Koulukiusaaminen haavoitti Maarit Tastulaa: ”Kokemani aiheutti ulkopuolisuuden tunteen”

Runsas pilvi luonnonkiharoita ja iloinen hymy. Maarit Tastula näyttää iättömältä. Hän on tehnyt televisio-ohjelmia jo 35 vuotta, eikä vauhti ole hiipunut.

Viime syksynä tuli ruudusta Toista maata -sarja. Siinä nähtiin aiempaa leikkimielisempi Maarit. Hän jopa hyräili Dannyn biisejä kirjailija Antti Heikkisestä kertovassa jaksossa.

”Meillä on tapana määritellä itsemme tiettyyn karsinaan, ja kun olemme siellä, uskomme itsekin kuuluvamme vain sinne. Meistä jää toteutumatta monia asioita. Nyt halusin hieman leikkiä ja mennä rajojen yli”, Maarit sanoo.

Hän on vakaasti sitä mieltä, että ihmisen kohtaaminen on mielenkiintoisinta, mitä maailmassa voi olla.

”Olin alle kymmenvuotias, kun maailmani avartui. Vietin Kokkolassa turvallista lapsuutta, isä oli puuseppä ja äiti hoiti kotona meitä lapsia.

Äiti otti pienen itsenäisyyden askeleen. Hän halusi omaa rahaa ja meni siivoamaan autoliikkeeseen. Pääsin mukaan, ja muistan vieläkin sen tuoksun, joka tulvahti sieltä vastaan: ilmanraikastimen, moottoriöljyn ja pinttyneen tupakanhajun aromit.

Olisikohan se ollut ensimmäinen oivallukseni siitä, miten eri maailmoissa ihmiset elivät elämäänsä ja miten minun pieni elämäni oli vain yksi muiden joukossa.

En ymmärrä, mistä sain kipinän hevosiin. Kotiväki tai sisarukset eivät olleet missään tekemisissä hevosten kanssa. Alle kouluikäisenä leikkasin jo lehdistä isän vanhaan Hyvon-kerrastolaatikkoon hevosten kuvia. 12-vuotiaasta lähtien lähes kaikki vapaa-aikani kului talleilla ja raveissa.

Olin hyvin ujo ja pelkäsin vieraita ihmisiä, mutta hevosten kanssa kaikki oli toisin. Kaltoin kohdeltujen hevosten kanssa opin taitoja, joita olen tarvinnut koko elämäni, erityisesti kuuntelemisen taitoa.

Hoidin traumatisoituneita hevosia, joita oli hakattu kakkosnelosella päähän ja joiden pää oli kytketty kettingeillä lattiaan. Opettelin kantapään kautta, miten luottamuksen voi rakentaa uudelleen kahden luontokappaleen välille. Se oli pitkällistä ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä.”

”Läksyt sain aina tehtyä hevosista huolimatta. Yksi tärkein ominaisuuteni on uteliaisuus, olin pienestä pitäen innostunut ihmisten tarinoista ja latinan kieliopista. Olin suvun ensimmäinen ylioppilas.

Luin paljon, ja 10-vuotiaana toivoin joulupukilta kirjoituskonetta. Pukki varmaan häkeltyi toivomuksestani, mutta sain kuin sainkin koneen lahjaksi.

Kirjoittelin novelleja. Ne alkoivat usein tyyliin: ’Madeleine MacKenzie ylitti New Yorkin sillan sateisena ja sumuisena iltana…’ Ne jäivät kuitenkin aina kesken, koska New Yorkia ja Madeleinen tarinaa oli vaikea tallitytön maisemasta kuvitella loppuun.

Tyttökirjoissa sankarittaret halusivat kirjailijoiksi tai toimittajiksi. Ihailin Ernest Hemingwayta, joka näytti käyvän kaikissa jännissä paikoissa, kuten Espanjan sisällissodassa.

Lähdin opiskelemaan Tampereen yliopistoon tiedotusoppia ja yleistä kirjallisuutta. Siinä ohessa kiersin maailmaa reppu selässäni. Aloitin televisiotoimittajana 1988.

Olen tehnyt kahden minuutin, kymmenen minuutin ja tunnin ohjelmia. Kaikille on ollut aikansa ja paikkansa, mutta juuri nyt tärkeimmältä tuntuu viimeinen, Toista maata -sarja, koska heittäydyin siinä vapaalle.

Studiohaastattelut ovat hyvin kurinalaisia, paljon väkeä työskentelee tekniikan, valojen ja äänten kanssa. Toista maata -sarjassa halusin tehdä ohjelmaa improvisoiden, ilman käsikirjoitusta.

Kaikissa jaksoissa oli pääosassa ihmisen kohtaaminen, mutta mukana oli myös hulluttelua ja leikkiä. Taidan olla yhä aika lapsellinen tyyppi.

Halusin tehdä ohjelman, joka olisi ylistys elämälle, kaikelle sille ilolle ja rakkaudelle, mitä elämä myös on, vaikkei aina siltä tuntuisi. Median etusivuthan ovat täynnä sotaa, kriisiä ja masennusta. Terveyssivuilla muistutetaan pian lähestyvästä kuolemasta, jos et syö ja liiku tarpeeksi.

Ehkä olisi syytä antaa ihmisille myös toivoa ja iloa, ettei ainutkertainen elämä menisi sivu suun maailmaa murehtiessa.”

”Jos vertaan itseäni nuoren Maaritiin, niin meissä on paljon samaa. Uteliaisuus, leikki ja seikkailunhalu ovat säilyneet.

En unelmoinut perheestä enkä satuhäistä. Ajattelin, etten koskaan mene naimisiin, enkä itse asiassa mennytkään. Olen ollut vain avoliitossa, ja kaksoseni Konsta ja Silva syntyivät vasta kun olin 40-vuotias.

En ole suunnitellut elämää, olen vain elänyt sitä aina eteenpäin. Joel Haahtelan kirjassa Jaakobin portaat päähenkilö toteaa, että meille on annettu tietty määrä mahdollisuuksia.

Kenellekään ei ole kerrottu, kuinka monta, ja milloin ne ovat lopussa. Ihminen uskoo viimeiseen asti, että varastosta löytyy vielä yksi sen viimeisenkin jälkeen. Ja siinä on ihmisen voima.

Olen matkustellut paljon. En nuorena haaveillut, että minusta tulisi rikas ja menestynyt. Sen sijaan ajattelin, että tullakseni kirjailijaksi minun on elettävä kirjailijan elämää. Olen elänyt rikkaan elämän ja mennyt rohkeasti monia asioita päin.

Peppi Pitkätossu oli monen tyttölapsen idoli aikoinaan, myös minun. Hän oli anarkistinen, hyväntuulinen ja rohkea hulluttelija, joka uskalsi vastustaa sääntöjä.

Äitini joutui sairaalaan ollessani yhdeksän. Hän oli vakavasti sairas, sitä ei lapsille kerrottu. Sain häneltä lahjaksi Peppi Pitkätossu -kirjan. Siihen aikaan ei lapsille annettu lahjoja kuin merkkipäivinä ja jouluna. Takakanteen äiti oli kirjoittanut: ’Ole aina reipas ja rohkea niin kuin Peppi’. Äiti onneksi parani.

Ehkä se viesti oli myös äidin oma unelma, jota olen alitajuisesti tehnyt todeksi. Äitini oli sodan aikaan teini-ikäinen, eikä hänellä ollut paljon mahdollisuuksia elämässä. Hän olisi varmasti halunnut itse tehdä rohkeampia valintoja.

Kannamme mukanamme post-it-lappuja, joita edelliset sukupolvet ovat meihin liimanneet. Kannustan 61-vuotiasta itseäni muistuttamalla, että sinustahan tuli sitten lopulta reipas ja rohkea kuin Peppi.

Erityisen tarpeellista se on niinä hetkinä, kun pupu menee pöksyyn eikä millään uskaltaisi katsoa todellisuutta silmästä silmään.”

”Minulla on monta ystävää, mutta paras ystäväni asuu päässäni. Keskustelen hänen kanssaan aika paljon. Hän tuntee tämän tapauksen ja panee joskus aika tiukoillekin. Lopulta hän kuitenkin sanoo, että nukutaan nyt yön yli, kyllä se siitä.

Tämä ystävä osaa myös suhteuttaa asioita. Hän sanoo kovan paikan tullen: muistelepa vuotta se ja se, eikö silloin ollut saman tyyppinen tilanne? Kyllä se tästä taas selviää. Hän on myös aika ajoin aika vitsikäs – minun kustannuksellani tietysti.

Huumori on maailman parantavin lääke, sen avulla ihminen voi etäännyttää itseään tunteistaan. Tämä sisäinen ystäväni osaa tuoda traagisiin hetkiini humoristisen näkökulman.

Minun on itse asiassa aina ollut vaikea rasittaa muita ihmisiä murheillani. Työni kautta olen tottunut ottamaan kuuntelijan roolin.

Olen myös aika ratkaisukeskeinen. Kysyn itseltäni: a) voitko tehdä ongelmalle jotakin, b) jos et, siirry seuraavaan ruutuun, c) jos voit, pistä töpinäksi. Olen saanut joskus kriittistä palautetta tästä ratkaisukeskeisyydestäni.

On monia ihmisiä, jotka eivät halua ratkaisuja, he haluavat vain, että heitä kuunnellaan.”

”Minullakin on ollut vaikeita aikoja, mutta en ole koskaan odottanut helppoa elämää. Olen tiennyt, että siihen kuuluu vaikeuksia ja myös kärsimystä. Elämisen taito syntyy siitä, miten opin vaikeuksien kanssa olemaan jonkinlaisessa keskusteluyhteydessä.

Se ei ole aina helppoa.

Olen pitkään ihaillut nykyistä dalai-lamaa, Tenzin Gyatsoa, ja lukenut hänen kirjojaan. Älykäs hengellinen johtaja korostaa sitä, että ihmisen kaksi tärkeintä voimaa ovat äly ja ilo.

Ilo tuo nautinnon ja äly empatian. Empatia on kykyä, halua ja viitseliäisyyttä katsoa toista ihmistä ja ymmärtää, miten hänestä tuli hän ja nähdä maailma hänen kauttaan. Siihen tarvitaan paitsi hyvää tahtoa myös älyä.

En ole itkupilli. Viimeksi taisin itkeä kunnolla äitini hautajaisissa. Dalai-lama sanoi haastattelussani, että tunteet ovat kuin myrsky valtameren pinnalla. Viha, katkeruus ja suru ovat isoja aaltoja, jotka tulevat ja menevät. Olennaista on rauha, joka on pinnan alla valtameren syvyydessä. Sitä kohti mennään, saa nähdä, ehditäänkö perille.

Olen ollut rakastettu elämässäni. Se kantaa aika paljon niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Usein kun puhutaan rakkaudesta, tarkoitetaan parisuhderakkautta. Mutta rakkaudellahan on monia muotoja, myötätunto luomakuntaa kohtaan on yksi sen muodoista.

Muistan keskusteluni Tommy Tabermannin kanssa hänen sairastuttuaan. Hän sanoi, että hänellä on hyvin suvaitsevainen ja lavea mieli uskontojen suhteen. Kaikki, mikä tuo lohtua, kelpaa.

Olen päätynyt hieman samaan tulokseen. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän agnostikko, mutta yllätyn mielelläni iloisesti kuolemani jälkeen. Olen nähnyt haastatteluissa, miten eri tavalla ihmiset näkevät kuoleman ja sen jälkeisen mahdollisen elämän.

Kaikki, mikä helpottaa kuolemanpelkoa, on ihmiselle hyväksi.

Elämän tarkoitus on elää. Ei elämän tarvitse olla mikään suunniteltu projekti, se on itsessään jo tarpeeksi ihmeellistä. Ja mikä tärkeintä, me kaikki pääsemme maaliin. Riippumatta siitä miten elämme.”

”Olen vitsaillut lapsilleni, että ainoat laulut, joita osaan, muistuvat mieleen Finnhitsin kaseteilta. Ne ostettiin Esson huoltoasemilta ja niitä kuunneltiin pitkillä ravimatkoilla.

Osaan Frederikin ja Katri Helenan laulut ulkoa. Jos dementoidun, ehkäpä laulelen viime sanoiksi ’Volga, Volga, rakkaus tai kuolema...’

Olemme katsoneet lasten kanssa Voice of Finlandia sen alusta saakka, eli vuodesta 2012. Olen uhkaillut heille osallistuvani siihen joskus salaa. Ilmestyn yllättäen verhojen takaa ja täräytän ravireissuilla oppimani Hortto Kaalon laulun ’Toto toi, veto vei, vedä täysillä maaliin, eikös juu’.

Lapseni ovat nyt 21-vuotiaita. En ole osannut opettaa heille viikkosiivousta enkä sängyn joka-aamuista petaamista. Lista on aika pitkä. Olen itse siivousalalla niin toivoton tapaus, ettei minusta ollut opettajaksi. Lapsille on ylipäänsä vaikeaa opettaa sellaista, mihin itse ei usko.

Mieluisampaa on ollut matkaoppaan rooli. Olen yrittänyt näyttää, miten mielenkiintoinen matka elämä on, se on ehdottomasti tarkan tutkimisen arvoinen.

Olemme reissanneet monissa paikoissa. On polskittu uima-altaissa, laskettu mäkeä ja luettu peikkosatuja sängyssä pötkötellen. On harrastettu yhdessä ja erikseen. Paljon on naurettu ja pidetty lystiäkin.

Olisin halunnut opettaa uteliaisuutta, sitkeyttä, rohkeutta ja taistelutahtoa, mutta niin se vain on, että lapset tekevät lopulta itse oman elämänsä. He poimivat ne asiat, jotka sopivat heidän luonteisiinsa ja tähän yhteiskuntaan.

Vanhemman tehtäväksi jää muistuttaa, että tapahtui mitä tahansa, täällä ollaan. Hyvinä ja huonoina päivinä.”

”Iän myötä olen huomannut yhä todemmaksi Sokrateen sanat: ’Viisas on se, joka tietää mitä ei tiedä’. Nuorempana en sitä tajunnut.

Mitä enemmän tiedän, mitä enemmän otan selvää, sitä paremmin huomaan, että on paljon, mistä en tiedä. Toisaalta se on vapauttavaa; kaikki on lopulta aika epävarmaa.

Sodanjälkeinen Suomi oli aika sulkeutunut. Ihmiset pelkäsivät pommituksia, kuolemaa ja Suomen vapauden menetystä. Isäkin sanoi, että hän on kerran käynyt ulkomailla ja se saa riittää. Hän oli sotinut ja haavoittunut Karjalankannaksella.

Kirjasto oli minulle lapsuuteni google. Kirjoista avautui maailma ja ymmärrys, mitä kaikkea elämä voi olla.

Kirjat opettivat katsomaan asioita eri ihmisten näkökulmasta, eläytymään erilaisten ihmisten todellisuuteen. Ovi aukeni, noin monenlainen se maailma on! Ei tarvitse tehdä niin kuin edellinen sukupolvi on tehnyt, vaan voi raivata oman tiensä.

Olemme se sukupolvi, jonka vanhemmat raatoivat niukkuuden maailmassa. Paras lahja, minkä he pystyivät lapsille antamaan oli se, ettei näiden tarvitsisi taistella leivän eteen, vaan he pääsisivät helpommalla.

Koulutus oli arvossa, vaikka minunkaan vanhempani eivät ymmärtäneet, mitä siellä yliopistossa opiskellaan.”

”Koen aina pelkoa esiintymisestä. En pelkää itse esiintymistä vaan esilläoloa. Vitsailen joskus, että tykkään suuresti ohjelmien tekemisestä, mutta en haluaisi, että ne esitetään. Kunpa ne voisi tehdä varastoon, josta ne ajettaisiin ulos vasta sadan vuoden päästä.

Olin koulukiusattu, niin kuin monet muutkin luokallani. Kiusaaminen oli verbaalista ja jätti syvät haavat. Koen vieläkin joissakin tilanteissa voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta.

Olen samalla kertaa itsenäinen ja irrallinen. Minulla on ollut vaikeuksia uskoa siihen, että voisin tulla hyväksytyksi joukossa. Arvelen sen liittyvän koulukiusaamiseen.

Vietän nyt paljon aikaa Kansallisarkistossa. Olen innostunut sukuni historiasta. Haluan tutkia juttuja, joista isäni muutamalla lauseella kertoi minulle.

Kun kuuntelin vanhojen ihmisten juttuja, tajusin rivien välistäkin, että aika monen mankelin läpi edelliset sukupolvet ovat menneet.

Muutettiin kielitaidottomina Amerikkaan, Australiaan, Kanadaan ja Neuvostoliittoon. Koettiin kovia, sinniteltiin – tai kuoltiin epätoivoisina vankileireillä. Todellisuus ei ollut aina sitä, mitä oli etukäteen luvattu.

Ehkä omien vanhempienikin oppi minulle oli tämä: ei elämä hääviä aina ole, mutta aika monesta kuopasta ihminen kömpii ylös pakon edessä.

Sitkeys on ihmisellä geeneissä. Emme ole niin hauraita kuin kuvittelemme. Pitää vain elää, muistaa välillä hengittää ja varoa niitä, jotka lupailevat liikoja.

Eino Leinolla on runo nimeltä Tumma, joka kertoo kaltoin kohdellusta pojasta, joka lopulta löytää rauhan, sen tyynen valtameren, itsestään:

...pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät,

niin paremmat kuin pahemmat;

päällimmäiseksi paremmat.”