta sitä ei tarvinnut tehdä jatkuvasti.

Sain työkokeiluavustusta, joten ystäväni palkkasi minut vähäksi aikaa yritykseensä oman alani töihin.

Pystyin pikkuhiljaa palaamaan työelämään. Sain toimintakykyni takaisin, mikä tuntuu hienolta.

Alun sokkivaiheen jälkeen Markun parisuhde on lujittunut.

Lähipiirin tuki ja hyvä hoito saivat eteenpäin

Tärkeintä oli, että lähipiirini tuki minua ja sain sopivan hoidon. Minulla oli erittäin hyvä psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän kohtasi minut ihmisenä. Pystyimme tekemään tapaamisistamme juuri minulle sopivat. Kaikki tähtäsi siihen, että parannun.

Hoitoni kesti 2,5 vuotta. Nyt voin hyvin. En syö enää lääkkeitä, mutta tiedän, että ilman niitä en olisi tässä.

Alun sokkivaiheen jälkeen parisuhteeni on lujittunut. Molempien ymmärrys on lisääntynyt. Pienistä asioista ei tule suuria.

Tärkeimmät ihmiset ovat pysyneet elämässäni. En ole kokenut torjuntaa tai vähättelyä. Ehkä joku ajattelee, että olen heikko tai luuseri, joka ei kestä paineita. Heille sanoisin, että tervetuloa kokeilemaan!

Haluan tuoda toivoa muille. Kaikesta voi selvitä.

Masennus on opettanut, että ihan pikkuasioista ei kannata ottaa paineita. Välillä katson maailmanmenoa ja ihmisiä hieman ulkopuolisena. Saatan ajatella: ’Kyllä säkin pääsisit helpommalla, kun et ottaisi stressiä tuosta.’ Se ei ole ylenkatsomista. Tiedän, ettei täysi kalenteri ole maailman tärkein asia."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 2/2020.

Julkaistu: 3.3.2020
Kommentoi »