Kauneus ja Terveys

Mari Perankoski on kokenut reilussa vuodessa äidin kuoleman, työttömyyden ja somekohun: ”Kun kaikki kosahtaa, ihminen joko katkeroituu tai alkaa suhtautua itseensä huumorilla"

Mari Perankoski on kokenut reilussa vuodessa äidin kuoleman, työttömyyden ja somekohun: ”Kun kaikki kosahtaa, ihminen joko katkeroituu tai alkaa suhtautua itseensä huumorilla"
Näyttelijä Mari Perankoski ajattelee, että hän oli nuorempana nykyistä nipompi. Viisikymppisenä hän osaa nauraa itselleen ja onnistumisen paineille. Naisella on lupa olla myös ärsyttävä ja tyhmä, Mari sanoo.
Julkaistu: 13.1.2021

Boheemi on sana, joka tulee mieleen näyttelijä Mari Perankosken ja muusikkomies Jouni Hynysen keltaisesta puutalosta. Se sijaitsee keskellä pääkaupungin vilkasliikenteistä risteystä. Sisällä siniset kapeat puuportaat kiemurtelevat kerrosten välillä. Minne tahansa katse kiertää, se tavoittaa värikkäitä yksityiskohtia.

Pitsiliina puhuttelee tekokukkaa, makuuhuonetta leimaa kuviollinen vihreä tapetti, sänky lepää kahden tumman pylvään välissä. Pylväitten päissä irvistelevät afrikkalaiset puunaamiot.

Pihaa peittää kerros vaahteranlehtiä. Mari ei ole vielä joutanut haravoimaan, vaikka ulkotyöt auttaisivat töistä palautumisessa.

Hän on juuri pessyt hiuksensa ja tuskailee aikataulujaan. Pyykkikone hurisee, viikonlopuksi pitäisi ehtiä pitkästä aikaa kakkoskotiin Lappeenrantaan ja iltapäiväksi on putkahtanut ylimääräinen työpalaveri. Kaikki järjestyy silti, jotenkin.

– Nuorempana olin nykyistä nipompi. 30–40-vuotias ylläpitää vielä kulisseja ja esittää, että asiat ovat aina hyvin. Siinä vaiheessa, kun kaikki kosahtaa, työt loppuvat tai tulee ero, ihminen joko katkeroituu tai alkaa suhtautua itseensä huumorilla. Nykyisin osaan nauraa omille paineilleni.

Pyöreitä vuosia Mari täytti viime maaliskuussa. He olivat puolison kanssa suunnitelleet pitävänsä yhteiset satavuotisvuotispäivät.

– Otin vanhemman miehen.

Hynynen on häntä kolme viikkoa vanhempi. Posti kantoi viisikymppiselle Marille kukkakortin ja adresseja: merkkipäivääsi muistaen. Olenko tosiaan tullut adressi-ikään, Mari hämmästeli.

Kun koronakaranteeni iski, juhlat jäivät pitämättä. Pandemia sulki teatterit ja keikkasalit. Mari oli silloin elänyt jo kuukausien ajan vaihetta, jolloin näyttelijän töitä ei ollut tarjolla. Tauot ovat freelancerille tuttuja.

– Näyttelijän työ ei ole onneksi ainoa tulonlähteeni, vaan voin elättää itseni kirjoittamalla. Aloin kirjoittaa itselleni stand up -materiaalia, että kelpaisin edes ruumiin rooliin.

Samoihin aikoihin syntyi myös Marin ja Jounin yhteinen podcast, Villa Mayhem, jossa on sketsejä, parisuhdeparodiaa ja Jounin säveltämää musiikkia.

Hankalina aikoina Mari elää tarkalla taloudenpidolla. Nuorena hankittu omistusasunto on ollut hänelle paras tapa säästää ja turvata talous.

– Työttömyysjaksot eivät hetkauta itsetuntoani, sillä työ ei ole elämäni koko sisältö. Kun töitä ei ole, teen kotona remonttia.

Sitä paitsi kokemuksesta Mari tietää, että hänen alallaan tilanteet muuttuvat nopeasti.

– Olen saanut huumorintajun äitini henkisenä perintönä. Sillä selviytyy aika pitkälle. Nauru puhdistaa ja antaa lohtua, näyttelijä Mari Perankoski kertoo.

Täystyöllistetty näyttelijä Mari on ollut kesästä lähtien. Hänellä on rooli Luokkakokous 3 -elokuvassa sekä Kontio & Parmas -sarjassa ja -elokuvassa, joita alettiin kuvata silloin.

Välillä Mari on tullut kolmelta yöllä kuvauksista kotiin herätäkseen muutaman tunnin päästä seuraavaa tuotantoa tekemään. Viisikymppisellä näyttelijällä on vientiä enemmän kuin koskaan.

– Elokuvamaailma ei ole enää pelkästään nuorten naisten juhlaa. Katselin poliisisarja Karpin kuvauksissa, miten upeasti Rea Mauranen tulkitsi valtavan määrän tekstiä. Ei katsoja silloin kiinnitä huomiota näyttelijän ikään vaan taitoon.

Uuden ikäkymmenen aloittaminen ei tunnu Marista oikein miltään. Monet hänen työkaverinsa ovat samaa ikäluokkaa kuin hänen 21-vuotias poikansa. He opettavat hänelle, miten puhelimen uusia äppejä käytetään.

– Vähän liioittelen ja kyselen, että mitäkö että. Auttakaa vanhusta tekniikan kanssa. Mutta olihan se kotoisaa, kun Kontio & Parmas -sarjan kuvaustauoilla sain puhua ikätovereiden kanssa sairauksista ja selkävaivoista.

Sekoilevat kolmikymppiset miehet sen sijaan eivät ensin innostaneet Maria. Siksi hän epäröi, kun häntä pyydettiin keväällä Luokkakokous 3 -elokuvan yhdeksi käsikirjoittajaksi.

Kansainväliseen formaattiin perustuvat Luokkakokous-elokuvat tunnetaan miestähdistään ja äijähuumoristaan. Kolmas osa saa ensi-iltansa ensi vuoden helmikuussa.

Elämme vuotta 2020, miksei nainen voi tehdä mitä vain, Mari kysyi itseltään ja suostui houkuttelun jälkeen.

– Minulla on luolamiehen huumorintaju. Tavallisesti naiset ovat elokuvissa järjen ääniä. Haluan edustaa käänteistä feminismiä. Nainen voi olla yhtä kahjo kuin mies. Hänellä on lupa olla myös ärsyttävä ja tyhmä.

Ohjaaja Renny Harlin antoi Marille kirjoittajana vapaat kädet. Heidän huumorintajunsa kohtasivat heti.

– Vaihdoimme kymmeniä sähköposteja päivittäin. Ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta, ja välillä työnteko oli yhtä huutonaurua.

Marin huumori oli niin roisia, että työkaverit, ”pojat”, kieltäytyivät toteuttamasta muutamaa kohtausta. Hänen komiikkansa sytykkeenä ovat arkiset havainnot; vaikka se eräs huoltoaseman baariin pölähtänyt iäkäs nahkatakkiin pukeutunut mies, joka pörhisteli alfauroksen lailla ja katseli kahvittelevia naisia saalistajan elkein.

Marin pitäisi olla todella väsynyt, etteivät aivot alkaisi muhitella kohtaamisista ideoita.

Joskus herään yöllä omaan nauruuni.

Se, joka huutaa, konttaa, hiihtää sukkahousuissa ja on mahdoton. Se, jolla on mustat hampaat ja peruukki väärinpäin. Sellaisia rooleja Mari on aina halunnut.

Hän kirjoitti Sikanautaa-sketsisarjan 20 vuotta sitten. Yhdessä sketsissä seurattiin sienestäjäporukkaa David Attenborough’n luontodokumentin hengessä.

Mättäälle oli kumottu kaupan suklaavanukas, jota Marin roolihahmo maistoi ja kuiskasi: ”Selvästi sienestäjän ulostetta.”

Sketsistä satoi palautetta: Nyt on vuosi 2000 ja meillä on naispresidentti. Naiset ovat päässeet tekemään komediaa, ja mitä he tekevät? Syövät paskaa!

Mari uskoo, että nykyisin tilanne on toisenlainen, sillä jo lapset näkevät naisia erilaisissa rooleissa esimerkiksi television viihdeohjelma Putouksessa, jossa hän itsekin näytteli syksyllä. Väärinymmärtäjiä silti riittää.

Syksyllä Mari julkaisi Instagramissa kuvan, jossa hän poseeraa mökkilaiturilla selin kameraan kylpytakki auki leväytettynä. Kesän viimeinen viuhahdus. Hyvää syksyä syväväylä, päivityksessä luki.

Kuva levisi netissä, samoin sen kirvoittamat kommentit: Tämä on rikospoliisin asia. Jos mies tekisi noin, niin kyllä pidätettäisiin.

Kylpytakin alla oli uimapuku.

Mari soisi, että asiat olisivat hauskoja ja niillä voisi leikitellä kuka vain, mielensäpahoittajien maailmassakin.

– Nainen ei saisi vieläkään hullutella.

Erottuaan ensimmäisestä liitostaan Mari tajusi, miten pienistä asioista eron jälkeiset riidat sikisivät. Hän on hyödyntänyt huomiota kirjoittajana.

Kouluaikoinaan 1980-luvulla Mari oli punkkari, jolla oli sinipunainen irokeesi. Sen hän nosti pystyyn viiksivahalla, joka sateessa valui pitkin poskia.

Häntä kutsuttiin Ryysyrannan Joosepiksi.

– Ajattelin, että aivan sama, koska olin hyvä koulussa.

Kotikaupunki Varkaus ei tarjonnut nuorelle oikein mitään. Mari olisi halunnut Helsinkiin Kallion ilmaisutaidon lukioon, mutta siihen ei yksinhuoltajaäidin taloudessa ollut varaa. Hinku pois pikkukaupungista oli kova.

Lukiossa Mari haaveili toimittajan työstä tai kehitysyhteistyöstä ulkomailla. Äiti antoi hänelle rahat valtiotieteellisen preppauskurssiin.

Kun Helsingin Kellariteatterin näytelmään etsittiin henkilöä, joka ei ollut koskaan näytellyt, kaveri ehdotti rooliin Maria.

– Olin käynyt teatterissa kerran vuonna 1978 katsomassa näytelmän Tulitikkuja lainaamassa. Kellariteatterissa olin että, aa, apua, täällä pitää punnertaa. Innostuin porukan yhteisöllisyydestä.

Mari kehtasi kertoa vasta yli kolmikymppisenä äidilleen ettei sittenkään mennyt preppauskursseille.

Äiti kuoli reilu vuosi sitten 72-vuotiaana sairastettuaan sitä ennen kauan. Mari kuuli suru-uutisen aamuviideltä. Ensin tulivat kyyneleet, vähän myöhemmin pääsi myös nauru.

Marilla ei ole sisaruksia, joten asioiden järjestely jäi hänen harteilleen. Kun hän sitten yhdeksältä soitti numerotiedusteluun kysyäkseen hautaustoimiston numeroa, hänelle toivotettiin kivat päivänjatkot.

– Puhkesimme Jounin kanssa hysteeriseen nauruun, sillä puhelu oli niin hullu. Olen saanut huumorintajun äitini henkisenä perintönä. Sillä selviytyy aika pitkälle. Nauru puhdistaa ja antaa lohtua.

Nuorena äidin räväkkyys ärsytti Maria. Äiti ei jäänyt koskaan sanattomaksi, ja koulun vanhempainilloissa tytärtä hävetti jo etukäteen, mitä äiti taas päästäisi suustaan.

Mari oli seurustellut Hynysen kanssa vasta vähän aikaa, kun äiti lähestyi pihalla grillaavaa sulhaskokelasta värikäs halatti päällään: ”Kuule, jos olisin vähän nuorempi, kutoisin välittömästi verkkoni sinun yllesi”, äiti oli sanonut.

Tyttärelleen hän totesi: ”Kävin vähän kikkailemassa.”

Jouni oli äidille mieluisa tuttavuus. ”Kappas, tuleva entinen vävy”, äiti saattoi myös sanoa jostakin poikaystävästä – ja olla oikeassa.

Marilla on enemmän näyttelijänä vientiä nyt kuin koskaan. – Elokuva­maailma ei ole enää pelkästään nuorten naisten juhlaa.

Erotessaan ensimmäisestä liitostaan näyttelijä-ohjaaja Jani Volasen kanssa Mari oli 36-vuotias.

– Se oli kova epäonnistuminen. En esittänyt vahvaa ja pärjäävää, vaan jatkoin elämää arjen rutiineilla.

Mari jättäytyi pois teatterista voidakseen olla illat seitsemänvuotiaan poikansa kanssa, otti asuntolainan, alkoi kirjoittaa ja siirtyi näyttelemään tv-sarjoissa.

Eropari saattoi riidellä puhelimessa siitä, kumpi on keksinyt maapallopää-sketsin. Vasta puolen vuoden kuluttua erosta Mari pystyi näkemään, mistä pikkunujakat sikisivät: toisarvoisista asioista.

Kirjoittajana Mari hyödynsi tätä. Hän herkuttelee tarinoilla, joissa suivaantunut nainen piilottaa miehen takintaskuun palasen lohta tai muuttotavaransa pakkaava mies vie saunan kiukaasta kivetkin.

– Ääritilanteissa ihmisen luovuudella ei ole mitään rajaa. Sen olen ymmärtänyt tähän ikään mennessä kaiken tapahtuneen jälkeen.

Vaikka huumoria voisi tehdä lähes kaikesta, Mari nauraa mieluummin valtaapitäville kuin laittaa teuraalle tosi-tv-tähden. Hän ei halua lyödä lyötyä.

– En ole pyrkinyt olemaan räväkkä nainen, vaan räväkkyys on minulle itsestään selvää samoin kuin tasa-arvo. Olen myös herkkä itkupilli. Pelkään sitä, mitä muutkin, eli omaa tai läheisten sairastumista.

Geenivirheeseensä, jo nuorena todettuun APC-­resistenssiin, hän on tottunut. Se aiheuttaa verisuoni­tukoksille alttiin hyytymisilmiön. Pieni haava saattaa vuotaa pitkään, koska taudin takia on syötävä verenohennuslääkkeitä.

Mari ei saisi esimerkiksi pelata sählyä sisäisen verenvuotoriskin takia. Mutta kyllä hän pelaa, sillä urheilu auttaa työstä palautumisessa. Sählypallon reiät näkyvät helposti syntyvissä mustelmissa.

Erilaisten roolien työstäminen, niistä ”pöliseminen”, auttaa omien tunteiden käsittelyä.

– Silloin minun on pakko käydä läpi kokemaani ja tutkia asioita, joita olen joutunut pakoilemaan. Nuoruudessani, silloin kun minusta tuli näyttelijä, ei ollut terapioita. Silloin vain juostiin ja itkettiin.

Kommentoi »