Kivun kautta yhteyden kehoonsa saanut Marja Putkisto: ”Särkyä ja kankeutta voi poistaa jo pienillä liikkeillä ja venyttelyllä”

Onpa kiva tavata!

On helteinen elokuun päivä, ja Marja Putkisto-Mitchell istuu pitkästä aikaa rantakahvilassa Helsingin-kotinsa lähellä.

”Menetimme paljon, kun emme voineet kohdata kasvokkain. Netin ruutu imee hehkeyden ja latistaa ilmeet. Zoom-jäykät kasvot sekä some-niska kaipaavat todellakin ravistelua”, hän sanoo.

Lontoossa jo kolmekymmentä vuotta asunut Marja on käynyt Suomessa säännöllisesti, mutta covid katkaisi tutut rutiinit.

Marja johtaa Method Putkisto Instituuttia, jonka idea perustuu hänen kehittämäänsä syvävenytys- ja kehonhallintamenetelmään, jolla parannetaan tasapainoa ja lisätään hyvinvointia.

Tulevaisuudessa Marja nähdään varmasti Suomessa entistä useammin, sillä tytär Henrietta aloitti syksyllä design-opinnot Lahdessa. Tyttären itsenäistyminen tarkoittaa myös sitä, että 62-vuotiaan Marjan ja hänen miehensä perhe-elämä muuttuu kahden aikuisen sekä koirien ja kissan yhteiseloksi.

Mitään hiljaiseloa ei kuitenkaan ole tiedossa, sillä Marjan työt jatkuvat. Uusin teos Kasvojumpalla kauniiksi ilmestyi tänä vuonna ja seuraava kirja on työn alla.

Kolmenkymmenen vuoden kokemuksella Marja julistaa hyvän ryhdin ja kauniin kehon ilosanomaa pandemia-ajan jälkeen entistä suuremmalle joukolle.

Kirjoja eri lajeista on kertynyt jo 14 ja toimintaa ohjaa melkoinen liuta koulutettuja ohjaajia. Kursseja järjestetään sekä Marja Klubissa netissä että livenä – Suomessa ja kansainvälisesti.

Viisaan naisen menestyksen salaisuus ovat rohkeus ja kyky toimia nopeasti.

”Kasvoin Helsingin Lauttasaaressa, tiedemiesisän sekä taiteilijaäidin perheessä. Minulla oli syntyessäni lonkkavika, jota siihen aikaan hoidettiin pitämällä vauvaa telineessä.

Vika korjaantui, mutta minun oli vaikea oppia uimaan, ajamaan pyörällä ja heittämään palloa. Ihmettelin sitä, sillä mielessäni osasin liikkua, ja halusin itsepäisesti mennä myös balettikouluun kuusivuotiaana.

Olen kiitollinen, että opettajani näki minussa uinuvia kykyjä ja kannusti jatkamaan tanssia.

Kävin tunneilla uskollisesti monta vuotta, kunnes parikymppisenä huomasin, että piruetit vetivät yrittämisestä huolimatta välillä väärään suuntaan. Tajusin, että harjoitussalin peilistä näkyvä ballerina ei ollut sama henkilö, joka tunsin sisäisesti olevani. En ollut sinut oman kehoni kanssa.

Ymmärsin, että minulta puuttui liikeratoja, joiden olisi pitänyt kehittyä vauvana. Varhaislapsuuden staattisuus lonkkatelineessä oli aiheuttanut vääriä toimintamalleja, ja ainoa mahdollisuus oli yrittää rakentaa solumuisti uudelleen.

Päätin tutustua kehooni perusteellisesti ja kouluttauduin tanssinopettajaksi ja koreografiksi. Tutustuin pilatekseen, ja kehitin uusia liikkeitä kokemusteni pohjalta.

Opin, että liikeradat korjautuvat riittävän hitailla liikkeillä ja tuhansilla toistoilla sekä ajatusta kohdentamalla. Tästä tuli metodini ydin.”

”Tajusin, että varhaislapsuudenkin liikekieltä voi korjata ja uusia liikeratoja on mahdollista rakentaa missä iässä vain.

Olen puhunut paljon ’yksi lantio, kaksi jalkaa’ -periaatteesta. Eräs ensimmäisistä harjoitteistani, reisiluun pään pyöritys lonkkakuopassa, on yhä käytössä Method Putkisto -tunneilla.

Vuodet omien kipujeni kanssa ovat opettaneet minulle, että särkyjä ja kankeutta voi poistaa jo pienillä liikkeillä ja venyttelyllä. Myös mielikuvat ovat tärkeitä. Kun keskittää ajatuksensa liikkeeseen, vaikutus on kokonaisvaltainen. Liike seuraa ajatusta.

Jokaiselle tulisi tarjota mahdollisuus opetella tuntemaan kehoaan ja saada edes hetken elämys siitä, että keho on vapaa.

Kehonhallinta on elämänhallintaa, ja tasapainon ylläpito vaatii sen horjuttamista sekä jatkuvaa huoltoa. Oman kehon havainnointi ja opiskelu ovat elämän opiskelua.

Hyvä ryhti on sitä, että kantaa itseään hyvin ja on helppo olla omassa kehossaan ja kohdata muut ihmiset aidosti.

Nuoruusvuosinani tykkäsin käydä koulussa, mutta todistukseni ei ollut hyvä. Tilanne muuttui vasta lukiossa, kun minulla todettiin lukihäiriö. Sittemmin olen opiskellut teinivuosienkin edestä.

Tajusin, että täytyy seisoa omilla jaloillaan ja käyttää hyviä puoliaan ponnahduslautana. Huomasin, että minulla on rakenteiden tajua ja hyvä visuaalinen kyky hahmottaa kokonaisuuksia.

Olen tehnyt kaiken täydellä sydämellä. Hyötysuhteet eivät ole kestäviä, mutta missiolla on aina arvoa. Nykyään näen peilikuvassa itseni. Olen saanut yhteyden omaan kehooni, ja samalla olen saanut hienon yhteyden elämään ja muihin ihmisiin. Tätä tietoa yritän jakaa edelleen.”

”Uusimmassa kirjassani pohdin, mitä on kauneus. Kauneuteen liittyy fantasia rakastetuksi tulemisesta ja hyväksynnästä. Yleensä keskiössä on nuoruus, ja mittarina pidetään ihon sileyttä sekä poskien, huulien ja kulmakarvojen muotoa.

Minulle persoonallisuus on kauneutta. Jokainen persoona on viehättävä, oma syvin kauneus täytyy vain päästää esiin. Aito kauneus lähtee sisältä päin, asenteesta ja itsetuntemuksesta.

Kauneus on paljon muutakin kuin rypyttömyys tai klassiset piirteet. Ihminen voi vaikuttaa ulkonäköönsä yllättävän paljon. Kun on sinut itsensä ja kehonsa kanssa, saa varmuutta ja selviää kaikista elämän rooleista. Todellisessa kauneudessa on anteliaisuutta, hienotunteisuutta ja rohkeutta nauttia elämästä.

Kauneus on persoonallisuutta sekä sitä, kuinka kantaa kehoaan ja kuinka keho kantaa ihmistä, kuinka ihminen liikkuu ja elehtii, vaikuttaako kepeältä vai raskaalta.

Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lysähtänyt ja huono ryhti näkyy kasvoissa, samoin hyvä ryhti. Silmien rentouttaminen, hymy ja jokainen ystävällinen ajatus tekevät ihmisestä kauniimman.

Ulkonäköön vaikuttavat kaikki käsitellyt ja käsittelemättömät asiat, tasapaino yhtä lailla kuin sen puuttuminen.

Kehoon tutustuu parhaiten hitailla ja tarkoilla liikkeillä, ei hampaat irvissä suorittaen. Palautuminen on yhtä olennaista kuin liike, rauhallinen eteneminen on ajan oloon tehokkaampaa kuin liian rankalla ohjelmalla stressaaminen.

Kaikkein kauneimpia ovat ihmiset, jotka saavat muista hyvän esiin. Tästä on kyse myös karismassa: joillakin henkilöllä on kyky tehdä läsnäolijoiden olo turvalliseksi ja rohkeaksi, rennoksi sekä vahvaksi.

Oikeasti karismaattinen henkilö levittää hyvää oloa ympärilleen, hänen lähellään on hyvä olla, hän nostaa muita eikä kohota itseään toisten yläpuolelle.”

”Äitini kuoli jo kuusikymppisenä, ja olen surullinen, että en saanut koskaan nähdä hänen vanhenevan. Kun katselen vanhoja valokuvia, näen äidissä paljon samaa kuin itsessäni.

Meillä on samanlaiset ilmeet.

Kiinnostavaa on, että tunnistan samaa näköä myös adoptiotyttäressäni.

Muistan, kuinka katselin salaa äitiä ja jäljittelin hänen ilmeitään. Ehkä kaikki lapset tekevät niin, tietoisesti tai tietämättään.

Äiti oli laulaja, näyttelijä ja musiikinopettaja. Hän arvosti kauneutta ja neuvoi seuraamaan ihmisten kasvoja ja ilmaisua.

Hän ei kuitenkaan osannut suhtautua vanhenemiseen luontevasti, ikä huolestutti häntä.

Olen jo nyt vanhempi kuin äitini kuollessaan, ja uskon, että osaan suhtautua karttuviin vuosiin kypsemmin.

Haluan nauttia jokaisesta elämänvaiheesta, ja on harmi, jos en saisi kokea niitä. Olen utelias tulevalle ja ajattelen, että ikä ei tee meistä arvokkaita tai vähemmän arvokkaita.

Ohjaajissani on kahdeksankymppisiäkin naisia, ja katson ihaillen kuinka kauniita ja tasapainoisia he ovat. Asenteet onneksi muuttuvat koko ajan. Ehkä vanheneminen on vielä luonnollisempaa tyttäreni kuin minun sukupolvelleni.

Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan välttämättä viisastu vanhetessaan. Jokainen meistä juoksee oman kehityksensä perässä, olemme aina yhden kokemuksen jäljessä. Pysähtyä ei saa, aina pitää olla valmis uudistumaan ja tarkistamaan näkemyksiään.

Viisaus on suurien kokonaisuuksien näkemistä sekä tosiasioiden hyväksymistä. Olen ymmärtänyt, että ihminen voi kasvaa vain suhteessa toisiin ihmisiin.”

”Method Putkisto on ollut alusta alkaen minulle kuin lapsi, kaikki kaikessa. Keskityin pitkään vain menetelmäni kehittämiseen ja rakkaaseen yritykseeni, ja perheen perustaminen siirtyi.

Kun kohtasin irlantilais-englantilaisen mieheni, olin jo 36-vuotias. Tapasimme sokkotreffeillä, ja minulla oli selkeä päämäärä: toiveena oli perhe, uskollinen puoliso ja hyvä isä lapselle.

Mies oli komea ja miellyttävä, mutta yllätti minut ilmoittamalla, että hänen arvolistallaan ovat pitkät sääret ja isot tissit. Se oli onneksi hänen huumoriaan. Huomasimme nauravamme samoille asioille, ihastuimme ja muutimme nopeasti yhteen. Huumori on edelleen suhteemme vahva liima. Kun asioita katsoo vinon ja kuivan huumorin kautta, vaikeistakin asioista on helpompi puhua.

Rakkaus oli alusta asti vahva, mutta lapsiunelma ei heti toteutunut.

Matkani äidiksi oli pitkä. Minä, kuten moni muukin, kävin koskettavaa asiaa ja tunnekirjoa läpi yksin mielessäni ja kaksin puolisoni kanssa.

En oikein edes muista kaikkia epäonnistumisen ja toiveiden vaiheita, mutta olen onnellinen, että adoptio vihdoin onnistui. Tuntui hyvältä ajatella, että jossakin oli lapsi, joka kaipasi äitiä, ja lopulta äiti ja lapsi kohtasivat.

Me Henriettan kanssa löysimme toisemme.”

”Oikea äitiys on isompi asia kuin synnyttäminen. Lapsi on aina suuri lahja. Olin 46-vuotias, kun minusta tuli viisitoista kuukautta vanhan kiinalaistaustaisen tytön äiti. Kohtaaminen oli vaikuttava.

Kun pidin häntä ensi kertaa sylissäni, katsoimme toisiamme silmiin ja sanoin hänelle, että minä olen nyt tärkein ihminen sinun elämässäsi.

Olen onnellinen, että olen saanut kasvaa äitiyden myötä, ja on ollut kunnia saada olla vaikuttaja yhden ihmisen elämässä.

Minut yllätti, kuinka luontevaa äitiys oli, kuinka lapsi sujahti suoraan sydämeeni. Meillä oli heti jopa samanlainen huumorintaju. Minulle on tärkeää, että tyttäreni osaa rakastaa ja tehdä työtä.

Henrietta on nyt parikymppinen suomalainen nainen, vaikka on asunut elämänsä Englannissa. Hän haluaa opiskella Suomessa ja aloitti tänä syksynä opinnot Lahden muotoiluinstituutissa.

Perheellä on nyt edessä uusi vaihe. Tytär on aina rakas, mutta työ täyttää tulevaisuudessa entistä isomman osan elämästäni.”

”Rakkaus on kaikkea tekemistäni siivittävä voima, niin työssä kuin yksityiselämässäkin. Mieheni sanoo viisaasti, että parisuhteessa kaikkea ei tarvitse ymmärtää, mutta silloin kun ei ymmärrä, tarvitaan kärsivällisyyttä.

Yksi pitkän suhteen salaisuuksista on yhteinen huumorintaju. Varsinkin kun on ulkomaalaisen kanssa naimisissa, voi monissa kiistatilanteissa nähdä koomisiakin piirteitä.

On terveellistä katsoa itseään ja tekemisiään hiukan etäämmältä, se helpottaa kummasti.

Kepeyden opettelu on muutenkin tällä hetkellä tärkeä asia elämässäni. Nautin työtoverien kohtaamisesta, rajoitusaikojen jälkeisestä vapautumisesta, ja yritän muistaa, että itseään ei pidä ottaa liian vakavasti.

Kaikki uskonnot ovat mielestäni arvokkaita, vaikka en ole erityisen uskonnollinen. Äskettäin olin mukana irlantilaiskatolisessa muistotilaisuudessa, jossa huomasin luterilaisuuteni.

Muut olivat pukeutuneet värikkäästi ja viettivät elämänjuhlaa edesmenneelle, minä olin ainoa, jolla oli mustat vaatteet. Tämä on kulttuuritaustani, mutta pohjimmiltaan ihmiset ovat aika samanlaisia, uskonnoista ja perinteistä riippumatta. Samoja asioita ilmaistaan eri tavoilla.

Yritän kunnioittaa jokaisen omaa taustaa ja henkilökohtaisia valintoja.

Uskon, että tärkein asia on erilaisuuden hyväksyminen. Uskonnoille voidaan antaa eri nimiä ja niiden ympärille voidaan rakentaa rituaaleja, mutta samasta arvomaailman asiasta on kysymys.”

”Minun on nyt, kuusikymppisenä, helpompi olla kuin nuorena. Haluan keskittyä isoihin ja tärkeisiin asioihin, enkä juutu turhiin pikkujuttuihin.

Iän myötä hän olen oppinut arvostamaan vikoja ja epätäydellisyyttä, koska ilman niiden havaitsemista ei tapahdu kehitystä. Kun tietää, ettei tiedä, ja myöntää sen rehellisesti, ei tarvitse piilotella puutteitaan. Se on vapauttavaa.

Päätin jo varhain tehdä kaikkea, mikä minua pelottaa. Vaikeita asioita pitää kokeilla ainakin kerran.

Vastustan jahkailua ja päättämättömyyttä. Luovuutta ei ole, ellei uskalla uusiutua ja ottaa riskejä. Kun teen rohkeita päätöksiä, saan energiaa ja itsetuntoni vahvistuu. Aina voi oppia lisää.

Sanonkin uusiin haasteisiin usein ensin kyllä ja mietin vasta sitten tarkemmin, kuinka edetä.

Viime aikoina olen ihmetellyt, miksi niin monet kauniit ja terveet onnellisen Suomen kansalaiset väsyvät ja palavat loppuun. Olen pohtinut asiaa paljon, ja seuraava kirjani käsitteleekin palautumisen taitoa.

Suomalainen on pohjimmiltaan onnellinen introvertti, ja yhdessä työskentelyssä on meillä kaikilla vielä opeteltavaa – kuinka antaa ja ottaa apua vastaan, kuinka yhdistyä ja asettua toisen asemaan.

Unelmoin suvaitsevaisuudesta sekä erilaisuuden hyväksymisestä.

Tämän sukupolven tehtävä on oppia oikeasti kommunikoimaan, ymmärtämään toista ja kokemaan hyvää yhteyttä. Edes hetki kerrallaan.”