Kauneus & Terveys

Marja Sannikka: "Syöpäriskin vuoksi elän kuin viimeistä päivää"


Marja Sannikka kärsii vakavasta geenivirheestä. Syöpäriskiä torjutaan leikkauksilla.
Kuvat Raisa Kyllikki Ranta

Marja Sannikka

Ikä: 41

Ammatti: toimittaja, Sannikka & Ukkola, Yle

Asuinpaikka: Vihti

Perhe: aviomies Juha ja kaksi lasta, Oskari, 12, ja Joel, 10

Harrastukset: jalkapallo, bridge, avantouinti, juoksu ja kirjapiiri

Motto: Älä murehdi sellaista, mihin et voi vaikuttaa. Jos voit, toimi.

Mennään vaan, jos elän vielä, toimittaja Marja Sannikka sanoo, kun ystävä ehdottaa reissua. Jos tästä kuolen, muistakaa, miten paljon teitä rakastan, hän ­sanoo lapsille.

– Kuulostaa varmasti karulta. Olen ajatellut kuolemaa viime vuosina poikkeuksellisen paljon, Marja naurahtaa.

Tähän on kaksi syytä. Muutama vuosi sitten Marja menetti kuusi läheistään parissa vuodessa. Kun hän viikkasi poikiensa hautajaisvaatteita, hän toivoi aina, ettei näkisi niitä enää.

Toinen syy liittyy Marjan omaan terveyteen. Hän sai tietää 23-vuotiaana, että hänellä on Lynchin syndrooma. Se on geenivirhe, joka tarkoittaa riskiä sairastua syöpiin nuorena. Marjalle tehtiin geenitesti, koska hänen isänsä ja isänäitinsä kantoivat samaa geeniä.

– Vaikka en mieti kuolemaani jatkuvasti, tieto syöpäriskistä on jatkuvasti läsnä. Se ohjaa valintojani ja heijastuu oikeastaan kaikkeen elämässäni, Marja sanoo.

Syndrooma periytyy 50 prosentin todennäköisyydellä. Marja ei osaa vielä kantaa huolta 10- ja 12-vuotiaiden poikiensa kohtalosta. Heidät testataan täysi-ikäisinä.

– Jos olisin huolehtijatyyppiä, elämä tiedon kanssa voisi olla paljon raskaampaa. Nyt voin keskittyä olemaan kiva muille.

Tuttu tv-kasvo juontaa uutta Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmaa.

Marja haluaa työssään nyhtää tietoa ja jakaa sitä. Hän toivoo, että ihmisillä olisi oikeaa tietoa, jotta he voisivat tehdä fiksuja päätöksiä ja parantaa niillä yhteiskuntaa.

– Jos joku sanoo mielipiteen, se on minulle yhtä arvokas, tuli se sitten leipäjonosta tai ministeriltä. Valitettavasti ihmisiä arvotetaan liikaa sen perusteella, keitä he ovat.

Marja oli allerginen toisten ylenkatsomiselle jo nuorena. Lapsuudenperheen ystäväpiiriin kuului kaikenlaisia ihmisiä. Perheessä ei kiinnitetty huomiota toisten ammattiin ja asemaan tai ulkonäköön.

Vanhemmat downshiftasivat jo 1970-luvulla. Kun Marja oli viisikuinen, perhe muutti Helsingistä maalle Marjan äidin kotiseudulle Vihtiin. Suku oli asunut samoilla nurkilla 1500-luvulta lähtien. Isä jätti hyväpalkkaisen diplomi-insinöörin työn. Vanhemmat, kaksi isoveljeä ja Marja-vauva majoittuivat suvun vanhaan taloon, josta myöhemmin tehtiin kotimuseo. Olot olivat alkeelliset.

– Talo oli kylmä. Aamulla patjan alla oli jäähilettä.

Isä kunnosti läheisen hirsitalon. Heillä ei ollut sisävessaa eikä telkkaria. Juomavesi haettiin naapurista. Perhe eli mahdollisimman omavaraisesti.

– Vanhempani yksinkertaistivat elämää vapaaehtoisesti. Ajattelin, että oli oikeastaan aika mageeta elää niin.

Lasten, eläinten ja puutarhan hoito kuuluivat äidille, joka oli opiskellut kielenkääntäjäksi. Isä kirjoitti talousteoriakirjaa. Omakustanteessa hän pohti, miten talousjärjestelmästä saisi oikeudenmukaisemman.

Rahaa oli vähän. Vaatteet hankittiin kirppikseltä. Marja ratsasti serkun hevosella ja opetteli tekemään kalaverkkoja kansalaisopistossa. Äiti oli innokas kalastaja. Kesäleirille Marja kuskattiin pikkuruisella tipparellulla, Renault 4:lla. Sillä kuljetettiin myös vuohia. Ne hommattiin, koska veljellä oli maitoallergia.

Vuohien lypsämisellä Marja hankki ensimmäiset tienestinsä. Yhdestä lypsystä sai kolme markkaa. Pihalle ilmaantui myös ankkoja ja mehiläispesiä. Koulussa Marjaa ei huolittu tyttöporukoihin. Ei kuitenkaan vaatteiden, hassun auton tai vuohien vuoksi.

– Olin todella ujo lapsi. En uskaltanut pitää ääntä ­itsestäni. Kun meille tuli vieraita, painoin pääni äidin syliin.

Ujous karisi yläasteella. Marja tajusi, ettei erilaisuutta tarvitse peitellä. Se on vahvuus. Lukiossa hän juonsi jo vanhojenpäivätapahtuman. Äidinkielenopettaja kannusti opiskelemaan toimittajaksi.

– En osannut edes ajatella muita vaihtoehtoja. Tässä ammatissa voisin vaikuttaa siihen, että demokratia toteutuu mahdollisimman hyvin.

Marja opiskeli Britanniassa ja ihastui paikalliseen keskustelukulttuuriin. Välillä väittely oli kiivastakin, mutta silti kunnioitettiin toista ja käyttäydyttiin kohteliaasti.

– Suomessa ilmapiiri saattaa kiristyä, jos kysyy tiukasti. Voi olla räväkkä ja hyväntahtoinen samaan aikaan. Väittely on ihanaa. Se on elämän suola.

Marja päätyi opintojensa jälkeen töihin lontoolaiseen videoiden jälkituotantoyhtiöön. Hän juoksi ympäri Sohon kaupunginosaa ja vei kasetteja eri paikkoihin. Pian hän eteni yhtiön markkinointiin, mutta Marja halusi tehdä journalismia. Suomeen veti eniten kaipuu maalle.

– Lontoo oli minulle liian suuri ja hälyisä paikka. Olen aina tiennyt, että tulen palaamaan juurilleni.

Suvun kotikylässä on ollut tapana käväistä maailmalla, kalastaa sieltä puoliso ja palata takaisin.

Marja ei tehnyt poikkeusta.

Kun hän palasi Briteistä, hän asui Helsingissä ja aloitteli uraa toimittajana. 25-vuotiaana hän kävi poikkeuksellisesti kampaajalla. Tähän asti pitkät, vaaleat hiukset oli tasannut äiti. Käynti ammattilaisen pakeilla kannatti.

Helsinkiläissalongissa Marjan huomio kiinnittyi ­hurmaavaan kampaajaan. He päätyivät treffeille ja ­rakastuivat. Siitä lähtien oma mies on leikannut Marjan hiukset, vaikka työskentelee nykyään aivan eri alalla.

– Hän on paras. Juha tietää parhaiten, mitä hiuksil­leni kannattaa tehdä.

Pariskunta muutti maalle jo seuraavana vuonna. He asettuivat Marjan lapsuudenkotiin. Kun esikoinen syntyi, talossa oli perhettä neljässä polvessa. Nuori perhe asui vanhassa päädyssä.

Marjan vanhemmat asuttivat siipeä, jonka Marjan isä rakensi 1990-luvulla. Mammu eli isänäiti asui yläkerrassa. Heillä oli oma sisäänkäynti ja keittiö, muut tilat olivat yhteisiä.

– Se oli elämäni onnellisinta aikaa. Söimme yhdessä ja pelasimme pokeria yömyöhään. Mieheni kaverit ihmettelivät, kuinka voimme olla noin hyvää pataa keskenämme. Juhalla ja vanhemmillani synkkasi heti hyvin.

Välit olivat niin läheiset, että Juha ja Marjan isä uskal­sivat ryhtyä rakentamaan uutta taloa vanhan viereen. Marjan perheen talo nousi paikalle, jossa ennen pörisivät mehiläispesät. Rakentaminen oli neljän vuoden urakka. Nyt perhe on asunut talossaan kymmenen vuotta. ­Elämä on yhä onnellista.

Mutta isää ja mammua ei enää ole.

Isä kuoli mahasyöpään 70-vuotiaana viisi vuotta sitten. Hän oli Marjalle sielunkumppani, jolle saattoi puhua kaikesta.

Isällä ja tyttärellä oli kaksi vuotta aikaa hyvästellä.

– Isä sanoi, että tunnemme toisemme niin hyvin, että voin kuvitella, mitä hän sanoisi minulle kimuranteissa tilanteissa. Tämä pitää paikkansa. Se tuo lohtua.

Isä halusi suunnitella ruumisarkkunsa itse. Marja auttoi projektissa.

– Hihittelimme tilanteelle. Oikeastiko tässä piirretään toiselle arkkua?

Isä halusi arkusta yksinkertaisen: valkoista kuultomaalia ja kultareunuksen. Juha rakensi sen Marjan veljen kanssa. Marja ja äiti tekivät siihen sisukset isän lempikankaasta. Isän kuolema nostaa edelleen tunteet pintaan.

– Suru on toisaalta myös onnea. Heijastus siitä, että ­kivaa oli. Olen siitä kiitollinen.

Isä sai ennen kuolemaansa valmiiksi toisen kirjansa, joka sekin käsittelee reilumpaa talousjärjestelmää. Isä jätti sen Marjan käsiin, mutta hän ei ole surultaan ja kiireiltään pystynyt tekemään sille vielä mitään.

Olisiko Marjasta tullut maailmanparantaja ilman Lynchin syndroomaa? Todennäköisesti. Alttius sairastua kuolemanvakavaan sairauteen antaa kuitenkin kipinän tehdä asioita täysillä.

Jotta riski kuolla nuorena olisi pienempi, Marja käy säännöllisesti seulonnoissa. Viisi vuotta sitten Marjalta poistettiin kohtu. Päätöstä piti miettiä tarkkaan, sillä leikkauksen jälkeen perheeseen ei enää tulisi lapsia.

– Lopulta oli tärkeintä varmistaa, että olen hengissä ja läsnä olemassa oleville lapsilleni.

Nyt hän odottaa munasarjojen poistoa. Munasarjasyöpä huomataan usein vasta, kun on liian myöhäistä.

– Tämän operaation jälkeen olen jo melko turvassa. Miksi pelätä, kun voi toimia? Syöpä voi vielä kehittyä muihin elimiin, mutta nämä havaitaan yleensä ajoissa kontrolleissa.

– Kun mietin kuolemaa, mietin sen kautta myös elämää. On ainutlaatuista saada olla täällä. Täytyy elää niin, ettei haittaa, jos kuolen huomenna.

Hänellä onkin selkeä elämäntehtävä. Pitää tehdä oma osuus, jotta maailmasta tulisi parempi paikka. Siihen Marja pyrkii työssään mutta myös vaimona ja äitinä.

– Suuretkin teot lähtevät pienestä, kuten siitä, että on läheisille läsnä. Näyttää jatkuvasti että rakastaa ja kunnioittaa. Haluan olla varma, että olen kantanut vastuuni ja tehnyt kaikkeni, jotta muilla olisi hyvä olla.

Marja on pohtinut poliitikonkin uraa. Vain sopiva puolue puuttuu. Tämä on syy siihen, miksi demokratian kannattaja ei äänestä itse. Myös työ voi olla helpompaa, kun ei liputa tietyn puolueen puolesta.

– Mutta ainahan voi perustaa oman puolueen! Se on käynyt mielessä.

Tällä hetkellä tuntuu, että nykyinen työ on riittävä keino vaikuttaa. Siihen Marjan persoona taipuu parhaiten. Kymmenen vuotta sitten stressaa jatkuvasti. Ulkopuolisten on vaikea uskoa, että Marja on kärsinyt ujoudesta. Mutta hän edelleen jännittää vieraita ihmisiä.

– Itseni esitteleminen esimerkiksi seminaareissa ­ujostuttaa. Aiemmin olin myös herkkä punastumaan.

Tähän Marja keksi keinon. Jännittävissä tilanteissa hän kuvittelee olevansa mielipidevaikuttaja Matti Apunen. Miehen karisma ja varmuus tekivät aikoinaan suuren vaikutuksen. Kikka kuulemma toimii.

Suorittaja hän ei mielestään ole.

– Olen aina tehnyt vain sitä, mikä on tuntunut oikealta. Sain hyviä numeroita koulussa, vaikken satsannut ja lintsasin. Voisin olla paljon kunnianhimoisempi.

Työ on elämäntapa. Iltaisin ja viikonloppuisinkin on vilkuiltava, mitä maailmassa tapahtuu. Työpäivä saattaa jatkua kotona iltakymmenen jälkeen.

Vastapainoa työlle tuovat jalkapalloilu nummelalaisessa Pinkit Stringit -joukkueessa, juoksu ja uinti viereisessä lammessa. Myös vanhojen brittirouvien harrastus bridge irrottaa arjesta. Marja pelaa äitinsä kanssa. Kesäisin perhe telttailee Euroopassa.

– Elämäntyyli ei oikeastaan eroa paljon lapsuudenperheeni tyylistä. Ympärilläni on edelleen rakkaita ihmisiä. Lapset saavat rakentaa majoja samoihin metsiin. Kun kaikki on näin kivasti, mitä muutakaan tekisimme täällä kuin yrittäisimme auttaa muita?

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 14/2018.

Julkaistu: 17.6.2019