Voi hyvin

Maria Guzenina: "Romahdus teki minulle hyvää"

Maria Guzenina: "Romahdus teki minulle hyvää"
Kansanedustaja Maria Guzeninan elämä pysähtyi, kun hänen äitinsä sairastui vakavasti. Poikkeuksellinen vuosi nosti esiin luopumisen pelon, mutta on muistuttanut myös läsnäolon voimasta ja sukupolvien jatkumon merkityksestä.
Julkaistu: 30.3.2021
Kaksi kuukautta sitten Maria Guzenina istui metsässä ja itki. Edeltäneiden päivien järkytys purkautui lapsuuden piilopaikassa, jonne hän oli päätynyt voimakkaan tunnekuohun vallassa.
Lähistöllä ei ollut ketään. Vain tutut puut ja sammaloituneet kivet hengittivät ympärillä hiljaa.
Samassa paikassa Espoon Nuuksion laidalla Maria tottui käymään äidin kanssa jo lapsena: leikkimässä, marjastamassa ja sienestämässä. Usein kevein ja iloisin mielin Alli-koira mukanaan.
Nyt päällimmäisenä tunteena oli lohduttomuus, joka putosi päälle rankkasateen lailla.
– Se iski niin voimalla, etten ensin edes tajunnut itkeväni. Tärisin itkun voimasta ja huomasin huutavani apua äidinäidiltäni. Kurotin hädissäni ajan halki ja toivoin, että vuosikymmeniä sitten menehtynyt isoäiti kuulisi. Että hän tekisi jotain, jotta kaikki ei päättyisi tähän, Maria sanoo hiljaa.
Marian 80-vuotias äiti on ollut toipilaana syyskuusta saakka, jolloin hän sai yllättäen aivoinfarktin. Vielä alkuvuodesta hyväkuntoinen äiti oli ajanut autoa, tavannut ystäviään ja matkustanut yksin Pietariin. Halvauksen myötä hän kadotti muistinsa ja puhekykynsä.

Vaikea tilanne

Uuden tilanteen hyväksyminen on ollut vaikeaa myös Marialle.
– Olen yrittänyt olla äidin edessä vahva ja pitää kaikki langat käsissäni. En ole halunnut näyttää, että pelkään hänen menettämistään. Yhtä lohduttomalta tuntuisi se, että äiti jäisi johonkin välitilaan, unohtaisi kaiken, eikä tuntisi enää ketään.
Maria herää joka aamu viideltä. –Tapa jäi päälle jo poikani synnyttyä. Nautin siitä, että minulla on aamulla rauhallinen hetkeni.
Maria on miettinyt jälkikäteen, miten hän tuli päätyneeksi juuri lapsuuden metsään. Hän ei ollut suunnistanut perille tarkoituksella. Jalat olivat vain vieneet vimmalla läpi risukkojen ja yli kallioiden.
– Uskon, että se oli jonkunlaista johdatusta. Tarvitsin ympärilleni tutun paikan, jossa sain päästää hetkeksi irti kaikesta.
– Romahtaminen teki minulle hyvää. Kun olin itkuni itkenyt, huomasin olevani täysin levollinen. Päätin, että minähän en luovuta, Maria muistelee ja kaataa kuppeihin salviateetä.
Kuluneena syksynä hän on hemmotellut salviajuomalla myös äitiä. Yrttien terveysvaikutukset kiinnostavat Mariaa: salvian on todettu parantavan muistia ja aktivoivan aivotoimintaa.
Äidin voinnissa onkin tapahtunut hyvän sairaalahoidon ansiosta käännettä parempaan. Myös sanat ovat alkaneet palautua.
Maria on pyrkinyt virkistämään äidin muistijälkeä viemällä häntä tutuille kävelyreiteille ja Kirkkonummen ortodoksiseen kirkkoon.

Voimakas elämys

Voimakkaimmaksi elämykseksi osoittautui Didrichsenin taidemuseo, jossa maalaamista vuosikymmeniä harrastanut äiti lumoutui Salvador Dalín teoksesta.
– Vaikka äidiltä ei tullut sanoja, hän huudahteli innoissaan. Hän reagoi teokseen vahvasti koko kehollaan. Huomaan, että tunteet ja yhteiset muistot nousevat pintaan sellaisella voimalla, että olemme välillä molemmat kyynelissä.
Uuteen elämäntilanteeseen on liittynyt humoristisiakin piirteitä. Toisinaan äidin mieli on tehnyt tepposet ja hammastahna on vaihtunut kasvovoiteeksi.
Tärkeäksi apuvälineeksi on osoittautunut uusi puhelinsovellus, jonka ansiosta äiti voi soittaa Marialle klikkaamalla tablettitietokoneensa ruudulta tyttären kuvaa.
– Käyn äidin luona päivittäin auttamassa käytännön askareissa. Minun tehtäväni on nyt kammata äidin hiuksia ja hoitaa häntä kuin lasta, Maria miettii.
On ollut aikoja, jolloin roolit ovat olleet toisin. Maria oli vain 12-vuotias, kun vanhempien myrskyisä liitto päättyi eroon.
Maria jäi asumaan Klaukkalan-kotiin äidin kanssa, joka teki jopa kolmea työtä saadakseen laskut maksettua. Siperian Ulan-Udessa syntynyt äiti työskenteli kääntäjänä ja pyysi välillä kaksikielistä Mariaa oikolukemaan venäjästä suomeksi käännettyjä tekstejään.
– Ehkä hän ajatteli, että pääsen hänen ammattinsa kautta kurkistamaan työnteon maailmaan.
– Olen valmis hoitamaan äitiä loppuun saakka. Jokainen päivä yhdessä on arvokas, Maria Guzenina sanoo.
Ainakin Maria oppi jo pikkutyttönä, että raha ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikkea hän ei voinutkaan saada heti. Kun tuli aika hankkia uudet farkut, hänen oli odotettava ensin äidin tilipäivää, jolloin he suuntasivat yhdessä helsinkiläiseen Pukevan vaateliikkeeseen. Uudet farkut maksettiin osittain osamaksulla.
– Vaikka äidillä oli usein tiukkaa rahasta, hän pyrki tekemään kaikkensa, jotta olisin yhdenvertainen kaverien kanssa, Maria muistelee.

Taloudellisesti vaikeaa

Perheiden taloudelliset erot Maria pani silti merkille varhain.
Kaverien kodeissa oli karkki- ja pullakätköjä ja olohuoneissa uusimmat elektroniikkalaitteet. Marian kotona ohjelmia katsottiin vielä 1970-luvulla mustavalkotelevisiosta.
– En kokenut silti huonommuutta. Vähävaraisuutemme sai ponnistelemaan ja ajattelemaan, että jonakin päivänä asiat ovat paremmin. Äiti piti yllä toivon liekkiä ja opetti, ettei tilanne ole koskaan täysin lohduton. Hän saattoi todeta, että juuri nyt meillä ei ole rahaa, mutta ensi viikolla vastaan voi tulla jotain aivan huikeaa.
Maria arvelee, että monilla on tapana nähdä ihmisistä vain pinta. Olemme kärkkäitä tuomitsemaan, vaikkemme tiedä, mitä bussissa viereen istahtava ihminen on elämässään kokenut.
Usein yllätyksiä voi tulla jopa lähipiiristä. Marialle paljastui vasta viisi vuotta sitten, että hänen oma isänsä oli adoptoitu isoisän perheeseen. Uutisen myötä hän osasi suhtautua armollisemmin vuonna 2013 menehtyneeseen isäänsä, jonka päihdeongelmasta koko perhe oli kärsinyt.

Suvun salaisuuksia

Tieto suvun salaisuuksista ei horjuttanut Marian turvallisuutta, mutta se muistutti, että jokaisessa perheessä on kokemuksia, jotka heijastuvat vielä monen sukupolven päähän.
– On tärkeää oivaltaa oma paikkansa tässä jatkumossa: edelliset sukupolvet ja heidän valintansa ovat vaikuttaneet siihen, että me olemme ylipäätään elossa. Samalla tavalla omat tekomme kaikuvat tulevassa, Maria sanoo.
Suvun vahvoilla naisilla on ollut suuri merkitys Marian elämään. Hän oli vain kymmenvuotias menettäessään isoäitinsä, mutta mummo on kulkenut rinnalla henkisenä turvana näihin päiviin saakka.
Neuvostoliiton Kaliningradissa asuneella äidinäidillä oli tapana kirjoittaa Marialle pitkiä kirjeitä.
Isoäidissä oli syvää lempeyttä ja pitkän elämän tuomaa elämänviisautta, jota imin itseeni.
– Isoäiti eli vaatimattomissa oloissa pienessä mökissä, mutta oli aina valmis auttamaan muita ja antamaan vähästään. Vaikka näimme harvoin, välillämme oli vahva side. Ja on yhä.
Maria on saanut elää aina taiteen keskellä. Lapsuudenperheessä öljyväritöitä maalasi äiti, nyt koti on täynnä Kari Mokon värikkäitä teoksia.
Samanlaista henkistä perintöä Maria kantaa itse sisällään. Hän uskoo, että myös pienillä teoilla voi vaikuttaa tulevien sukupolvien elämänkulkuun.
– Se, kuinka kohtelemme muita ihmisiä, palaa aina jollakin tavalla takaisin. Hyvistä teoista ei kannata odottaa vastapalveluksia, mutta ne voivat tulla myöhemmin vastaan yllättävästäkin suunnasta juuri silloin, kun sitä vähiten odotamme.

Läheiset välit

Marialla on ollut 21-vuotiaan poikansa Alexin kanssa aina lämpimät ja läheiset välit. Alex opiskelee elokuva-alaa englantilaisessa yliopistossa.
Myös Maria itsenäistyi Englannissa, kun hän 1990-luvulla työskenteli kansainvälisen Music Television -kanavan juontajana.
– Rohkaisin Alexia maailmalle, sillä tiesin kokemuksesta, että nämä päätökset eivät kaduta. Olen ylpeä, että hän on uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiaan.
Omissa päätöksissään Maria sanoo luottaneensa vaistoon, sydämeen ja oikeaan ajoitukseen.
– Jokainen valinta viitoittaa polkuamme ja vaikuttaa tulevaan. Kun äiti sairastui, minun oli päätettävä, annanko periksi ja lyyhistynkö vai yritänkö tehdä parhaani auttaakseni häntä. Valinta oli helppo.
Mikä ihmisyydessä on lopulta tärkeää? Äidin sairastuminen on saanut Marian pohtimaan elämän peruskysymyksiä.
"Minusta on mielenkiintoista, että muistisairaudessa usein juuri ne taidot katoavat, joita me kiireiset ihmiset pidämme tärkeinä."
– Äiti muistaa ne asiat, jotka ovat olleet hänelle oikeasti merkittäviä – naurun, tuoksut, värit, äänet ja kosketuksen. Ne jäävät jäljelle, kun kaikki muu kuoritaan. Ja tavallaanhan sen pitäisi ihmisyydessä riittää.
Viimeaikaista matkaa äidin rinnalla hän pitää etuoikeutena, mahdollisuutena oppia.
– Näen äidin sielullisena, hengellisenä olentona. Hänen ansiostaan saan nyt päivittäin muistutuksen siitä, mikä elämässä on olennaista. Sen ymmärtäminen lisää armollisuutta itseäkin kohtaan.

Riittämättömyyden tunne

Samaa mysteeriä Maria on yrittänyt ratkaista työssään eduskunnassa yli kolmentoista vuoden ajan.
Vielä uransa alkuaikoina kansanedustaja poti usein riittämättömyyden tunnetta loputtomien asiantuntijalausuntojen ja valtavan tietomäärän keskellä.
Nykyään hän osaa poimia joukosta oleellisen.
– Jos lähtisin juoksemaan jokaisen rasahduksen perässä, olisin nopeasti riekaleina. Jaksamisen ja lopputuloksen kannalta on tärkeämpää keskittyä tekemään muutama asia kunnolla kuin hajottaa itseään kaikkialle, Maria on huomannut.
Meidän on pakko järjestää hetkiä myös palautumiselle ja hiljaisuudelle.
Lisääntyneestä hälystä ja entistä sirpaloituneemmasta työnkuvasta kärsivät hänen mukaansa muutkin kuin poliitikot. Sosiaalinen media pitää meidät kännyköiden ja tietokoneiden vankina myös vapaa-aikana.
– Ei ihmistä ole luotu käsittelemään sellaista virikemäärää samanaikaisesti. Meidän on pakko järjestää hetkiä myös palautumiselle ja hiljaisuudelle.

Voimaa luonnosta

Voimansa Maria on löytänyt aina luonnosta. Metsässä kulkemisesta on tullut lähes meditatiivinen kokemus, joka vaimentaa päänsisäisen metelin.
Espoon Nuuksioon Maria suuntaa yleensä aamun vasta sarastaessa.
– Metsä puhuu herätessään ihan eri tavalla ja ottaa mukaan poikkeukselliseen läsnäoloon. Luonnossa annan ajatusten tulla ja mennä, en jää niihin kiinni.
Usein hän harppoo metsään kumi- saappaat jalassaan espanjanvesikoira Luna-Irmelin kanssa.
Myös avopuoliso Kari Mokko on innostunut patikoinnista ja tietää, minne suunnataan, kun Maria ilmoittaa retken kohteeksi Purolaakson tai Tattirinteen.
– Suosikkipaikoista on tullut niin rakkaita, että olen antanut niille lempinimet, Maria kertoo ja näyttää kuvia puhelimestaan.
– Jokin voima on aina puskenut minua eteenpäin. En halua antaa periksi, Maria on huomannut.
Tutut paikat taltioituvat Marian kameralle sadunomaisina yksityiskohtina: syvänvihreinä sammalmättäinä, aikaisten aamujen usvana tai pakkasöiden kuurana suppilovahveroiden hatuissa.
– On lumoavaa nähdä, kuinka luonto hengittää vuodenaikojen mukaan. Syksyllä metsässä tuoksuu maatuvilta lehdiltä ja kostealta puunkaarnalta. Keväällä huomion vievät solisevat purot, jotka ovat niin kirkkaita, että niistä voi juoda.

Ilo äidin silmissä

Samoista maisemista hän haluaisi päästä nauttimaan vielä moneen kertaan äidin kanssa.
Pieniä tasaisia metsälenkkejä he ovat yhdessä jo tehneetkin. Vaikka äiti ei pysty muodostamaan aina kokonaisia sanoja, Maria tietää yhdestä tavusta tai ilmeestä, mitä hän tarkoittaa.
– Kun näen äidin silmissä iloa, tulen valtavan onnelliseksi. Yritän painaa mieleen jokaisen hetken, sillä tiedostan nyt, että ne voivat olla viimeisiä, joita meillä on.
Toisinaan menettämisen pelko on saada otteen, eikä sitä voi torjua.
Maria tietää, että jonakin päivänä yhteiset metsäretket muuttuvat muistoiksi, eikä uusia enää tule.
– Tunnen luopumisen surun voimakkaana kipuna lähes päivittäin. Mutta samaan aikaan ajattelen, että rakas äitini on vielä täällä. Haluan olla hänen lähellään ja nauttia siitä, minkä elämä meille vielä antaa. Kun hyvästien aika tulee, tiedän ainakin, että olen tehnyt kaikkeni.
Maria Guzenina, 51, on kansanedustaja ja Espoon kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja. Hän asuu Espoossa avopuolisonsa, kehitysjohtaja Kari Mokon kanssa. Marialla on 21-vuotias poika Alex, jonka isä on muusikko Mark Richardson.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 10/2020.
3 kommenttia